New Blog Love

Voi kun olen onnellinen, blogini kun sai tällaisen ihanan tunnustuksen Aili-mummolta! Kiitos!! ♥

Mukava Sydän kulkee sillä periaatteella, että sen saa jakaa eteenpäin viidelle itselle mieleiselle blogille, jolla on alle 200 rekisteröitynyttä lukijaa. En tiedä saako tunnustusta antaa takaisin samalle henkilölle, mutta Aili-mummo tietää minun rakastavan hänen blogiaan, eikös totta?! :)

Muut merkin saajat ovat

Lukutuulia
Pihi nainen
Autuas olo
La petite lectrice
Ajatuksia kirjamaasta

Sen verran tässä samalla päivitän haastetilannettani, että Mental cases ja Kiinteistöhaasteen lisäksi hyppään mukaan vielä Afrikan tähti 2013 -haasteeseen. Hullaannuin Afrikasta Sade lankeaa -teoksen ansiosta enkä tule mannerta enää unohtamaan. Haaste sopii siis minulle kuin nenä päähän! Saa nyt nähdä vuoden lopulla minkä verran saan haastekiintiötä täytettyä. Sinnehän on onneksi vielä aikaa...

Aurinkoisin kirjaterveisin,
Annika

Jennifer Worth; Hakekaa kätilö!

Call the Midwife - A True Story of the East End in the 1950s 2002, Otava 2013, 415s.

"Ponnista vielä hieman, Muriel, mutta ei liian voimakkaasti. Vauva on pian ulkona."
Muriel on suunniltaan kivusta, mutta synnytyksen viime hetkillä naisen valtaa jonkinlainen raivokas riemu eikä kivun määrällä tunnu olevan mitään merkitystä.

Jennifer Worthin loistava, iloinen, kyynelkanaviakin koetteleva kirja on 50-luvulle sijoittuva tositarina kätilön työstä. Ammatissaan nunnien äitiyshuollossa Jennifer tapasi mitä erilaisimpia perheitä ja ihmiskohtaloita, hän kun työskenteli kaikkein köyhimpien joukossa.

Lontoon slummialueet betonirakennuksineen ja puuttellisine saniteettitiloineen tulevat lukijalle tutuksi. Kymmenhenkinen perhe asuu kaksiossa, kännäävää isää piilotellaan nojatuolin takana, eräälle perheelle on syntymässä 24. lapsi... Lontoon kadut peittyvät välillä niin sankkaan sumuun, että töihin on lähdettävä poliisisaattueen voimin, välillä taas poliisit on kutsuttava paikalle äidin turvallisuussyistä kun lapsen ihonväri ei vastaakaan odotettua. Miehiä ei muuten synnytyksissä näy.

Siinä missä Worth kertoo erilaisista synnytyksistä, hän kuvailee myös elämää nunnien parissa. Millaista on asua luostarissa ja lähteä töihin pyörällä, oli kellonaika mikä hyvänsä. Synnytykset kun yleensä tuppaavat lähtemään käyntiin juuri yöllä. Worthin kuva luostarista on hyväntuulinen ja suvaitseva, siinä missä sairaalassa vallitsee huomattavasti tiukemmat säännöt, ovat nunnat joustavia. Heidän inhimilliset puolensa ja heikkoutensa käyvät lukijalle tutuiksi, mutta myös valtavat voimavaransa. Aikana jolloin äitiyshuolto elää vielä lapsen kengissä, tarjoavat nunnat neuvolapalveluita ja pelastavat tiedoillaan monen äidin ja lapsen hengen. Ennen kun oli ihan tyypillistä kuolla synnytyksissä.

Teoksessa tutustumme moniin mielenkiintoisiin henkilöihin. Maryn tarina vie meidät köyhän nuoren tytön siivin ilotaloon Gable Streetille. Jos prostituitu tulee raskaaksi, hänet seivästetään pitkillä metallipuikoilla tarkoituksena onkia sikiö ulos kohdusta. Mary päättää pelastaa vauvansa ja paeta parittajia. Rouva Jenkins taas on kaikkien tuntema kylähullu, joka ilmestyy omituisen vaistonsa perusteella synnyttävien naisten talojen läheisyyteen vauvan vointia tiedustelemaan. Hänen tarinansa on aivan järkyttävä. Sisar Monica Joan on ikäloppu nunna, jonka järjen valo alkaa jo hämärtymään, mutta Jennifer ei voi olla vakuuttumatta naisen elämänvaiheista. Monica on lähtöisin rikkaasta perheestä, mutta jätti yleillisen elämän seuratakseen kutsumustaan.

