keskiviikkona, toukokuuta 27, 2015

Anthony Doerr; Kaikki se valo jota emme näe

All the Light We Cannot See 2014, suom. Hanna Tarkka ja WSOY 2015, 544s.

Nyt hänen maailmansa on harmaa. Harmaita kasvoja ja harmaata hiljaisuutta ja harmaa hermostunut kauhu, joka riippuu leipomon ovelle muodostuneen jonon yllä, ja maailman ainoa väri, joka syttyy hetkeksi hehkumaan, syntyy siitä, kun Etienne kiipeää polvet naksahdellen ullakolle, lukee eetteriin taas rimpsun numeroita, lähettää jälleen yhden madame Ruellen viesteistä ja soittaa päälle musiikkia.


Kaikki se valo jota emme näe lienee tämän kevään kohistuin kirja. Romaania on verrattu jalokiveen, sen kerrotaan sekä lumoavan, että särkevän sydämiä. Ja toinen maailmansota on toki aiheena aina kiinnostava, varsinkin kun tällä kertaa sitä katsotaan silmin, jotka eivät näe. Niin vertauskuvallisesti, kuin aivan todellisestikin, romaanin päähenkilö kun on sokea tyttölapsi. Samalla pureudumme myös henkiseen sokeuteen, pimeyteen josta löytyy valoa, elämän ydinasioihin, siihen kuka meidät lopulta omistaa. Vai omistaako kukaan.

"No auta sitten meitä."
"Minä en halua aiheuttaa hankaluuksia, madame."
"Kun ei tee mitään, eikö sekin ole jonkin sortin hankaluuksien aiheuttamista?"

Sodasta riittää ammennettavaksi kauheuksia, mutta kun asiaa lähestytään lapsen näkökulmasta, saadaan koko aiheen mielettömyydestä vielä enemmän irti. Valitettavasti juuri lapset kärsivät tästä(kin) asiasta eniten. Näin myös saksalainen orpolapsi Werner, joka haaveilee välttävänsä kaivoksissa kuolleen isänsä kohtalon ja pääsemällä elämässä pidemmälle teknisten lahjojensa avulla. Werner tosiaan osaa kommunikoiden esineiden kanssa. Varsinkin radioiden. Ja pääseehän poika lahjojaan käyttämään - sodassa.

Toisaalla seuraamme Marie-Laurea, sokeaa tyttöä, joka päätyy sotaa pakoon Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Marie-Lauren isä toimi luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä, ja lähtiessään hän piilotti tyttärensä mukaan mystisen jalokiven. Timantin, joka saa osan arvaamattoman koko tarinassa. Kuten myös radiot. Näiden kahden hiukan erikoisemman elementin ympärillä pyörivä teos ansaitsee lisäplussaa persoonallisuudestaan.


Amerikkalaisen kirjailijan Anthony Doerrin läpimurtoteos murtaa heti ensitöikseen suojamuurit lukijan ja kirjan väliltä. Se tulee tykö, kohteliaasti kuitenkin lukijan yksityisyyttä kunnioittaen. Kun henkilöt ovat suurimman osan kirjasta lapsia, riski on aina lipsahtaa sentimentaalisuuden puolelle. Nämä loukot Doerr välttää keskittymällä (minusta) enemmän tunnelman ja yleisen ilmapiirin kuvailemiseen, kuin henkiöiden liian syvälliseen ruotimiseen. Siitä ehkä pientä miinusta. Psykologisen kirjallisuuden ystävänä minusta on aina mahtavaa tietää kaikista kaikki! Toisaalta annettakoon tämä anteeksi, koska itse kieli on, no, timanttia. Runoutta. Elävää ja hengittävää.

Oi kyllä, minäkin löysin teoksen myötä valon.


Jospa elämä olisikin kuin Jules Vernen romaani, Marie-Laure ajattelee, ja sivuja voisi selata eteenpäin silloin, kun siihen on suurin tarve ja saada tietää, miten käy.

Romaanin ovat lukeneet lukuisat kanssabloggaajani, esimerkkinä Sara, Leena Lumi, Katja,  Jenni, Taika, Ulla ja Norkku  

17 kommenttia:

  1. Minulla odottaa tämä e-kirjana, ja kyllä odotan kovasti sopivaa hetkeä jolloin otan taas Pertin käyttöön ja luen tämän. <3 Nyt vaan, niinkuin muru tiedät, mahtavia kirjoja tunkee ovista ja ikkunoista, joten en tiedä mihin oikein tarttua!! <3

