Elina Valkealahti; Kadotettu maisema

2012 Elina Valkealahti, BoD - Books on Demand

Lintu puisteli päätään kirahvin paatokselle. "Kotihan on siellä, missä sydän saa täyttymyksen; siellä, missä siivet eivät enää huuda tuulta allensa", se ajatteli. Mutta linnun siivet itkevät, eikä lintu saata torjua niiden kyyneleitä: se ei voi juurtua ennen kuin viimeinenkin pisara on sen höyhenpeitteestä kuivunut.

Alussa on Kirahvi. Se on varttunut emon rakkauden lämmössä erikoisen unelman kanssa. Kirahvi tahtoo nähdä yhtä kauas kuin puut, maiseman, kuvaakin kauniimman. Yllättäen haave totetuukin, Kirahvi kasvaa kasvamistaan ja saa maisemansa. Mutta vain maiseman. Unelmasta tulee arkea, arjesta yksinäistä. Kunnes saapuu Lintu. Lintu, jota piinaa samankaltainen palo löytää oma koti, kuin Kirahvia yksinäisyys. Pienessä hetkessä nämä kaksi ystävystyvät ja hetkeksi Kirahvikin löytää elämäänsä ilon. Kunnes Linnun on lähdettävä. Koti on löydettävä, vaikka toisaalta se tahtoisi jäädä ystävänsä pehmeän korvan taakse. Suru on suuri, kun Lintu lehahtaa kaksijakoisin mielin jatkamaan matkaa. Kirahvi jää jälleen yksin. Ja maisema näyttää arkisemmalta kuin koskaan.

Yksinäisyys astui Kirahvin päiviin ja öihin kuin kutsumaton vieras, joka katsoi oikeudekseen astua kenen tahansa elämään. Se otti tilan ja sydämen haltuunsa kuin olisi ne ikänsä omistanut. Ei se kysellyt, miltä tuntuu ja sopiiko tänne asettua: se vain tuli ja jäi.

Linnun ja Kirahvin elämissä asuu nyt kaipaus. Molemmat jatkavat matkaansa, löytävät uusia tuttavuuksia, kuitenkin toisiaan unohtamatta. Kirjan edetessä mukaan tulee jännityksen elementtejä. Onko raadonsyöjäkorppikotkalla, joka liittyy Linnun matkaseuraksi, aivan puhtaat jauhot pussissa? Entä miten käy Toukan, jonka Kirahvi on vahingossa pistellä lehdeltä poskeensa? Tapahtuuko ihme, ja kuoriutuuko Toukasta perhonen? Alussa on Kirahvi, entä lopussa?


Kadotettu maisema on Mainoskatko -blogista tutun Elegian esikoinen. Tuore, hyvän tuoksuinen kuin vastasyntynyt vauva. Suloisen tarinan pinnan alla on kuitenkin syvänteitä. Tummia syvänteitä, jotka pudottavat lukijan matkalle omaan sisimpäänsä. Mitä sieltä löytyy? Kaikki ei ole kaunista katsella mutta kuka niin olisi väittänytkään. Kirjan aloittaa lempeänä satuna yksinäisyydestä ja elämäntarkoituksen etsimisestä, mutta on jokaisen oma asia miten teoksen lopettaa. Katsovatko peilistä Kirahvin, Linnun vai peräti aivan toiset kasvot?

Elegian kerronta on vaivatonta ja runollisen haikeaa. Kuitenkin siinä on terävät reunansa. Kadotettu maisema ei ole mikään lastensatu. Se on väkevä lukukokemus, jonka parissa aivan liikuttuu.

Teosta voi tilata kirjan omilta sivuilta . Suosittelen kurkistamaan, siellä Elegia kertoo itse romaanistaan. Suosittelen myös lämpimästi hankkimaan teoksen joko itselle taikka lahjaksi taikka itselle lahjaksi. Minä kiitän hienosta lukuelämyksestä ♥ ♥ ♥

Puhdistus-elokuva 2012

Perjantai-ilta elokuvateatterissa. Tällä kertaa ei pyöri lastenelokuva, miesväki on kotona ja minä liikenteessä ystäväni kanssa. Herkän ystävän, joka vähän mietti saako Puhdistuksesta painajaisunia, koska kirjaversiokin lukematta. Varoittelin kyllä, että elokuva voi olla väkivaltainen  ja rankka. Näin minua on blogeissa valistettu. Kuitenkin näkemisen arvoinen. Ehdottomasti.