Kirjailijan äänessä on jotain yhtä viisikymmenlukulaista kuin teoksen kannessa. Hän kertoo asiat omalla tyylillään innostuneena, paheksuvana, hivenen naiivinakin. Worth on ehdottoman rehellinen. Hän ei kaunistele oloja, joissa perheet köyhyydessään elivät, mutta ei unohda mainita ihmisten pienistä iloista ja vankkumattomasta huumorintajusta. Erityisesti mieleeni jäi kirjan espanjalainen Conchita joka synnyttää romaanissa 24. ja 25. lapsensa. Perheessä ei turhia nahistella ja avioliitto kukoistaa, varsin erikoisesta syystä.

Len rupatteli onnellisena siemaillessaan teetä. Kerroin hänelle, kuinka paljon pidin hänen perheestään ja ihailin sitä. Hän oli ylpeä isä. Kerroin, kuinka vaikuttunut olin siitä, että he kaikki puhuivat espanjaa niin sujuvasti.
"Joo, mun tenavat on älykästä sakkia. Älykkäämpiä kuin isäukkonsa. Mä kun en koskaan oppinu espanjaa."
Ja sillä sekunnilla tajusin salamannopeasti, mikä heidän autuaan onnellisen avioliittonsa salaisuus oli. Conchita ei puhunut sanaakaan englantia eikä Len sanaakaan espanjaa.

Kuten kirjan liepeistä saamme lukea, Worth toimi kätilönä 1950-luvulta vuoteen 1973-asti. Sen jälkeen hän vaikutti musiikin alalla mutta menehtyi lyhyeen sairauteen vuonna 2011. Hänen teoksistaan kaikki ovat olleet bestsellereitä, joten innolla jään odottamaan uusia suomennoksia. Kätilö -kuumeeseen YLE TV1 esittää BBC:n kirjaan pohjautuvaa menestyssarjaa, jota aion alkaa seuraamaan.

Kuten jo olette huomanneet, kirja teki tällaiseen hyvin vähän tositarinoita ahmivaan lukijaan melkoisen vaikutuksen. Aihe on hurjan mielenkiintoinen ihan siitäkin syystä että olen äiti, ja omat synnytykset vielä tuoreessa muistissa. Toisaalta minua on myös aina kiinnostanut kätilön työ, joten eihän sitä koskaan tiedä, miksi alan "isona"...

Kirjan alussa kirjailija muuten valitteli kätilöiden puutetta kaunokirjallisuudessa. Meillä Suomessa on onneksi oma Katja Kettumme ja Kätilö.

Valkoista viikonloppua!

Auringon säteet paljastavat nurkissa piileskelevät pölypallot ja kadun likaamat ikkunat, mutta siitä viis, nautitaan nyt kaamossikkuraisin silmin valosta! Me lähdemme extemporereissulle viikonlopuksi ja bloggaamisriippuvainen puoleni jo hätäilee rästiin jäävistä postauksista...

Ensi viikolle siis siirtyy juttu Jennifer Worthin ihanasta Hakekaa kätilö! -teoksesta. Kirjassa Jennifer kertoo kätilön työstä 50-luvun Lontoossa, köyhyyden keskellä elävistä perheistä, joissa ihan normilapsiluku ylittyy kymmenellä. Kirjasta kiinnostuneet, muistakaa BBC:n sarja, joka alkaa TV1:ssä helmikuussa.

Call the Midwife, BBC

Juuri julkaistu Milja Kauniston Synnintekijä taas vie minut syvälle 1425-luvun Pariisiin ja teoksen myötä pääsen aloittamaan mielenkiintoisen Kiinteistöhaasteen. Näihin palaamme myöhemmin.

Pidemmittä puheitta toivotan kauneutta ja kirjoja viikonloppuunne!

♥ Annika

Etsi kuvasta koira :)

Véronique Ovaldé; Mitä tiedän Vera Candidasta

Ce que je sais de Vera Candida, Wsoy 2011 284s.

