Karin Slaughter; Näkymätön

Unseen 2013, suom. Annukka Kolehmainen ja Tammi 2015, 358s.

Sara lähti jälleen Willin perään. Tämä oli pitkästä aikaa taas huippuvireessä, tilanteen tasalla. Jopa hirveässä huoltomiehen asussakin hän vaikutti omalta vanhalta itseltään. Sara katseli Willin vaivattoman urheilullista askelta ja lihaksikkaiden hartioiden ääriviivoja. Hänen iso, kova poliisinsa. Jos Sara juoksikin poliisien perässä, hän ainakin valitsi parhaat päältä.


"No niin. Kesä ilman Slaughteria ei ole mikään kesä (Joskaan ilmojen puolesta tätä nykyistä vuodenaikaa tuskin voi sillä nimellä kutsua)." Näillä sanoilla aloitin vuosi sitten postaukseni kirjailijan edellisestä suomennoksesta, Rikollisesta. Näillä sanoilla passaa polkaista tämänkin bloggaus käyntiin. Slaughter ja jäätävä kesäkuu näyttävät vain kuuluvan yhteen.

Jäätävä on tarinakin - jälleen. Verrattuna kirjailijan aiempaan tuotantoon, hänen teoksensa näyttävät menevän sivumäärän lyhetessä yhä toiminnallisempaan suuntaan. Onko shokeeraavana tunnettu murhamami kadottamassa potkunsa? Joko Willin ja Saran rakkaustarina alkaa puuduttaa?

Ei ja ei. Vaikka Näkymättömässä liikutaan inhokkiaiheessani, huumepiireissä, on Slaughter loihtinut jälleen rajusti tajuntaa raatelevan tarinan, jossa Sara ja Lena kohtaavat. Sarjaa seuranneet tietävät naisten vihasta toinen toistaan kohtaan, Sara kun syyttää Lenaa miehensä kuolemasta. Ja nyt edesmenneen miehen poikaa ammutaan hänen omassa kodissaan, jonka hän jakaa aviopuolisonsa kanssa. Tämä puoliso sattuu olemaan Lena.

Saralta salaa Will puolestaan pyörii samoilla kulmilla rikollisen roolissa, Bill Blackina. Mies on ujutettu Amandan toimesta peitetehtävään tarkoituksena napata huumeparoni, jonka olemassa oloa jopa Will itse epäilee. Luvassa siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita, varsinkin kun mukaan mahtuu järkyttävästi kohdeltuja lapsia.

Muuta en oikeastaan romaanista osaakaan sanoa. Olihan tämä jälleen kerran tunteisiin vetoava ja rankka tarina, mutta teos jäi nyt kyllä erään toisen vahvan naiskirjailijan jalkoihin... Tai oikeastaan kahden. Mutta heistä enemmän lisää vähän myöhemmin.

Muuten. En ole varma olenko tehnyt tunnustustani aiemmin, mutta minä jotenkin pidän Saran arkkivihollisesta, Lenasta. Lenasta joka yrittää parhaansa, mutta kaikki mihin hän koskee, tuntuu murskautuvan... Tunnen myötätuntoa hänen rosoisuuttaan kohtaan. Vaikkei Sara mikään nössö ole, Lenalta löytyy sitä kaivattua Luonnetta. Ja Will on tietysti aina yhtä suuri kirjallinen rakkauteni.

Will pudisti edelleen päätään. "Kunpa et olisi kertonut."
"Niin, no, kunpa minäkään en olisi menettänyt neitsyyttäni Die Hardin yönäytöksessä. Ei voi mitään." Faith työnsi oven auki.

Teoksesta on postannut ainakin Leena Lumi ja kirjakirppu

Johan Theorin; Aarnivalkeat

Rörgast 2013, suom. Outi Menna ja Tammi 2015, 513s.

Näin alkoi tuhatyhdeksänsataaluvun viimeinen kesä Stenvikin kylässä.
Näin alkoi tarina kylässä kummittelevasta aaveesta.
Tai sitten kaikki alkoi jo lähes seitsemänkymmentä vuotta aiemmin sisämaasta, pieneltä hautausmaalta. Missä toinen nuori mies, Gerlof Davidsson, kuuli äänekkäitä koputuksia ruumisarkusta.

Voi pojat. Voi sateinen kesä ja kyyneleet poskilla.