Vaikka Puhdistus on minulle edelleen "Sofin paras teos" ja yleensä leffaversiot eivät pääse lähellekään kirjan tunnelmaa, en osannut odottaa moista tunteiden ryöpytystä. En ole itkuherkkä ihminen, mutta elokuva palautti niin voimallisesti kirjan nostamat tunteet pintaan, että silmämeikki tuhriintui jo alkumetreillä. Oikeastaan itkin koko elokuvan ajan. Ainakin sisäisesti.

Kirjan juoni on monille blogiystäville ja -vieraille tuttu, joten käydään se vain lyhyesti läpi. Elokuva nojaa tiukasti kirjan juoneen, ja kertoo tarinan kahdesta virolaisesta siskoksesta, Aliidesta (Laura Birn) ja Ingelistä (Krista Kosonen). Sisaruksia yhdistää palava rakkaus Hansia (Peter Franzénia) kohtaan. Hans vastaa Ingelin tunteisiin, pari menee naimisiin ja heille syntyy Linda-tytär. Mutta sisar Aliide jää asumaan saman katon alle, Aliiden tunteet eivät häviä mihinkään, vaan roihuavat läpi elokuvan. Aina vain riutuneempina, intohimosempina, pakkomielteisempinä. Kun Hans palaa epäonnistuneelta "fasisti-retkeltään" kotiin, hänestä tulee etsintäkuulutettu "valtion vihollinen". Sisarukset piilottavat Hansin ja suojelevat miehen henkeä omansa kustannuksella. Vavisuttavan painavalla hinnalla joka lopulta tuhoaa koko perheen. Vai tuhoaako?

Ajassa vuosikymmenten hyppäys. Vanhan Aliiden pihalle eksyy Zara  (Amanda Pilke) verisenä ja kuoleman väsyneenä. Tyttö on jäänyt ihmiskaupan ansaan, paennut ja hänellä on perässään hengenvaaralliset miehet. Herättääkö lapsenkasvoinen Zara vanhan ja paatuneen Aliiden tunteet, varsinkin kun käy ilmi, että naiset ovat keskenään sukua?

Teos pureutuu Viron lähihistoriaan pienen ihmisen näkökulmasta. Mutta se kertoo myös ihmiskaupasta tässä ja nyt. Tällaista tapahtuu, ehdottomasti myös meillä Suomessa. Nuoria tyttöjä, vielä lapsia, houkutellaan köyhistä maista "työn" ja "paremman toimeentulon" porkkanalla. Ja kun todellisuus paljastuu, sitä on hirvittävää katsoa. Vaikka vain valkokankaalta.

Puhdistus on saanut jo jonkin verran hypetystä ja allekirjoitan jokaisen kehun. Näyttelijät ovat nappivalintoja. Varsinkin Laura Birn ja Liisi Tandefelt (vanhempi Aliide) ovat rooleissaan puistattavan osuvia, mutta minuun teki erityisen vaikutuksen Zaran lapsuuden verinen loppu. Jälleen kerran kysyn, mistä näitä väkivaltaisia mieshirviöitä sikiää, jotka voivat tehdä tytöille jotain tällaista?

Elokuvasta jäi niin voimakas jälkilämpö, että viikonloppu menee sitä sulatellessa. Suosittelen katsomaan. Puhdistus on rankka (varsinkin eräs petoksen kliimaksi kohtaus...)  mutta todellakin palkitsevat. Repivä. Aito. Toiveikas.

Näin on tehnyt ainakin Morre

Joyce Carol Oates; Sisareni, rakkaani

My sister, my love 2008, Otava 2012, 733s.