... Rose Bustamente oli aina sanonut että kannatti valita huomattavasti itseään vanhempi mies "koska he ovat jo ratkaisseet omat ongelmansa ja voivat keskittyä sinun ongelmiisi", hän ei koskaan sanonut sitä mitä Vatapunan naiset hokivat hokemasta päästyään, että miehen piti olla ahkera, naistaan rakastava ja kunnioittava, koska kuullessaan sen Rose Bustamente nosti katseensa taivaaseen, kohautti olkapäätään ja huudahti, Yhtä hyvin voi odottaa sadetta aasin perseestä.

Luin Véronique Ovaldén teoksen Leijapojan ja Sade lankeaa romaanien välissä tarkoituksenani haukata välipalaksi jotain kevyempää. Kirjailija oli peittynyt mielessäni mystiseen pimentoon enkä oikein takakannen perusteellakaan tiennyt mitä odottaa. Chick litiä? Fantasiaa? Romantiikkaa? Vaiko peräti draamaa? Kirjan luettuanikaan en ole varma, miten ryhtyisin teosta kategorioimaan. Ehkä se on ripaus noita kaikkia ja kuitenkin täysin uniikki.

Kieltämättä minulla oli alkuun vaikeuksia päästä kiinni Ovaldén tyyliin. Kilometrin mittaiset lauseet puuduttivat ja samalla teos tuntui turhan hattaraiselta. Pian kuitenkin jokin loksahti kohdilleen ja aloin nauttia kirjailijattaren humoristisesta ja kahdenlaisen todellisuuden surutta sekoittavasta kerronnasta.

Teos lähtee liikkeelle Rose Bustamentesta, miesten päät kääntävästä kaunottaresta joka asuu lievästi sanottuna eksoottisella Vatapuna -nimisellä saarella. Köyhä Rose hyödyntää ulkonäköään ja miesten heikkoutta prostituutiolla ja myöhemmin lentokalojen pyydystämisellä. Kaikki on hyvin, kunnes Vatapunaan muuttaa Jerome, oikea sika mieheksi. Vaikutusvaltaansa käyttämällä Jerome saa Rosen koukkuunsa ja tuloksena syntyy hiukan yksinkertaiseksi jäävä Violette.  Myös Violette saa tyttären, kirjan nimestä tutun Veran. Veran lapsuus sivutetaan lyhyesti, mutta lukijalle käy ilmi Violetten satuttaneen pikkuista Veraa. Helpon tien kulkijaksi ei siis hänkään päädy, ja ongelmat räjähtävän silmille Veran jouduttua käymään isoisänsä rappeutuneessa kartanossa...

Kuin kirous, menneisyys ei näytä päästävän näitä naisia otteestaan. Kaikki kolme tulevat raskaiksi, kohtalokkain seurauksin. Valta on kirjan teemoista räikein. Valta, ja taistelu siitä kuka sen kahvoihin pääsee. Roikkuuko kahvoissa miehen karvainen käsi, vai saako nainen päätää elämästään itse.

Minulle tuli tästä lievästi mieleen Katarina Wennstamin kirjat. Hänhän kirjoittaa myös voimakkaasti feministisiä ja kantaa ottavia teoksia vain eri nyanssein. Itselleni Wennstamin tyyli on maanläheisyydessään mielekkäämpi, mutta ei Ovaldékaan huono ole. Kun tarinaan pääsi sisälle, se alkoi soljua kuin vettä vain. Minusta insesti ja alistaminen ovat vain niin painavia teemoja, että niiden lähestyminen tältä kannalta etäännytti.

Tarinalla on kääntöpuolensa, Verakin löytää Ixtagansa. Ja tajuaa, etteivät suinkaan kaikki miehet ole samasta puusta veistettyjä. Onneksi.

Nähdessään Vera Candidan siinä Ixtagasta tuntui kuin veri olisi lähtenyt uudestaan kiertämään haamusormea myöten, Vera Candidan käsi, joka roikkui ranteesta karistaen huolimattomasti tupakasta tuhkaa pienellä etusormen napautuksella, oli kuin hänen maailmansa valtimo, Ixtaga ajatteli, Nyt kun hänen näkemisensä tuntuu hyvältä, lopetan sitten kun se tuntuu taas pahalta, mutta se oli juopuneen ja rakastuneen lupaus, mikä on se hetki jolloin ihminen vajoaa tuskaan ja riippuvuuteen, onko silloin olemassa tarkkaa hetkeä jolloin ilo katoaa?

