Pauliina Susi; Takaikkuna

Tammi 2015, 555s.

Heissä ei ole haastetta. Ei ammatillisesti, ei henkisesti. He tuovat minulle elannon mutta, jos totta puhun, he saavat minut haukottelemaan. Heitä on liikaa. Heitä on enemmistö. Heitä on 87,9 prosenttia suomalaisista ja 91,2 prosenttia maailman ihmisistä. Niistä, joilla on pääsy nettiin.
Hätkähdyttäviä lukuja, vai mitä, ja vakuuttavia? Ne ovat omasta päästäni.

Yksi asia on varma. Sinä kuulut tuohon joukkoon.


Ollenkaan liioittelematta voinen aloittaa tämän kertaisen bloggaukseni toteamalla, että Pauliina Suden uusin kirja on minulle kevään odotetuin. Olenhan fanittanut Sutta jo Ruuhavuosista saakka, eikä kirjailija sen koommin ole tuottanut pettymyksiä. Ruuhkavuodet lukeutuu edelleen top 5 -listalle sarjassa Parhaat Kirjat Ikinä. Kun vielä Tammen katalogi lupasi Takaikkunan juonen kertovan nettistalkkauksesta, olin aivan varma kirjan sisältävän kultaa.

Ja sisälsihän se. Tässä on nyt lupaamani tajunnan räjäyttäjä. Teos, jonka jokaisella sivulla sai kirjaimellisesti haukkoa henkeään. Niin tiivistunnelmainen on Takaikkuna. Uhkaava, piinaava, no, yksinkertaisesti kiinnostava. Sillä aihe ei voi olla herättämättä väristyksiä itse kussakin meissä, jotka käytämme nettiä. Mistä sitä tietää, kuinka tarkasti meitä sitä kautta vakoillaan? Kaikki on alastonta ja paljasta, jos vain osaa koodata.

 Ja siinähän Land-o, pimeän puolen liero koko jätkä, on varsinainen mestari. Salaperäinen louhija, joka löytää netistä mitä tahansa. Yksi päähenkilöistä, mies josta kuorituu tarinan edetessä jotain ennalta-arvaamatonta.

Sitten meillä on Leia Laine, Star Wars prinsessa Leia, joka esitellään sekä lukijalle, että koko Suomelle räväkästi Sanni Tähtimön kohuohjelmassa. Sosiaalityöntekijä ja teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaäiti Leia on saapunut Tähtimön vieraaksi valottamaan uutta hanketta: tukea prostituoiduissa käyville miehille. Aihe on tulenarka, ja siitä sekoaakin puoli maata. Mutta koskaan Leia ei ole osannut arvata, millaiset seuraukset ohjelmaan osallistumisesta koituu.

Leian tytär Viivi lukeutuu teiniongelmineen myös kärkikaartiin. Viivi on lähdössä risteilylle Tukholmaan, pitäen syvimmät aikeensa täysin ominaan. Seuraamme vielä juuri virkaan astunutta oikeusministeriä, Tarmo Häkkilää, joka vastustaa raivoisasti Leian hanketta. Kuten montaa muutakin asiaa. Ei mene hyvin Tarmollakaan, hän kun ei oikein osaa käyttäytyä. Varsinkaan netissä.


Tiedän missä asut - ei muuta. Ei edes pistettä perässä. Vain kolme neutraalia, tavallista suomen kielen sanaa. Peräkkäin aseteltuna niillä on hirvittävä voima.

Kun näihin aineksiin sekoitetaan vielä Suden käsittämättömän hieno henkilöiden ajatusmaailman tulkinta, ei lukeminen voi olla mitään muuta kuin juhlaa. Koko tarina tapahtuu muutamassa päivässä, ja juuri siksi se onkin kuuma. Kuumottava. Harvoin luen kirjaa, joka on niin hyvä, ettei sitä oikein edes uskalla lukea.

Näin vaatimattomia ajatuksia herätti Takaikkuna.

Ovatko tätä vielä muut lukeneet?

Inger Frimansson; Tyttö ja kissa

En yxa åt Alice 2014, suom. Taina Rönkkö ja Like 2015, 458s.