Kyllähän te tiedätte, kuinka kovasti Johan Theorinia rakastan. Olen lukenut kaikki hänen suomennoksensa, ja tämä uusin on niin loistokkaan Öölanti-sarjan viimeinen osa. Minähän odotin kirjalta vähintään edellisten tasoa, ellen jotain enemmänkin. Olisi nyt saanut lyödä laudalta koko sarjan! Olisitpa Johan-rakas tykittänyt kunnolla!

Aihe lupailikin hyvää. Muuta en tästä ollut ennakkoon lukenut, kuin että kyseessä on jälleen yliluonnollisen kanssa leikittelevä jännityskertomus, jossa kohtaamme sekä aavelaivan, että koputukset ruumisarkusta. Hyytävää.

Kirja alkaa mukavan pelottavasti; vanha merimies, aiemmista osista tuttu Gerlof astuu jälleen pääosaan. Käymme hänen nuoruudessaan, jossa tapahtui jotain merkittävää. Mystistä. Gerlof työskenteli nuorena hautausmaalla, ja erään kerran vainaja jouduttiin hautaamaan kahdesti. Tapaus jäi painamaan mieltä, ihmekös tuo, ja vielä vanhanakin mies muistelee tapahtunutta ihmetyksen sekaisella kauhulla.

Nykyhetkessä elellään vuosituhannen viimeistä kesää Öölannin puuttomilla aavoilla. Maisemat eivät voi olla lumoamatta. Niihin tahtoisi pysähtyä. Jäädä nuuskimaan merta. Katselemaan pahaenteistä rusotusta taivaalla. Sillä pahaa on luvassa vanhan kunnon koston muodossa. Viattomat saavat siitä osansa, aivan samalla tavalla kuin eräs, joka teki kerran hirvittävän teon...

Kesädekkariksi Aarnivalkeat on miljöönsä ja tunnelmansa puolesta mitä mainioin. Mikäli odotukset eivät olisi olleet niin korkealla, olisin minäkin voinut Theorinin viipyilevästä kerronnasta nauttia. Mutta valitettavasti teos oli pettymys. Sori Johan! Odotin vähän menevämpää tarinaa, jotain vielä pelottavampaa, sellaista, joka olisi todella vienyt mennessään. Perushyvä jännäri tämä kuitenkin on, muttei missään nimessä parasta kirjailijalta.


En sano että elämä on hyvää
mieluummin sanoisin että se on pahaa
mutta en sano sitäkään.
Toivon vain kolmea työkalua:
kulmamittaa, saksia, veitsenterää
jotta voin mitata ja leikata
sen mikä on mitattavissa
ja sen mikä on leikattavissa.

Muun jätän yön mitattavaksi.
ja kaikkien niiden olentojen jotka tulevat esiin siihen aikaan
vuorokaudesta.

Lennart Sjögren

Kirjasta on postannut ainakin Mummo matkalla

Johanna Holmström; Sulje silmäs pienoinen

Hush Baby 2015, suom. Tuula Kojo ja Otava, 397s.

Kun seisoo keskellä metsää ja katselee ympärilleen, saattaa ruveta jopa hieman pelottamaan. Arvokas se ei ehkä ole, mutta tiheä kylläkin. Ja pimeä. Joskus se vaikuttaa melkein läpipääsemättömältä. Ja usein tulee kiiruhtaneeksi askeliaan, jotta pääsisi nopeammin metsän halki, kun on ulkoiluttamassa koiraa koleana ja kolkkona iltana ennen kuin saadaan lunta, joka muuttaa kaiken hieman valoisammaksi.

Blogistaniassa eleltiin juuri dekkariviikkoa, johon olisin osallistunut enemmän kuin mielelläni, mutta aika, aika ei ole koskaan puolellani. Jännäreitä on kyllä tulossa, etanan vauhdilla. Jätetään kuitenkin iänikuiset kiirenurinat, (joista voisin jaaritella loputtomiin) nyt tähän, ja mennään itse asiaan.

En edes muista montako kertaa olen männä viikoilla hehkuttanut juuri Tämän Kirjan olevan Se Kesän Odotetuin. Ainakin Pauliina Suden kohdalla fiilikset olivat (ja edelleen ovat) taivaissa. Johanna Holmström ihastutti toissa vuonna Itämaa -romaanillaan, ja tämän uuden kohdalla osasin odottaa jotain vielä parempaa. Sillä nythän kyse on psykologisesta jännitysromaanista, ehkä jopa kauhugenren kanssa leikittelevästä tarinasta. Niin minun juttuni!