Ne vuodet! Pökerryttävän onnelliset vuodet! Ei niitä montaa ollut, sillä se, mikä alkoi Naperot jäällä -tapahtumasta 1994 päättyi tammikuun lopussa 1997, ja on tuskin murto-osa elämästä, vaikkakin tavallaan hyvin amerikkalainen elämänkaari: tuntemattomuus, maine, loppu.

Minulla kesti hetkisen tajuta, mitä kuvan pikkutyttö pitää peilin lisäksi käsissään. Kuumemittaria? No huulipunahan tuo on, huomaa, kun ottaa silmän käteen ja katsoo. Teoksen narsistinen kansi on erittäin kuvaava. Tarinassa narsismiin ei suinkaan sorru pikkuinen tytär Bliss, vaan hänen vanhempansa. Pahimmalla mahdollisella tavalla.

Oatesin kirja kertoo raastavan tarinan neljän hengen perheestä. Yksi heistä on murhattu, lopuista kolmesta kuka tahansa voi olla syyllinen. Mutta kuka? Ja miksi?

Romaani on kerrottu "eloonjääneen" Skylerin äänellä. Hän oli miltei seitsemän vuotta täyttävän sisarensa kuollessa yhdeksänvuotias. Skyleria epäiltiin murhasta. Nyt kymmenen vuoden jälkeen Skyler elää lapsuuttaan uudelleen kirjallisessa muodoissa. Perheen vanhemmat nimittäin rälläsivät "amerikkalaista unelmaa" täysin vastuuta vailla. Isä Bix juoksi vieraissa minkä ehti. Naiset tykkäsivät Bixistä, Bix naisista. Betsey äidin kieroutunut, menestysteologiaan pohjautuva uskonnollisuus ei pelastanut sairaalloiselta huomion halulta. Mami tahtoi mainetta ja kunniaa hinnalla millä hyvänsä. Ja kun hän itse ei onnistunut aikoinaan luistelussa, luistinradalle vietiin lapset. Mamin pikku miehellä Skylerilla homma lässähti jo alkuunsa, mutta suureksi yllätykseksi raivostuttavan tarvitseva tytär oli kuin syntynyt luistimille. Alkoi hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Vaihtoehtoja pikkuisella Bliss-tytöllä oli joko voittaa lasten luistelukilpailut, taikka hävitä. Ja jos hävisi - kukaan ei enää rakasta minua.

Jonkin aikaa Blissin "ura" luistimilla sujuikin. Mutta sitten Bliss alkoi oireilla. Yökastelua, tottelemattomuutta, "aavekipuja". Ja näitähän perheen hirviökuningatar ei hyvällä katsonut. Toisaalta Blissin suosion myötä mamin "rakkaus" lasta kohtaan suorastaan roihahti liekkeihin. Ja jalkansa telonut Skyler jäi auttamatta kaikkien silmissä sisarensa varjoon.

Skylerin muistelmat on kerrottu paksun sarkasmin paisuttamalla äänellä, mutta siitä huolimatta riittämättömyyden tunteet ja lapsen suru "kun ei ole mitään sisarensa rinnalla" paistavat näennäisen rehvastelun alta. Mikä on lapsen pahin painajainen? Se, ettei kelpaa omana itsenään. Sellaisena kuin on. Ja Rampiken perheen vanhemmat kyllä alleviivasivat kerta toisensa jälkeen sitä tosiasiaa, että lasten on saavutettava rakkaus. Mikään ei ole ilmaista. On voitettava luistelukilpailut. Ei saa kaatua! Ei saa pettää mamin luottamusta! Sillä mamin rakkaus ei oikeasti ole rakkautta lapsia kohtaan, vaan pelkästään omaa itseä.