Isä, äiti, Evelina. Niin oli ollut aina. Niin kauan kuin hän muisti.
Ihania hetkiä, idyllistä elämää.

... Mutta nyt särjetään idylli, särjetään se niin, että repeää kiiltokuva suloisesta pikku perheestä. Särjetään näennäinen, rahan tuoma turva. Turva ylipäätään. Ja psykologinen piinaaminen, kirjan henkilöiden sekä lukijan kuljettaminen hulluuden partaalle saakka, on ruotsalaisen trilleristin, Inger Frimanssonin erikoisalaa. Kaikki häneltä olen lukenut. Ja tulen lukemaan.

Karin Fossumin ohella Frimansson on yksi parhaita naiskirjailijoita, joiden tekstissä on arkista hyytävyyttä. Ihmismielen pimennoista kun löytyy yhtä sun toista rojua. Peikkoja. Hirviöitä. Ei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, mikäli mielii itseään pelotella. Jo oman puseron sisään kurkistaminen voi olla karmea kokemus.

Näin käy teoksen päähenkilöille, joita onkin varsin kirjava kaarti. Jokainen saa oman puheenvuoronsa, jokaiseen tutustutaan rauhallisesti, jopa liiankin hitaasti. On Evelina Malm, pankinjohtaja Johannes Malmin ainoa tytär. Evelina esimurrosiän kynnyksellä, pulleana, epämuodikkaana, parhaina ystävinään syöpäsairas Alice sekä valtava kissa. Niin kissa. Kissa joka katoaa.

On Evelinan isä ja äiti, jo mainittu Alice, jonka kanssa Evelinalla on omituisen alisteinen suhde, sekä itse päähenkilö... Mies, jota voisi luonnehtia vähintäänkin epämiellyttäväksi nahjukseksi. Vaaralliseksi sellaiseksi.

Hän kuulee kuumeen läpi parkuvaa itkua, joka vuoroin kovenee ja vaimenee. Pimeää ja valoisaa, mutta yhtä kaikki parkuvaa. Suru on rumaa. Tytön silmäluomet ovat turvonneet, hän oli niin iso ja vanha jo nuorena. Ja Angela, enkeli. Hän näkee heidän halaavan toisiaan, näkee heidän hiuksensa, kyntensä, epätoivonsa ja sekasortoisuutensa.

Luin itselleni epätyypilliseen tapaan Tyttöä ja kissaa lähemmät kaksi viikkoa. Yleensä siinä ajassa on mennyt kirja jos toinenkin. Jotenkin tämä Frimanssonin odotettu uutuus tuntui junnaavan tuskallisesti paikoillaan. Suurimmaksi ongelmaksi koin henkilöhahmojen ärsyttävyyden. Kenenkään puolelle ei oikein voinut asettua. Itse jäin lukijana ulkopuoliseksi, sivustakatsojan rooliin. Vaikkei juoni tällä kertaa vakuuttanutkaan, onneksi Ingerin tarkkanäköistä tekstiä on aina nautinto lukea.



"Elämä on niin lyhyt", äiti saattoi sanoa ja lyödä kätensä yhteen niin, että kuului kuiva ja vaimea läimähdys. "Jos suinkin vain pystyy, niin saa myös nauttia. Nyt lähdetään Älvsjöhön syömään."

Michael Katz Krefeld; Kadonneet

Savnet 2014, suom. Päivi Kivelä ja Like 2015, 400s.

Hausser kumartui ja hieroi hansikaskädellään ikkunaa. Sitten hän puristi kätensä nyrkkiin ja jysäytti ruutua. Arkusta kuului kovaa kolinaa ja vesi loiskahti ruudun sisäpintaan. Hausser jysäytti uudestaan, ja samassa pimeästä ilmaantuivat valkoiset, turvonneet miehenkasvot. Punertavissa silmissä oli hurjistunut katse.
- Vain viattomat nukkuvat, mutisi Hausser.

Michael Katz Krefeldin esikoisromaani Langenneet oli hyvä jännäri. Siitä löytyi kaikki ainekset loistavaankin, mutta jokin pieni vivahde jäi uupumaan. Uusin suomennos, Kadonneet (voih, kuinka monta tuolla nimellä kulkevaa romaania oikeasti löytyy?) lennähti luonnollisesti lukulistalleni. Tosin vähän nikottelin aiheelle.