Ja kaunis Johanna vie tarinaa sellaisella liekillä, että tukka oli kärytä päässä.

Kaikki rakentuu Robinin varaan, kuten on aina tehnyt. Onhan lastenpsykologi saanut olla kantamassa äitinsä kipua ja masennusta sen jälkeen kun isäpuoli oli tehnyt itsemurhan ja vielä pahempaa, Lukas kuollut. Lukas, Robinin vastakappale, sielunpari, sisarus. Yhdessä Robin ja Lukas viettivät lapsuutensa, varttuivat vauraalla mutta eristäytyneellä asuinalueella, jolla liikkui pelottavia huhuja. Urbaanit legendat saivat lihaa luiden päälle, ja kauhusta tuli konkreettista...

Nyt Robin palaa lapsuutensa maisemiin, vai pitäisikö kirjoittaa kulisseihin. Sillä viimeisen päälle laitettujen seinien takana tapahtui sanoinkuvaamattomia asioita. Tapahtuuko vieläkin?

Seudun lapset käyttäytyvät omituisesti. He leikkivät läheisellä, vaarallisella suoalueella kuin lumouksen vallassa. Kuin pakotettuina. Pian itse haamutkin alkavat jahdata nuorta naista (sillä nimestään huolimatta Robin tosiaan on nainen).

Itämaa ihastutti aivan loistavalla kerronnallaan, ja nyt Holmströmin uusin alleviivaa kirjailijan hallitsevan niin tunnelman, miljöön, henkilöt kuin tarinankin. Mitä muuta sitä lukijana voisi toivoa? Vaikka kuinka miettisin, en keksi tästä mitään negatiivista sanottavaa. Mutta onko Sulje silmäs pienoinen jo liiankin täydellinen kirja? Ei ole, sillä mukaan mahtuu myös mukavasti säröä.

Hohhoi mikä teos! Kymppiplussan romaani!

(Ja ehkä vuoden paras?)

Rakentaa voi vain kalliolle, käyttää perustana itse maaperää. Sen he ovat oppineet, että aina pitää seistä lujalla perustalla, muuten kaikki romahtaa. Heidän omansa on heteikköä. Heillä on ainoana kiintopisteenä toisensa, ja toisensa varaan he rakentavat kaikki.

Jussi Adler-Olsen; Tapaus 64

Journal 64 2010, suom.Katriina Huttunen ja Gummerus 2015,  517s.

Hän raapi korvantaustaansa ja sulki silmänsä. Jo oli paskapäivä, kaikkea muuta kuin virkistävän tylsä ja mitäänsanomaton, kuten hän oli toivonut.


Carl Mørk is back!! Kesä 2015 on dekkarifanaatikoille silkkaa ilotulitusta. Eräänäkin onnenpäivänä noudin postista tällaisen paketin

ja olin saada slaagin riemusta! Mitä aarteita vanhoilta, rakkailta kirjailijatutuilta! Nyt yritän vain sumplia taas kerran muuttuneen elämäntilanteeni (tällä kertaa positiivisen sellaisen) siihen malliin, että ehdin lukeakin. Pakko. Suorastaan himottaa antaa mielen upota tarinoihin, joilta odotan paljon.


Ja Jussin uusin ei jää ollenkaan Slaughterin, Theorinin yms jalkoihin. Päinvastoin. Tapaus 64 asettaa riman järisyttävän korkealle. Uskallanko sanoa, että kirja saattanee olla parasta Jussia?

Kuten aina, kirjailija seisoo heikoimpien puolella. Hän herättää ajatuksia. Ja kaiken lisäksi tirskahtelin lukiessa useampaan otteeseen Carlin ja Assadin toilailuille.

Juoni itsessään on vakava, melkein puistauttava. Kuten asiaan kuuluu, Carlin, Assadin ja Rosen johtama Osasto Q tutkii vanhoja, selvittämättä jääneitä rikoksia. Nyt esiin nousee vuoden 1987 merkillinen katoamistapaus, jossa saman viikonlopun aikana katosi useampi ihminen. Jäljet johtavat löyhästi Sprogøn saareen, puistattavaan paikkaan jossa "hoidetaan" ns. vähälahjaisia naisia.

Rose oli kutsunut sitä helvetin esikartanoksi, ja Carl vaistosi, miten pahuus tihkui suoja-aidan yli ja menneisyyden haamut seisoivat haavoja sielussaan ja arpia hedelmättömissä vatsanahoissaan. Oliko Tanskan valtio tosiaan hyväksynyt sellaisen väkivallan käytön, ja suorastaan harjoittanut sitä koulutettujen lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan voimin?