Olen lukenut aiemmin kirjailijalta Kosto: rakkaustarina ja saanut jo teoksen myötä viitettä Oatesin kertojan lahjoista. Tällaista pakettia raivoa, katkeruutta, surua osasin toisten hienojen arvioiden perusteella odottaakin. Mutta Oatesin taito viedä tarina lukijan puseron alle tällaisella vimmalla oli yllätys. Toisaalta teos oli mielestäni aivan liian paksu. Jossain vaiheessa iski armoton väsymys, en olisi jaksanut jatkaa kammottavalla tavalla psyykkisesti sairaan perheen parissa enää hetkeäkään, mutta eihän tällaista tarinaa kesken jätetä! Paatoksellisuus tarvitsi reilut 700 sivua mutta itse olisin kokenut luku-urakan armollisempana hiukan typistetymmässä muodossa. Teoksessa on toistoa, samoja tapahtumia pyöritellään uudelleen ja uudelleen koska tämä ei lopu koskaan, täällä ollaan ansassa ikuisesti, minä en voi suojella häntä enkä voi suojella itseäni.

Elättelin toiveita, ellen nyt aivan onnellisesta lopusta, edes jonkinlaisesta palkinnosta kirjan lopussa. Olihan lukija jaksanut Skylerin parissa, Skylerin ihon alla ne reilut 700 sivua. En mene tässä loppuratkaisuun, jokainen lukija saa itse ottaa selvää, miten tarina lopulta päättyy. Sillä kyllä se loppuu, ei mikään ole ikuista. Kammottavimmallakin kirjalla on viimeinen sivunsa. Moni on jaksanut raskaan tarinan huumorin voimalla. Minulle lukukokemus, vaikken toki mitään hyvänmielen teosta odottanutkaan, osoittautui raskaaksi pimeän vuodenajan takia. Lapsista kertovat kirjat tulevat aina pienen lasten äitiä kohti. Uutisissa oli vielä pari päivää sitten otsikoita kadonneesta pikkutytöstä (joka onneksi löytyi), joten senkin puolesta aihe oli kuin läimäys päin kasvoja.

Niille lukijoille, jotka sinnikkäästi uskovat, että traaginen taide saavuttaa katarsiksen (kreikkaa) - ainakin kaikki suuri traaginen taide - minä roikutan syöttinä toivoa siitä että katarsis saavutetaan näillä Sisareni, rakkaani -teoksen viimeisillä sivuilla. Jos ei...
Lukija, en saata pohdiskella vaihtoehtoa Jos ei.

Kirjan ovat lukeneet myös Leena Lumi Norkku Unni Minna

Rakkaani

Annika K.

Kaikki minun rakkauteni:

yksi rakastettuni

murskautui kallioon

toinen purjehti

merten taakse

kolmas vei vihille toisen naisen

mitä minä niistä 

kaikista muista

niistä jotka jäivät

eihän niistä ollut

edes tuskantuottajaksi

Maaria Leinosta -jälleen. Lupaan laajentaa runollista makuani, kunhan jaksan. Sisareni, rakkaani postaus ilmestyy, kunhan jaksan. Syksy on kauneudessaan vampyyrin lailla energian imevä vuodenaika. Mutta ilo tulee, se on varma!

SusuPetal; Keskiäkäisiä hajatelmia

Miten määritellään keski-ikä? Onko esimerkiksi 34v. täyttävä jo keski-ikäinen? Sairastuin kolmenkympin kriisiin jo paljon aikaisemmin ennen kuin "pelätty" luku tuli täyteen. Kun mittari sitten ylittyi, se ei tuntunut enää juuri missään. Paitsi että silmänympärykset alkoivat kaivata entistä enemmän peitevoidetta, vaatekoko kasvoi parilla numerolla (okei, synnytykselläkin lienee syynsä tähän, toisaalta siitä on jo reilu vuosi...), kroppaan eksyi uusia särkyjä. Tätäkö tämä nyt on ja tulee olemaan? Apua! SusuPetal ei vastaa keski-iän iälliseen määritelmään, mutta naisen sisäisestä ja ulkonaisesta vanhenemisesta hän tarinoi aseista riisuvan riipivästi.

Tässä iässä on 
todennäköisempää
että se on 
noidannuoli
joka iskee.
Amor
ampuu ohi.


Lempeästi, kiertelemättä

Sanotaan, että kylmä
kahvi kaunistaa.
Vatsa ei vaan kestä
sitä määrää kahvia
mitä naama vaatisi.