Stasin salainen vakooja vuodessa 1989? Kadonnut, työpaikkansa rahat kääntänyt tanskalaismies nykyajassa?

Kumpikaan ei varsinaisesti kuulu mukavuusalueelleni. Siinä missä Langenneet esitteli ihmiskaupan aina raakoja puolia, marsittaa Krefeld nyt näyttämölle aidon sadistin. Sellaisen, joka piinaa ihmisiä muka suuremman hyvän puolesta. Sellaisen, joka on keksinyt melko kammottavan kidutusmenetelmän saadakseen uhrinsa kertomaan mitä tahansa...

Onneksi mukana on Langenneista tuttu exetsivä Ravn, josta kirjailija on luonut varsin lupsakan hahmon. Ja Ravnin mussukka koira pelastaa paljon! Vaikka Kadonneissa tarina ei yllä läheskään edeltäjänsä tasolle, on se ehdoton page-turner. Kiireisenä ihmisenä pistin mieheni koelukemaan kirjan, ja hän antoi suosituksensa.

Annan minäkin. Kadonneet on hyvä. Ei loistava, mutta hyvä.


- Minä en halua tavata ihmisiä, joilla on tarve valehdella itsensä nuoremmiksi, rikkaammiksi tai paremmiksi kuin ovat. Me olemme kaikki ihmisiä, yhtä lailla lihaa ja verta iästä, pituudesta tai painosta riippumatta. Me kaikki elätämme toivoa paremmasta tulevaisuudesta, haaveilemme että huominen olisi valoisampi kuin tämä harmaa arki. Ja että onni odottaa aivan kulman takana. Odottaako minun onneni sinun luonasi? Ja sinun onnesi minun luonani?

Seuraavaksi tulossa vahvojen naiskertojien trillereitä, joiden todella odotan räjäyttävän potin!


(Yritin googlettaa muita kirjan lukeneita, mutta en löytänyt yhtään. Come on, jännärifanit, älkää nyt vieroksuko Michaelia!)

Anna Perho; Pientä säätöä

Otava 2015, 159.

Luettuani Anna-Leena Härkösen Ihana nähä! -teoksen, olin varma sen kattavan koko vuoden kirjallisen huumorintarpeeni. Varma, ettei Härkösen kaltaista sarkastista itseilottelua olisi tarjolla, ainakaan yhtä korkealla tasolla. Mutta blogikollegani lupasivat, vakuuttivat Anna Perhon uusimman olevan aidosti hauska! Sellainen, jonka parissa saa oikeasti nauraa. No, testattavahan tätä oli.

Alkuemminnän jälkeen Perho veikin minua, kuten vanhahtava sanonta kuuluu, kuin pässiä narussa. Pässejä juttuja teoksesta löytyykin. Mokailua, mutta ehdottomasti tyylillä. Koska elämä ei saa olla liian vakavaa, arjen liian puuduttavaa, siitä on löydyttävä Pientä säätöä.

Perhon teos kattaa elämän monia osa-alueita.


Vauva-asioista hän toteaa näin:

En muuten imettänyt kumpaakaan lastani sen jälkeen kun pääsin sairaalasta, vaikka valehtelin tekeväni niin.

Voit kertoa mielipiteesi asiasta osoitteessa www.perasuoli.com


Parisuhteesta:

Itse asiassa kolumnisti Paula Noronen on sanonut sen parhaiten: pariskunta välttyy turhilta kiistoilta, kun puhumista on mahdollisimman vähän. Älä siis puhu puolisollesi juuri mitään, niin kaikki  menee hyvin. Rakkaus on tekoja! Jos tekee mieli puhua, mene sosiaaliseen mediaan ja sano, että meinasit aamulla liukastua mutta et sitten liukastunutkaan, ja saat monta tykkäystä.