Yksi heistä on Nete Hermansen, tyttö joka on saanut huonot lähtökohdat elämälleen alusta alkaen. Väkivallan kierre ei katkea Neten kasvettua naiseksi, ja hän joutuu pahamaineiselle saarelle, josta pääsee pois vain antamalla sterilisoida itsensä.

"Miksi minun ei anneta saada lapsia? Ovatko minun lapseni vähempiarvoisia kuin muiden?"

Vuosia myöhemmin Nete päättää ottaa koston omiin käsiinsä. Ja voiko häntä siitä syyttää? Sen verran karua on naisen elämä ollut muiden ihmisten pahuudesta johtuen.

Tapaus 64 on täydellinen jännitysromaani juonenkuljetuksen, henkilöhahmojen ja omaleimaisuutensa takia. Minulla alkaa olla jo kattava kaarti seurattavia dekkarisarjoja, joita rakastan jokaista eri syistä. Jussi vetää pisimmän korren osastolla mielikuvitus kohtaa huumorin.

Nautinnollisia lukuhetkiä kirjan parissa!


Toinen totuus olivat hänen veljensä sanat, että ihmisiä oli kahdenlaisia, ja toinen se, että ihmisen elämä oli jatkuvaa taiteilua houkutusten rotkon reunalla, ja jos lipesi, saattoi pudota syvemmälle.

Tästä aarteesta ovat postanneet ainakin Umami ja Iloinen apina

Anthony Doerr; Kaikki se valo jota emme näe

All the Light We Cannot See 2014, suom. Hanna Tarkka ja WSOY 2015, 544s.

Nyt hänen maailmansa on harmaa. Harmaita kasvoja ja harmaata hiljaisuutta ja harmaa hermostunut kauhu, joka riippuu leipomon ovelle muodostuneen jonon yllä, ja maailman ainoa väri, joka syttyy hetkeksi hehkumaan, syntyy siitä, kun Etienne kiipeää polvet naksahdellen ullakolle, lukee eetteriin taas rimpsun numeroita, lähettää jälleen yhden madame Ruellen viesteistä ja soittaa päälle musiikkia.


Kaikki se valo jota emme näe lienee tämän kevään kohistuin kirja. Romaania on verrattu jalokiveen, sen kerrotaan sekä lumoavan, että särkevän sydämiä. Ja toinen maailmansota on toki aiheena aina kiinnostava, varsinkin kun tällä kertaa sitä katsotaan silmin, jotka eivät näe. Niin vertauskuvallisesti, kuin aivan todellisestikin, romaanin päähenkilö kun on sokea tyttölapsi. Samalla pureudumme myös henkiseen sokeuteen, pimeyteen josta löytyy valoa, elämän ydinasioihin, siihen kuka meidät lopulta omistaa. Vai omistaako kukaan.

"No auta sitten meitä."
"Minä en halua aiheuttaa hankaluuksia, madame."
"Kun ei tee mitään, eikö sekin ole jonkin sortin hankaluuksien aiheuttamista?"

Sodasta riittää ammennettavaksi kauheuksia, mutta kun asiaa lähestytään lapsen näkökulmasta, saadaan koko aiheen mielettömyydestä vielä enemmän irti. Valitettavasti juuri lapset kärsivät tästä(kin) asiasta eniten. Näin myös saksalainen orpolapsi Werner, joka haaveilee välttävänsä kaivoksissa kuolleen isänsä kohtalon ja pääsemällä elämässä pidemmälle teknisten lahjojensa avulla. Werner tosiaan osaa kommunikoiden esineiden kanssa. Varsinkin radioiden. Ja pääseehän poika lahjojaan käyttämään - sodassa.

Toisaalla seuraamme Marie-Laurea, sokeaa tyttöä, joka päätyy sotaa pakoon Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Marie-Lauren isä toimi luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä, ja lähtiessään hän piilotti tyttärensä mukaan mystisen jalokiven. Timantin, joka saa osan arvaamattoman koko tarinassa. Kuten myös radiot. Näiden kahden hiukan erikoisemman elementin ympärillä pyörivä teos ansaitsee lisäplussaa persoonallisuudestaan.