Romaanin ovat lukeneet monet blogikollegat, joiden innoittamina minäkin kirjaan tartuin. Kiitos ja kumarrus! Tässä muutama blogi, joista löydätte lisää postauksiin vieviä linkkejä

Pihi nainen
Leena Lumi
Karoliina
Mari A

Ros Wynne-Jones; Sade lankeaa

Something is Going to Fall Like Rain, Like 2010, 366s.

Adek on aina muistissani kuin arpi. Kuin tahra. Kuin kuljetushihnalle jäänyt matkalaukku, joka kiertää kehää.

Kun Lumen Leena vinkkasi minulle teoksesta ja kirjastosta romaanin jo seuraavalla käynnillä bongasin, tiesin odottaa erilaista lukukokemusta. Minulle Afrikka on - häpeällinen tunnustus - suuri tuntematon. Toki tiedän, että siellä soditaan lapsesta saakka, kärsitään kuivuudessa, kuollaan nälkään (aivan pullossa en siis ole elänyt minäkään) mutta aiheen tiimoilta olen lukenut hyvin vähän. Ennen Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa. Ja se lankeaa, voi sitä se todella tekee. Se pyyhkii mennessään länsimaalaisen pullamössöihmisen, se lyö totuuden päin naamaa niin että roiskuu. Luin teosta verenmaku huulilla, tuskaisen kuuman auringon repiessä hitaasti kuoriutuvaa nahkaa kasvoilta, nälän kouriessa vatsaa.

Kirjailija tietää mistä kirjoittaa. Hän on toimittaja, jolle teoksen maisemat ovat tuttuja. Omakohtaisen kokemuksen maku välittyy kirjan sivuilta ja tekee tekstistä elävän. Tarina kerrotaan lääkäriopiskelija Marian suulla. Äitinsä kuoleman jälkeen Maria tahtoo paeta suruaan täyttämällä äidin toive päästä matkustamaan Afrikkaan. Vastassa ei kuitenkaan ole rehevä viidakko, vaan kuivuudesta lohkeillut maa, kuolleet kasvit, jättimäisiksi paisuneet hyönteiset ja ihmiset. Ihmiset. Nälkäkuoleman partaalla horjuva dinkaheimo, joka ottavat tyynesti vastaan kaiken. Nälän, sodan, menetykset. Eivätkä unohda tanssia kiitokseksi niin hyvistä kuin pahoista päivistä.

Kirjan alussa on Marian matkasta ehtinyt vierähtää jo kymmenen vuotta. Malarian jälkihuuruissa Maria palaa muistoissaan Adekiin, ystävyyteen ja rakkauteen, jota sai matkalla kokea. Sillä oli myös hyviä hetkiä, onnistumisen riemua.

"Hallitus tahtoo näiden ihmisten kuolevan", hän sanoi. "Meidän tehtävämme on saada se epäonnistumaan pyrkimyksissään. Kahdenkymmenen ihmisen hengen säästyminen on jo voitto."

Maria kärsii kuitenkin painajaisista, posttraumaattisesta sokista, jota ei ole aikanaan hoitanut. Ja kipu tragedian muistosta uhkaa viedä voiton. On olemassa valokuva, jossa Maria juoksee, sylissään nuori Adel, hiukset tulessa...

Länsimaisen silmin nähtynä ihmisen kärsimys tuo tarinan aivan iholle. Kirja kertoo avustustyöstä, sen raadollisuudesta ja toivottomuudesta olosuhteissa, joissa voi pelastaa muutaman, siinä missä sadat, tuhannet jäävät ilman apua. Myös dinkat itse suhtautuvat avustajiin kaksijakoisesti. Toisaalta heitä vahditaan aseet kourassa, toisaalta tuhannet saapuvat kauemmista kylistä ruoka-apua hakemaan.

Suosittelisin romaania jokaiselle blogiystävälle ja vieraalle. Ainakin minun nyrjähtäneen asenteeni teos naksautti paikoilleen. Sade lankeaa luettua ei viitsi marista aivan pienistä. Siinä missä minä valitan väsymystä, poskiontelotulehdusta, lapsen uhmaa, elän kuitenkin kotihoidontuellanikin kuin ylhäisin prinsessa verrattuna Adekin kansaan. Heillä ei ole kuin rääsynsä. Ylpeytensä.

