Kati Hiekkapelto; Kolibri

Otava 2013, kannen suunnittelu Timo Tervoja, 381s.

Iso tummanpuhuva hahmo seisoi hänen takanaan.
- Úr Isten! Anna huusi. Säikähdys syöksyi verisuonistossa kuin myrkky.
- Juhani Rautio on tavoitettu. Pakkaapa huulipuna ja tamponit, nyt lähdetään samalle kylälle, jossa aamulla jo käytiin, Esko sanoi.
- Tuo oli kyllä paskamainen temppu! Älä ikinä enää hiippaile...
Mutta Esko oli jo kadonnut käytävään.
- Ala tulla jo, hän huusi hissin ovelta.

Rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt - näin liputetaan Kolibrin takakannessa, ja tämä dekkariahmattihan tarttui koukkuun välittömästi. Koska luen genreä laajaalti, kuten moni on jo huomannut, en osannut odottaa ennakkoon oikein mitään. Ajattelin vain, että katsotaan, katsotaan...

Jos laatisin kuumia listoja, kuten blogiystäväni Leena Lumi, olisin nyt kirjan luettuani valmis siirtämään Kati Hiekkapellon viiden kovimman trillerikirjailijan joukkoon. Hänessä on jotain uutta ja tuoretta, ja silti riittävästi kypsyyttä selättääkseen muutaman aikansa eläneen dekkarikirjailijan. Tänä keväänä on ilmestynyt niin paljon jatkoa vanhoihin, tuttuihin sarjoihin, että on erittäin mukava saada nyt pisara uutta verta joukkoon. Joudunpa ehkä jatkossa karistelemaan joitain, jo elähtäneen tuntuisia kyydistäkin...

Joka tapauksessa tätä Anna Fekete -sarjaa, jos kirjaa sillä nimellä nyt kutsuisimme, alan seuraamaan! Annahan on mitä mahtavinta seuraa! Häntä painaa oma, vielä lukijalle hämäränpeitossa piileskelevä menneisyys, jota vain pikaisesti vilkuiltiin. Anna ei ole perinteinen pohjoismaalainen, viinaan menevä, eronnut miespoliisi, tietenkään, mutta toisaalta ei hänkään kuppiin sylje, ja ihmissuhdekuviot tuntuvat vähintäänkin sekavilta. Toisaalta Annassa on jotain helposti samaistuttavia piirteitä, mutkattomuutta ja viisautta. Anna pärjää, vaikka saa työparikseen vihamielisen rasistin, Eskon.

Anna on muuttanut Suomeen lapsena Jugoslaviasta, ja hän puhuu täydellistä suomea. Silti "mamutausta" pistää vanhempaa poliisia vihaksi, eikä hän epäröi piilottaa kiukkuaan. Kuten kuvitella voi, Annan onnistuu säilyttää kasvonsa miehen edessä, mutta silti arvostelu vihloo. Piilossa traumat nousevat pintaan, suru, tuska. Koska tutkintakaan ei ole mikään helppo. Anna on juuri aloittanut uudessa työpaikassaan pohjoissuomalaisessa kaupungissa, ja pääsee välittömästi ratkaisemaan raakaa murhaa.

Murha tapahtuu lenkkipolulla, ja uhrina on nuori, vasta poikaystävästään eronnut nainen. Myöhemmin toinenkin lenkkeilijä kuolee, tällä kertaa mies, jonka vaimo on raskaana. Uhreja yhdistää vain atsteekkijumalaa esittävä koru, jollaiset löytyvät tuulipukujen taskuista. Mitä ihmeen merkitystä korulla oikein on? Piileekö taustalla hämärä lahko, vai onko koru viesti murhaajalta?

Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Anna ryhtyy tutkimaan kaiken kiireen keskellä hätäkeskukseen saapunutta puhelua, jonka kurdityttö Dijar soittaa kuolemanpelossa. Onko tyttö sukulaistensa taholta uhkaavan kunniaväkivallan takia oikeasti hengenvaarassa? Myöhemmin Dijar peruu puheensa mutta Annapa ei suostu uskomaan tyttöä...


Kolibri on niittänyt heti ilmestyttyään mukavasti blogisauhuja. Kritiikkiä en ole teoksesta juuri lukenut, eikä minullakaan ole syytä marmattaa. Päinvastoin. Ymmärrän Kolibrin suosion. Kulunut sanonta; kirjassa on kaikki kohdallaan, pitää paikkaansa Hiekkapellon kirjan kohdalla. Dekkarissa ei sorruta turhiin takaa-ajokohtauksiin, eli toiminnallisia jännäreitä pelkäävät voivat turvallisesti heittäytyä Hiekkapellon käsivarsille. Kerronta on kuvailevaa niin henkilöiden, kuin maisemien kohdalla, turhaa kiirettä ei pidetä. Ja kuitenkaan jännite ei herpoa hetkeksikään. Nam!

Romaanin ovat ehtineet lukea ainakin jo Elegia Mariel Kirsi Kuutar ja Minna