Amerikkalaisen kirjailijan Anthony Doerrin läpimurtoteos murtaa heti ensitöikseen suojamuurit lukijan ja kirjan väliltä. Se tulee tykö, kohteliaasti kuitenkin lukijan yksityisyyttä kunnioittaen. Kun henkilöt ovat suurimman osan kirjasta lapsia, riski on aina lipsahtaa sentimentaalisuuden puolelle. Nämä loukot Doerr välttää keskittymällä (minusta) enemmän tunnelman ja yleisen ilmapiirin kuvailemiseen, kuin henkiöiden liian syvälliseen ruotimiseen. Siitä ehkä pientä miinusta. Psykologisen kirjallisuuden ystävänä minusta on aina mahtavaa tietää kaikista kaikki! Toisaalta annettakoon tämä anteeksi, koska itse kieli on, no, timanttia. Runoutta. Elävää ja hengittävää.

Oi kyllä, minäkin löysin teoksen myötä valon.


Jospa elämä olisikin kuin Jules Vernen romaani, Marie-Laure ajattelee, ja sivuja voisi selata eteenpäin silloin, kun siihen on suurin tarve ja saada tietää, miten käy.

Romaanin ovat lukeneet lukuisat kanssabloggaajani, esimerkkinä Sara, Leena Lumi, Katja,  Jenni, Taika, Ulla ja Norkku  

Camilla Läckberg; Leijonankesyttäjä

Lejontämjaren 2014, suom. Outi Menna ja Gummerus 2015, 442s.

"Äidin tarve suojella omaa lastaan on yksi ihmiskunnan alkukantaisimmista. Mikään ei ole sen luonnollisempaa. Kaikki muu on... luonnotonta."

Kuten blogiani pidempään seuranneet tietävät, olen lukenut kaikki kauniin ruotsalaiskirjailijatar Camilla Läckbergin romaanit, jotka sekä ihastuttavat että vihastuttavat. Teokset kun noudattavat jo lähes piinaavan pikkutarkasti tutuksi tulleita latuja. Päähenkilöillä on omat maneerinsa, tarinat taas ammentavat punaisen lankansa menneisyydestä tasapainotellen hirveyksiä nykyisyyteen. Näin tälläkin kertaa.

Mutta kuten huomaatte, negailustani huolimatta pysyn Camillalle uskollisena. Näin jatkossakin. Miksi? Ihan siitä syystä, että nämä ovat viihteellisemmästä jännityksestä pitäville nannaa. Maanläheisiksikin romaaneita on siteerattu, koska arkisuutta tuo mukaan päähenkilöiden perhe-elämät, lapset, sukulaissuhteet, kiire, kaaos, koliikki, uhmakohtaukset ja ruuantahrat paidassa. Käsittääkseni kirjailijan omat lapsukaiset ovat vielä sen verran nuoria, että Camillalla lienee muistissa vauva- ja pikkulapsivaiheen haasteet, joista hän uskottavuutensa ammentaa.

"Sehän on jo sinänsä epäilyttävää - teini olla ei ole mitään salattavaa", Göstam mutisi. "Jotain sairasta siinä on, jos minulta kysytään."

Ja itse tarina. Läckberg osuu sinne missä tuntuu. Näissä ei ratkota valtionsalaisuuksia, sivuilla ei vilise korkeamman turvaluokan agentteja tai kadonneita miljoonia. Ei, näissä kohdataan pieni ihminen suurine ongelmineen. Usein suurennuslasin alla ovat juurikin perheet.

Leijonankesyttäjä tutustuttaa meidät perheeseen, joka kantaa yllään niin pimeää väkivallan varjoa, että jopa paatunut dekkarinlukija säikähtää.

Romaani alkaa siitä, kun järkyttävästi raadeltu, muutama kuukausi sitten kadonnut teinityttö hoipertelee lumisella tiellä, paeten henkensä edestä. Hän jää auton alle, eikä ehdi kertoa mitä oikein tapahtui. Jäljet johtavat eräälle ratsastuskoululle, joka luonnollisesti vilisee kuolleen tytön kaltaisia mahdollisia uhreja, Sarjasta niin tutuksi käynyt Patrik astuu nyt mukaan kuvioihin tapahtunutta kollegoineen ratkomaan.

Ja Patrikin vaimo Erica, jota moni kanssabloggaajani ei voi sietää, tekee jälleen omia tutkimuksiaan. Sekaantuen luonnollisesti myös kidutetun tytön tapaukseen, josta Patrik suuttuu, mutta myös leppyy, no, te tiedätte. Mutta myös Erican oma tapaus, kauhujen talon mysteeri, on kiinnostava. Perhetragedia sanan varsinaisessa merkityksessä, johon liittyy liikaa kysymysmerkkejä.