Suoraan.

Olisi ne
kellot voitu 
siirtää
vähän reilumminkin
taaksepäin.

Vaikka
25
vuotta.


Teos alkaa tarkkanäköisillä otteilla parisuhdetilanteista, jotka saavat lukijan miettimään, kannattaako laukoa totuus, vai koristaa sittenkin kommenttinsa valkoisella valheella.


Epärealistisen romantiikan kaipuu

-Kulta, haluisiksä juoda shampanjaa kun kengästäni?

-Sori, mut mun pää ei kestä sellaista määrää.



Hajatelmia ryhdittävät paljon puhuvat kuvat. Tällaistako on olla vanheneva nainen? Tällaistapa juuri, mutta itseään armahtava viimeinen luku Ihana minä esimerkittää lempeää tapaa suhtautua omaan, pikku hiljaa kulahtavaa vartaloa kohtaan. Ikuista nuoruutta peräänkuuluttaa media mutta hitot siitä, meillä on tissit, massu, pylly, reidet. Me olemme naisia ja ihania juuri tämän ikäisinä, tämän näköisinä ja tämän kokoisina. 

Hauska lahjaidea mutta ihana löytää myös omasta kirjahyllystä.

Teosta voi kysellä monilahjakkuudelta itseltään SusuPetal  ja täältä sekä myös suoraan BoDilta

Hajatelmia on arvostellut ainakin Leena Lumi

Perti Karra; Pakenevat unet

Gummerus 2012, 286s.

Olen mykistynyt. Olen turta. Olen kuolemaan asti järkyttynyt. Ilahtunut. Toiveikas, ehkä turhaan. En ole varma olenko lukenut tänä vuonna, minään vuonna mitään tämän kaltaista. Joskus muistan sanoneeni (ja varmasti moni muukin on sanonut) että toiset kirjat luetaan, toiset eletään. Pakenevat unet kuuluu jälkimmäiseen. Jokainen painajainen, jokainen unelma. Kun Karra kerran vie menessään, paluuta ei enää ole. Pelastakaa minut tältä kirjalta. Jättäkää minut riutumaan. Lukekaa, jos uskallatte.

Ulkona sataa, kylmenee. Aika hupenee. Ei täällä kylmässä pohjoisessa pärjää edes suojelusenkelit. Kyläilisipä enkeli, rakkaudettomuuden rampa, kahden valtakunnan siivekäs suojelija.
Ajattele kaikki näkyväksi Nadjan puolesta. Ajattele olosuhteet, ajattele kaikki mahdollisuudet. Tämän lokakuun jälkeen tulee marraskuu niin kuin aina ennenkin. Siihen voi luottaa. Siihen että selvitään jotenkin. Vai voiko sittenkään enää?

Nasta, sinä olet kirjan enkeli. 14-vuotias päähenkilö, joka elät kuin yksinhuoltajaisä. Hoidat pikkusiskoasi rakkaudella, joka nielee itse kuoleman. Hoidat amfetamiiniriippuvaista äitiäsi, mutsia, joka pilaa jälleen yhden sossotätikäynnin loistamalla poissaolollaan. Tämä kerta on erilainen. Tästä ei ole paluuta. Sijaisperhe, nuorisokoti, huostaanotto? Ei, te pakenette, sinä ja siskosi. Alkaa hengästyttävä pakomatka, jolla saat lohtua teinirakkaudestasi Veerasta ja piirtämistäsi manga-sarjakuvista. Sarjakuvamaailmassakaan ei mene hyvin. Paha Valve varastaa köyhien kyläläisten unet. Ihmiset sekoavat unenpuutteeseen, kuolleita tulee niin paljon, ettei kaikille riitä hautapaikkoja. Poltettujen savu kirveltää silmiä. Ja toisaalla parempiosaiset kyläiset säästyvät kiduttavalta valvomiselta. Parempiosaiset...