Miehistä:

On sanottu, että tekstiviestit ovat opettaneet suomalaisen miehenkin ilmaisemaan itseään. Näin:

1. "OK"
2. "ok"
3. "Voisitko laittaa mun tilille vähän rahaa. :)

Hymylin, hymähtelin ja voi kyllä, myös nauroin teoksen parissa. Olen maailman huonoin bloggaamaan tämän kaltaisista kirjoista, ja siksi viivyttelinkin postauksen parissa parisen kuukautta (about, ajantaju ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani). Todettakoon lyhyesti ja kiertelemättä. että jos elosi tuntuu ankealta, taikka etsit huumorintajuiselle ystävällesi lahjakirjaa, kannattaa pitää Pientä säätöä mielessä. Minulle Perho persoonana on ollut vieras, toki nimen olen sentään kuullut, mutta huomasin ilokseni häneltä ilmestyneen muitakin vastaavia elämäntaitopläjäyksiä. Löytyypä nimi vielä Otavan uusimmasta katalogistakin.

Ehdotuksia voimalauseiksi

1. Aivan sama.
2. Me kuollaan kaikki.
3. Mikään ei kannata.
4. Tartu hetkeen my ass.

Hetkeen Annan kanssa ovat tarttuneet ainakin

Jussi
Iris
Kirjavinkit
Susa

Audrey Magee; Sopimus

The Undertaking 2013, suom. Heli Naski ja Atena 2015, 332s. (ennakkokappale)

"Sinä et myönnä tosiasioita."
"Tosiasioita? Tosiasia on, että minä kuolen nälkään ja palellun hengiltä tuhansien kilometrien päässä kotoa. Minkä tähden? Suuremman, vahvemman Saksan, joka on vapaa kommunistijuutalaisista. Siinä tosiasiat. Siksi olen täällä. Miksi sinä olet täällä, Faustmann?"
"Ei saatana aavistustakaan."

Ensinnäkin täysin kirjaan liittymätön tokaisu; olin ajatellut pyhittää viime viikon rästibloggauksille, mutta sitten taannuinkin yllättäen jälleen lapseksi. Olen nimittäin totaalisen hurahtanut Hay Day -nimiseen farmipeliin. Jos tahdotte säilyttää lukuaikanne, älkää ikinä aloittako moista. Ihan vain ystävällisenä varoituksen sanana heinäkoukussa riippuvalta. :)

Mutta itse teokseen. Odotin kirjaa niin kovasti, että vaikka havaitsin julkaisupäivän silloin olevan vielä hamaassa tulevaisuudessa, en malttanut olla korkkaamatta Sopimusta heti kun se postilaatikkoon kolahti. Toinen maailmansota on toki hivenen loppuunkaluttu aihe, vai onko?

Irlantilaisen Audrey Mageen teos on järkyttävän magee (anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta)! Se on jotenkin tuore, arkinen, realistinen, raju, ruma. Ja kuitenkin pohjavireeltään rakkauden värittämä. Kuvitellun rakkauden, joka kantaa kahta toisilleen vierasta ihmistä läpi hirvittävien olosuhteiden.

"Me olemme helvetissä, Weiss."
"Täällä on saatana liian kylmä helvetiksi."

Sillä vieraitahan Peter Faber ja Katharina Spinell toisilleen ovat, vaikka menevätkin naimisiin keskenään. Järjestely, joka kuulostaa nykysuomalaisesta keskiaikaiselta, oli ilmeisesti siihen maailmanaikaan ihan normaalia ja kylmän laskelmoitua. Peter pääsisi rintamalta aviossa ollessaan lomailemaan, Katharina taas saisi nauttia mahdollisesta leskeneläkkeestä, mikäli puoliso sodassa kaatuisi.

Mutta vaikka olosuhteet ovat nämä, kuitenkin rakkaus leimahtaa ilmi liekkeihin sinä lyhyenä aikana, jonka nämä kaksi saavat jakaa. Sitten Peter palaa jäätäviin olosuhteisiin rintamalle, Katharina taas muuttaa vanhempineen juutalaisilta pöllittyyn loistoasuntoon. Molemmat elävät romaanin alkuvaiheessa kuvitteellisen Suur-Saksan kuplassa, tulevaisuus tulee olemaan mahtava, kunhan vain juutalaiset sun muut ali-ihmiset ovat maailmankartalta raivattu.