Läckberg painaa menemään menestyksensä glooriassa, ja hyvä niin. Tahti ei hidastumisen merkkejä näytä, ja Leijonankesyttäjä onkin mitä mainiointa kesälomaseuraa. Niin kesä, sehän nyt jo on? Minä suosittelen, edelleen!


Tietämättömyys oli pahinta. Tuntui kuin nälkäinen leijona olisi vaaninut odottaen seuraavaa saalista. Raivonpuuskat ja väkivaltakohtaukset alkoivat aina yhtä arvaamatta ja tulivat aina eri suunnasta kuin hän olisi kuvitellut. Ja mitä enemmän hän väsyi, sitä huonommin hän jaksoi olla varuillaan.

Kirjasta on postannut ainakin Emmi

Blake Crouch; Wayward Pines - Ei pakotietä

Pines 2012, suom. Ilkka Rekiaro ja Tammi 2015, 330s.

Lostin, Twin Peaksin, Salaisten kansioiden ja Suljetun saaren faneille

lukee teoksen omistuskirjoituksessa. Mitä ihmettä? Onko tämä kirja kirjoitettu minulle? Romaani, jota en ollut sen kummemmin edes noteerannut, ennen kuin sain ihanan ylläripaketin Tammelta. Paketista löytyi mm. amerikkalaisen Blake Crouchin ytimiin käyvän rouhea trilleri, jota ahmin nälkään nääntyvän tahdilla.

Hän tiesi kokemuksesta, että kaikkialla, missä oli koolla ihmisiä, oli pimeyttä.
Sellainen maailma vain oli.
Täydellisyys oli pintailmiö. Orvaskesi. Kun tutkitaan vähän syvemmältä, löytyy tummia sävyjä.
Ja kun tutkitaan luita myöten, löytyy pikimustaa.

Niin koukuttava. Niin mystinen tarina. Sellainen, jota lukiessa muu maailma vain katoaa ympäriltä, ja eteen avautuu ihanan vainoharhainen maisema. Itse asiassa pikkuruinen kaupunki, jota voi kuvata vain sanalla ääri-idyllinen. Sieltä sankarimme, salaisen palvelun agentti Ethan Burke havahtuu hereille. Kadulta, päässään vain järisyttävä kipu, mutta ei minkäänlaisia muistikuvia. Komea puku miehellä on päällään, sen sijaan ei löydy lompakkoa, puhelinta, saatikka virkamerkkiä, jolla hän voisi henkilöllisyytensä todistaa.

Se oli kumma pelkoa. Epämääräistä. Kuin olisi kävellyt yöllä metsässä, missä ei oikein tiennyt, mitä oli syytä pelätä, ja juuri tuo epämääräisyys teki pelosta entistä voimakkaampaa.

Alkaa Ethanin kuolinlaukka totuuden perässä. Mikä on tämä mystinen pikkukaupunki, josta ei pääse edes pois? Mitä enemmän Burke yrittää asioita selvitellä, tai paremminkin pysyä edes tolpillaan kipunsa kanssa, sitä hankalammaksi käyvät kaupungin asukkaat. Alunperin mies lähti Wayward Pinesiin etsimään kadonneita kollegojaan, ja heidän hämärät kohtalonsa mutkistavat asioita entisestään.

Jotain on pahasti pielessä. Ellei sitten aivan kaikki.

Wayward Pines lunastaa lupauksensa salaperäisyydestä, tunnelmasta, josta voi aistia aidon pelon. Lukija huomaa jatkuvasti hämmästelevänsä, mikä ihme tämä meininki on. Mitä tai mikä voi olla kaiken takana. Vaikka kirjoitustyyli lähentelee pelkistettyä, Crouchilta löytyy niin mielikuvitusta, kuin kertojan lahjojakin. Erinomainen romaani, joka starttaa näinä päivinä myös tv:ssä.


On hetkiä, jolloin rakkaat ihmiset näyttäytyvät sellaisina kuin he todellisuudessa ovat, ilman kuvitelmien ja yhteisen historian painolastia. Kun heitä katselee tuorein silmin kuin ventovieras ja muistaa, miltä oli tuntunut, kun oli rakastunut heihin. Ennen kyyneliä ja kolhuja. Kun täydellisyys oli vielä mahdollista.


Teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin

Krista
Kirja-arvosteluja
Kirjakirppu
Dysphoria