-Täälläkö me ollaan matkalla? Nadja kysyy.
- Ei, me lähdetään mun isän luo Ruotsiin, ku mä saan lisää rahaa.
- Mä en oo ikinä tavannu sun isää.
- Emmäkään oo sitä nähny, vuosiin. Se varmaan yllättyy, Nasta toteaa.
- Niin varmaan. Se ei tunne mua, Nadja tuumaa.
- Ei tunne muakaan. Samalla viivalla ollaan.

Petri Karra on minulle uusi tuttavuus, vaikka toki olen hänen esikoisromaanista tehdystä Haarautuvan rakkauden talosta (2008) kuullut. Seuraavaksi Karralta on ilmestynyt Kohtalonohjaaja (2011), josta ilmestynee myös leffa. Pakenevista unistakin on tulossa niin ikään elokuva syksyllä 2013. En vain ole varma, tahdonko sitä nähdä. Koin kirjan niin voimakkaasti, että hirvittää, "pilaako" elokuva valmiit mielikuvat Nastasta, Nadjasta ja Veerasta. Teos on voimakas kannanotto lastenpahoinvointiin, siihen, kun aikuisista ei ole vastuuta kantamaan. Jonkun on kuitenkin vastuu otettava. Sydäntäsärkevän usein se lankeaa lapsen harteille. Valitettavasti Nastan ja Nadjan tarina toteutuu suomalaisperheissä - aivan liian monessa. Kuitenkaan teos ei ole pelkkää synkkyytä. Se on vahva ja runollinen kuvaus arkipäivän sankaruudesta, rohkeudesta. Välittämisestä, huolenpidosta. Mutta myös periksiantamattomuudesta.

Niinpä niin, päivät lyhenevät, päivä päivältä on yhä enemmän tilaa. Maailma vuosimallia 2011. Ihan sama, mitä mallia. Koska se on aina samalla mallilla.

Raija-Sinikka Rantala; Miekkatanssi

Like 2012, 205s.

Heijastuksen näkee vain, jos on samalla puolella kuin sen kohde.

Miekkatanssi kertoo tarinan Annasta ja Askosta. Rakastumisesta, oikean kumppanin löytymisestä vaikka molemmat ovat tahoillaan naimisissa. Erotaan ja mennään yhteen. Annan esimurrosikäinen poika Pekka ei katso hyvällä uutta "isäpuoltaan", vaikka Anna ja Asko eivät muutakaan saman katon alle. Alkaa äidin ja pojan välinen valtataistelu, jossa ei ole voittajia. Annan vaikeudet eivät kuitenkaan rajoitu pelkästään pojan kapinaan. Rahaa alkaa kummallisesti kadota ja pian Anna huomaa todellisuuden rajojen häilyvyyden.

- Älä naura, Anna kivahti. - Mä alan väsyä siihen, että todellisuus on kuin joku kaleidoskooppi, jossa palat vaihtavat paikkaa koko ajan.

Mielestäni Rantala kuvaa nasevan yksinkertaisesti parisuhdetta narsistin kanssa. Millaista on, kun ihminen, jonka kanssa yrittää saada arjen toimimaan, elää aivan eri todellisuudessa. Välillä kohdataan, välillä Annan ahdistus on kuin omasta elämästäni kirjoitettua. Asko on sairas, mutta kuinka sairas? Rantala kuljettaa lukijaa aikajanalla mielensä mukaan ja tämä on yksi tehokeinoista saada lukijakin Annan tavoin sekoittamaan totuus.

Hän kulki kasseineen Pitkääsiltaa ja ajatteli, että tältä se nyt tuntuu, kun elämältä putoaa pohja, kun on kerta kaikkiaan pelannut väärin ne iskelmän valttikortit. Hän yritti nostaa katseensa sohjosta taivaalle, mutta se putosi räntänä kasvoille ja vesi valui pitkin poskia kaulaan.

Miekkatanssi on lyhyt mutta ytimekäs parisuhdekuvaus riippuvaisesta rakkaudesta. Lopetan kliseisesti; kun tarinan on kerran aloittanut, sitä on mahdotonta jättää kesken...

Muita teoksen lukeneita ovat ainakin anni M. Mari A Kirjavinkit