Realismi iskee kuitenkin molempia kasvoille mitä raaimmalla tavalla. Kun ihanteet sortuvat, muisto toisesta siellä jossain auttaa jaksamaan. Mutta kestääkö edes rakkaus kaikkea?

"Tämä on naurettavaa", Faber sanoi. "Ei täällä ole mitään elävää."
"Paitsi me."
"Me olemme puoliksi kuolleita."
"Tai puoliksi eläviä."

Sopimus on napakka, dialogeilla vahvasti pelaava kertomus tavallisista ihmiskohtaloista ylempien pelinappuloina. Se on mahtava, se on ahdistava, ja varsinkin loppuratkaisu sai ainakin minut (melkein) kirkumaan. Ai miksikö? Lukekaa teos niin tiedätte. Se kannattaa.

Toisaalla krjasta ovat postanneet ainakin

Katja
Leena Lumi
Kirsi
Ulla
Nanna
Villis

Sadie Jones; Ehkä rakkaus oli totta

Fallout 2014, suom.Marianna Kurtto ja Otava 2015, 427s. (ennakkokappale)

Hän kuvitteli naisen pehmein köysin sidottuna, kuin maalauksen neidon; miten sotilaat kuljettaisivat naisen näkymättömään pelastukseen. Niin suuri avuttomuus vaikutti Ninasta ihanalta: että joku auttaa ylös ja pelastaa.


Sadie Jonesin teos, Ehkä rakkaus oli totta tuli minulle pyytämättä, kiitos Otavan ihanan Tarjan, joka aavisteli, että kirja saattaisi olla minun(kin) makuuni. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt tovi, mutta saatan edelleen palata muistoissani kirjan päähenkilöiden seuraan. Hauraan vihreään tunnelmaan, keväiseen, kepeään, ja silti niin surumieliseen.

Ehkä rakkaus oli totta on kirja teatterista, elämänsä kulta-ajassa hehkuvista nuorista, mutta ennen kaikkea se on romaani rakkauden omituisuudesta. Kipeydestä, jota Jones kuvaa hellän kiusoittelevasti. Sillä juuri tuossa iässä (puhuu mummo -78) kaikki on niin avointa, valtavaa, ehdotonta (kunnes elämä opettaa).

Ja opettaahan se jo tässä tarinassa, itse asiassa kirjan pahan pojan/sankarin Luken koko elämä on ollut ailahtelevaista. Jo lapsesta saakka hän on viettänyt vapaat hetkensä mielisairaalassa asuvan äitinsä luona. Lapsen huoli äidistä, halu auttaa vaikkapa pakenemalla yhdessä taidenäyttelyyn, esittelee meille herkän puolen Lukesta. Hänestä kasvaa, luonnollisesti, komea nuori mies, joka saa seksiä, muttei rakkautta, työtä, muttei pääse toteuttamaan lahjojaan näytelmäkirjailijana. Kunnes tapaa eräänä sateisena iltana Leighin ja Paulin.

Nämä kaksi eivät ole pariskunta, vielä, sellainen heistä kyllä myöhemmin muodostuu, vaikka Luke onkin Leighin intohimojen kohde. Lapsekkaan innokas, täysin vastustamaton Luke. Persoonallisen kaunis Leigh puolestaan päätyy näyttämömestariksi, vaikka vihaakin itse näyttelemistä, siinä missä myös kaikenlaista naisten alistamista. Paul jää henkilöhahmona vähiten mielenkiintoiseksi, ehkä juuri piilevän insinööri-identiteettinsä takia, vaikka nuori mies teatterituottaja pyrkii olemaan. Paul on Leighille turvallinen valinta, ikään kuin suojamuurina Luken vetovoimaa ja saavuttamattomuutta vastaan.

Maaliskuu. Huhtikuu. Toukokuu. Kesäkuu. Heinäkuu. Kesäpäivät olivat pitkiä ja hienovireisesti tasapainotettuja, ikään kuin onni olisi ollut niin vahvaa ettei se olisi voinut heitä hylätä. Mutta onnea ehkä myös terävöitti tutkimaton aavistus jostakin piilotetusta: heidän pitkäaikaisemman elämänsä pysyvämmistä haavoista, jotka odottivat kätköissään.