    Sinulla on muuten hirmuisen kaunista täällä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kristarakas, kiitos blogin ulkonäöstä menee Elegialle :) Uskon sinun ihastuvan tähän kirjaan! Mutta tiedän kyllä ruuhkan, minullakin meneillään sellainen runsaudenpula upeiden teosten suhteen, että olen ihan hädässä. Ihanassa hädässä :)

      <3

      Poista
  2. Pidin tästä kirjasta, mutta minähän menen sanattomaksi sinun taustasi kanssa. Se on ihana. En varmaan osaisi asentaa Elegian taustoja. Wau, jos minun Siniunikossa olisi tällainen tausta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ulla, kiitos kommentistasi ja taustoista: ei näitä ole ollenkaan vaikea blogiin lisätä. Jopa minun kaltainen tumpelo siihen kykeni :) Elegian sivuilla on neuvot, mutta voin minäkin yrittää opastaa :)

      Poista
  3. Leena!! Sähläsin ja hävitin kommenttisi!! Voi itku mua.. Kommenttien valvontaa ei kannata kännykällä käyttää :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, ole hyvä. En enää muista mitä kirjoitin, mutta varmaan, että tämä romaani on tarina, joka ei unhdu, kun kirjan kannet on suljettu. Pidin paljon ja haluan matkustaa myös Saint-Maloon.

      <3

      Poista
    2. Leena, me vihaamme älypuhelimia :D Ainakin tästä lähtien... Toivottavasti pääset matkalle näihin ihaniin maisemiin!

      <3

      Poista
    3. Minä olen aina vihannut älypuhelimia! Nyt kun oma rakas, kunnon nokialainen simpukkani hajosi, sain R:n entisen työtelefoonin, joka ei ole älypuhelin, onneksi. Pakko päästä, mutta ensin vähän vielä alpeille...

      <3

      Poista
  4. Löysit valon, sepäs mainiota. Vähän on tullut ristiriitaista tietoa tästä kirjasta, mutta tulkitsen, että sinun kokemuksesi meni positiivisen puolelle. Puntaroin, lukeako tämä vaiko eikö lukea vai lukeako joskus myöhemmin.

    Ja Ulla on niin oikeessa. Täällä sun blogissa on todella kaunista ja hienoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Omppu, mutta kuten tuossa Kristalle kirjoitin, kiitos kuuluu Elegialle :) Tykkään itsekin tästä ihanasta vihreydestä, jota löytyy ulos katsomallakin.

      Ymmärrän kritiikin teosta kohtaan, hmm, tässä ei mennä kovin syvälle sisälle henkilöiden sielunmaisemiin, vaan kuvaillaan lähinnä miljöötä. Kannattaa kuitenkin lukea kirja, se kantaa valoa mukanaan.

      Poista
  5. Minä vielä ehkäilen tämän kirjan kanssa. Jokin haraa vastaan, vaikka periaatteessa kiinnostaa. Ehkä se on sota, jota en nyt jaksa. Arveluttaa myös se, jos ympäristöä kuvataan enemmän tai voimallisemmin kuin henkilöitä ja heidän persooniaan: minuakin ihmisten ja heidän ajatustensa kuvailu kiinnostaa enemmän. <3

    Kenties odottelen sopivaa ajankohtaa ja sitten tartun tähän kirjaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elegia, juuri sulle en tätä ehkä suosittelisi :) Itsekin olin paikoin pitkästyä, juuri noista edellämainituista syistä. Kaikkea ei jaksa ei ehdi, maailmaan mahtuu niin paljon enemmän omannäköisiäkin teoksia. <3

      Poista
  6. Vau Annika, olipa hieno kirjoitus hienosta kirjasta! <3

    Doerrin romaani on tosiaan jakanut mielipiteitä, mutta minä kuulun (laillasi?) niihin, jotka ihastuivat kovasti. Hieno, persoonallinen tarina, ja voi miten kaunista kieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, kiitos ihana <3 Kyllä tämä minut vei mennessään, pienistä murinoistani huolimatta :)

      Poista
  7. Oi, ihastuttavan kuuloinen! Kansikin on jotenkin mystisen kiinnostava. Viis ja puol sataa sivua vähän ahistaa kun mun lukeminen nyt on mitä on nykyään mutta tarpeeksi hyvä kirja kun osuu kohdalle niin on usein vaan tyytyväinen ettei lopu liian aikaisin kesken.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuulia, tässä on ihana aihe, voi kun kirjailijalla olisi ollut vain pokkaa viedä sitä syvemmälle. Aloittele mutta jätä kesken jos et jaksa. Sitä taitoa en itse vielä oikein osaa :) Muakin pelottaa edelleen paksut romaanit, joskin jännärit ovat asia erikseen, jos kyseessä tuttu kirjailija <3

      Poista
    2. Ja totta, kansi on tunnelmallisen mystinen, kiehtova!

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