Vaikken aivan varauksetta ystävystynyt päähenkilö Marian kanssa, jää Sade lankeaa taatusti yhdeksi tämän vuoden parhaimmistosta. Siitä huolimatta, että elämme vasta tammikuuta.

"No, parempi tulla nöyryytetyksi kuin kuolla."
"Bol on eri mieltä."
"Hän on 13-vuotias poika.
"Hän on neljätoista", Adel korjasi, "Ja hän on mies."

Kirjan ovat lukeneet mm.
Elegia
Katja/Lumiomena 
Susa
Satu
ja moni muu.

Tommi Laurinsalo, Markus Hotakainen; Kuu taivaalta

Docendo Oy 2012, 161s.

Seison meren jäällä. On vuoden toisen päivän ilta. Pakkanen nipistelee varpaitani. Tuuleekin.
Katson kelloa kännykästä. Kymmenen minuuttia. Pystytän jalustan ja suuntaan kamerani idän ja koillisen väliin. Apunani on naarmuuntunut kompassi. 
Siinä me seisomme viisi minuuttia. 17 asteen pakkanen ja minä.
Kilometrin päässä olevan saaren kuusten latvoissa tapahtuu jotain. Punakeltainen hehku kasvaa nopeasti ja jo kohta pystyn erottamaan täysikuun. (97,9%)

Minua on aina kiehtonut Kuu. Ei niinkään romanttisessa mielessä, vaan enemmänkin sen ominaisuuksien takia. Kuuhan on kylmä, karu, kuollut taivaankappale, jonka näyttäytyminen  taivaalla eri muodoissaan on yhtä aikaa kiehtovaa kuin vähän pelottavaakin. Esikoiseni sai hysteerisen kohtauksen aina ulkoillessamme kuutamolla. Pikkuisen ensimmäisiä lauseentynkiä olikin "kuu hui". En myönnä "kuupelkoa" lapseeni istuttaneeni, vaan jakaneeni hänen tunteensa. Kuussa on jotain majesteetillista, kunnioitustaherättävää.

Siksi intoni oli suuri, kun bongasin tämän teoksen kotoisasti Kirjavinkeistä. Innolla odotimme teoksen saapumista, minä ja esikoiseni, joka nykyään jo äitinsä lailla on kuusta ihastuksissaan.

Samoin on kirjan kuvaaja, Tommi Laurinsalo, joka tahtoo teoksellaan; jakaa tietoa Kuusta, Kuun bongaamisesta ja Kuun kuvaamisesta. Tieteellisemmästä osuudesta saamme kiittää Markus Hotakaista, koko ikänsä avaruutta tutkinutta tietokirjailijaa.

Teos onkin varsin kattava paketti asiasta kiinnostuneille. Kirja on jaettu selkeisiin lukuihin, jotka kuuluvat mm. Superkuun metsästys, Kuun vaikutukset maahan, Kuukuvaajan painajainen - bemarin peppu, Myyttinen Kuu, Kuu ja malli, Lennot Kuuhun. Muutaman mainitakseni. Vaikka kirjan teksti on mielekästä luettavaa, eniten teoksessa kiinnosti - tietysti - itse valokuvat. Postaukseni ei tee oikeutta kuville vaan antaa vain viitettä niiden mahtavuudesta. Miten erilaisista kulmista, Kuun eri vaiheista, Kuusta ja mallista voikaan kuvita ottaa! Teos paljastaa myös, ettei jättikuun kuvan ottamista varten tarvitse matkustaa Afrikkaan asti, eikä se vaadi muutenkaan sen kummenpaa salatiedettä...

Suosittelen tutustumaan!

Khaled Hosseini; Leijapoika

The Kite Runner Khaled Hosseini 2003, Otava 2004, 349s.

Hän käänsi kirjaa niin että näin kannen. Humiseva harju.
"Oletko lukenut?" hän kysyi,
Nyökkäsin. Tunsin silmieni takana, miten kiivaasti sydämeni sykki.
"Murheellinen tarina."
"Murheellisista tarinoista syntyy hyviä kirjoja", hän sanoi.