Sitten tarinaan kuuluu vielä Nina. Hän on vaikean äitisuhteensa haurastuttama, hento näyttelijäprinsessa, joka vain odottaa pelastajaa. Nina päätyy avioon täysin vääränlaisen miehen kanssa, äitiänsä miellyttääkseen ja uraansa edistääkseen tietysti, vaikka Ninan levoton sydän kieppuu toisaalle...

Sadie Jonesin romaani on nauttinut välittömästi ilmestymisensä jälkeen suurta blogisuitsutusta. Jokainen tuntuu rakastuneen tähän kirjaan. Ja arvatkaa mitä! Niin tein minäkin!

Jos tahdotte juopua nuoruuden ja rakkauden huumasta, antakaa tämän myötä mennä.


"Ole varovainen. Ole ovela. Älä anna minkään saada sinua surulliseksi. En minä oikeasti mene pois. Kirjoitan sinulle."

Elina Hirvonen; Kun aika loppuu

WSOY 2015, 251s.

"Me pidämme teistä huolta." Olin uskonut sen. Olin uskonut, että aikuisilla oli salainen keino, jonka turvin he pystyivät tekemään maailmasta lapsille hyvän. Nyt, katsoessani äidin käsien tärinää, ymmärsin, että niin ei ollut. Aikuiset olivat yhtä peloissaan, yhtä neuvottomia kuin lapset.

Blogini palailee jälleen kerran epäviralliselta tauolta, johon sen olen tahattomasti ajanut. Ja mikä teos olisikaan parempi postata ikään kuin uuden alun merkiksi, kuin Elina Hirvosen kolmas ja tuoreinen romaani, Kun aika loppuu. 

Kuten Hirvosen aiemmatkin kirjat, myös tämä on sivumäärältään lyhyt, sisällöltään painava. Suorastaan raskas. Raskaalla en tarkoita tällä kertaa mitään negatiivista, vaan äärettömän tunnekylläistä tekstiä, riipivää, pakahduttavan surullista.

Sillä onhan kyse tapauksesta, jossa Lasipalatsin katolta ammutaan ihmisiä. Laura Anttilasta, ilmastonmuutosasiantuntijasta mutta ennen kaikkea äidistä, jota kohtaa jokaisen vanhemman painajainen. Aavasta, Lauran tyttäreistä, joka on matkustanut somalialaiseen kylään saakka pakoon veljensä varjoa.

Laura: Vaikka olin siinä iässä, että minua teititellään ravintoloissa, tunsin virallisissa tilanteissa olevani aikuiseksi naamioitunut nuori, vallattuja taloja kiertelevä mustatukkainen tyttö, joka hurmasi kaunissilmäisen pojan iskemällä humalassa hakaneulan poskesta läpi.

Aava: "Minulla ei ole tapana pelätä", sanon. Bahdoonin katse on lempeä ja asento rauhallinen, hetken haluan kertoa hänelle kaiken.
"Paitsi yhtä asiaa", sanon hiljaa.
"Mitä?"
"Sitä, että minun veljelleni tapahtuu jotain pahaa."

Kauniilla kielellä Hirvonen vie lukijansa erään helsinkiläisen perheen ytimeen. Sillä teoilla on aina syynsä, syillä seurauksensa. Kaiken taustalla sykkii henkeä salpaavan voimakas hätä. Syyllisyys, jota jokainen vanhempi jossain määrin sisällään kantaa.

Kun aika loppuu on yksi tämän vuoden parhaista romaaneista. Välillä kirjat saavat itkemään, yleensä eivät, mutta se on jo aika harvinaista, että joka sivun myötä saa kuivailla silmiään. Kirjailijalle kiitos rohkeasta aiheesta, jota postauksessani vain hapuilen. Teos nosti pintaa liikaa, liian paljon jaettavaksi. Mutta lukekaa tämä!


Päätökset, joita teemme, ovat tuskin koskaan selkeitä tai ehdottomia. Pikemminkin me ajaudumme niihin, teemme elämää mullistavia, sen suuntaa lopullisesti muuttavia päätöksiä tilanteissa, joissa yhtä hyvin voisimme päättää toisin.

Kirjan ovat lukeneet ainakin myös Krista, Sara, Katja, Amma, Maria.