Alkuun todettakoon, että kirjailijan toinen suomennettu teos, Tuhat loistavaa aurinkoa, on minulle jonkin sortin sielunkirja. Vaikka teos pakotti minut etenemään ahmimalla, on noloa miten vähän tarinasta muistan. Nyt, paneutuessani viimein Hosseinin esikoisteokseen, mieleeni palautui välittömästi Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanin tunnelma. Olo oli kuin tapaisi pitkästä aikaa vanhan ystävän. Afganistanilais-amerikkalaisen kirjailijamme tunnistaa siis varsin omanlaisesta tarinankuljetuksesta. Miehen äänessä on taianomainen kaiku, joka jää soimaan vielä pitkäksi aikaa viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin. Pidän, pidän, pidän!

Siinä missä Tuhat loistavaa aurinkoa (jota ei valitettavasti tästä blogista löydy, vielä, suunnitelmissa on lukea kirja uudestaan) kertoo kahden naisen välisestä ystävyydestä hirviömäisen miehen aviovaimoina, on Leijapoika tarina poikien ystävyydestä. Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimia. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla. On Amir, joka asuttaa isänsä kanssa paikalliseen tasoon verraten hienoa taloa. Heillä työskentelee palvelijana Ali, polion runtelema mies, jolla on maailman ystävällisimmät silmät, sekä hänen poikansa Hassan. Hassan, uskollisuuden perikuva. Poikia yhdistää äidittömyys. Siinä missä Amirin äiti kuoli synnytykseen, lähti Hassanin äitin vieraan miehen matkaan. Pojat varttuvat yhdessä, saman imettäjän rinnoilla, ystävinä siitäkin huolimatta että toinen on arvoasteikossa selkeästi "ylempi". Juuri tämä vastakkainasettelu palvelijan/isäntäperheen pojan välillä luo tarinaan kihelmöivän paineen. Se myös provosoi lukijan sietokyvyn lähes äärimmilleen, mutta ei kuitenkaan yli.

Leijapoika on kuvaus kahden pojan lapsuudesta vielä rauhallisessa maassa. Rauha on kuitenkin pian mennyttä, kun Afganistan astuu sen historian raadollisimpaan aikaan. Poikien välinen välittäminen koskettaa, mutta myös herättää ärtymystä ylemmyydentuntoista Amiria kohtaan. Amirilla on oma painolastinsa, hän yrittää solmia yhteyttä hiukan pelottavaan Baba-isäänsä, mutta Baba tahtoisi pojan olevan toisenlainen. Urheilullisempi, rohkeampi, enemmän itsensä kaltainen. Ystävyyden lisäksi kirjan teemana on polttava kysymys siitä kelpaako, onko rakastamisen arvoinen omana itsenään.

Ja sitten tapahtuu käännekohta, jonka jälkeen mikään ei enää palaa ennalleen... Tarinasta tulee varttuneemman Amirin kamppailua syyllisyyttä vastaan. Hän menee naimisiin, mutta pari jää lapsettomaksi. Amir saa puhelinsoiton menneisyydestä. Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä.

En ymmärrä syytä miksi olen jahkannut tämän teoksen lukemisen kanssa näinkin pitkään. Kirjahan on aivan mainio! Koskettava, raju, raakakin tarina, jota luin lähes itku kurkussa. Vaikka kirja on ääriään myöten surullinen, huomaa Hosseinilla kuitenkin olleen kirjoittaessa pilke silmäkulmassa. Teokseen mahtuu hienovaraista huumoria ja aivan varmasti myös Toivoa.

Sinä et ole tässä, Amir, osa minusta sanoi. Sinä olet jänishousu. Sellainen sinusta tuli. Eikä yhtään hullumpaa, koska onni onnettomuudessa on se, ettet ole koskaan valehdellut itsellesi. Et siitä asiasta. Pelkuruudessa ei ole mitään väärää niin kauan kuin sitä säestää varovainen harkinta. Mutta kun pelkuri lakkaa muistamasta, mikä hän on... Jumala häntä auttakoon.

Vaikkei Leijapoika enää uunituore olekaan, olen ilokseni bongaillut sen ihan viime aikoina eri blogeista. Linkitän tähän uusimmat postaukset, loput löydätte Googlesta
Pihi nainen
Pii