lauantaina, joulukuuta 12, 2015

Douglas Preston & Lincoln Child; Pimeyden pyörä

The Wheel of Darkness 2010, suom. Antti Autio ja Pekka Marjamäki, Gummerus 2015, 535s.

Olento, jolla ei ollut nimeä, eteni verkkaisesti varjojen verhoamassa tyhjyydessä. Se asutti epämääräistä välitilaa, joka sijaitsi Britannian konkreettisen olevaisuuden ja puhtaan ajatustason keskelle jäävässä metamaailmassa. Olento ei ollut elävä. eikä sillä ollut varsinaisia aisteja. Se ei kyennyt kuulemaan, haistamaan, tuntemaan eikä ajattelemaan mitään.
Se tiesi vain ýhden asian: himon.


En voi röyhistellä (tällä kertaa) rintaani sillä, että olisin kaikki suomennetut Pendergastit lukenut. Valitettavasti edellinen osa jäi kesken. Ja sitä edelliset ovat vain tavoitelleet haparoiden niitä "ensimmäisiä" teoksia (sarjan kääntäminenhän aloitettiin jostain kumman syystä (muistaakseni) osasta 5.), jotka puistattivat, pelottivat ihan aidosti. Kuoleman asetelma on minusta edelleen parasta "Penderiä". Siinä maalaismaisemaan, maissipellolle ujuttautuu itse pahuus.

Pahuudesta on kyse myös Pimeyden pyörässä. Tarinan alussa Pendergast matkustaa yhdessä suojattinsa, Constancen kanssa läpi karun, tiibetiläisen maiseman kohti muurien suojissa, maailmaa piilossa lepäävää muinaista munkkiluostaria. Kaksikko saa pian kuulla luostarin tarkoin varjellun salaisuuden: koko valtaisia rakennus pystytettiin aikoinaan suojaamaan Agozyen-nimistä esinettä. Kukaan ei oikein tiedä, mikä tuo salaperäinen, laatikkoon kätketty kapistus on, laatikon avaaminen kun on munkeilta ehdottomasti kielletty. Seuraukset moiseen huolimattomuuteen voisivat olla maailman laajuiset. Ja nyt Agozyen on varastettu!


Jos dharman tahdot pahuudelta säästää
etkä tuskaa loputonta sille sois
niin älä pimeyden pyörää päästä
sä sinetistä murtumaan pois.


Luostarissa meditointi jää vain haaveeksi kaksion päätyessä tuon mokoman esineen perässä valtamerialukselle, loisteliaimmalle risteilijälle, mitä kuvitella saattaa. Alus on kuin rikkaiden hallinnoima maailma pienoiskoossa. Ja kuten nokkelimmat jo arvelivatkin, eiköhän varas mene avaamaan Agozyenin suojaaman laatikon. Sitten onkin kirjaimellisesti piru irti.

Kuten Kirjan vuoksi -blogissa todetaan, Pimeyden pyörässä ja Sarah Lotzin Neljä -romaanissa on hyvin pitkälti sama teema. Neljä on minulla edelleen kesken, Pimeyden pyörän taas luin ahmimalla. Tämä kertonee jotakin. Vaikkei romaani yletäkään aivan samalle tasolle kuin ne hehkuttamani ensimmäiset suomennokset, edustaa Pimeyden pyörä kauhulla leikittelevää jännityskirjallisuutta varmalla tyylillä.

Mystiikkaa, rituaaleja, klaustrofobiaa, vainoharhoja... Verisiä murhia ja itse päähenkilön charmia unohtamatta. Yhdysvaltalainen, huippusuosittu kirjailijapari Preston ja Child osoittaa taas kuinka lukija kiedotaan pikkusormen ympärille.


Suurimman osan ajasta valtamerialuksen ohjaaminen on tuhottoman tylsää, mutta loppu aika kuluukin sitten kauhun vallassa.



2 kommenttia:

  1. Minäkin pidän koko ajan peukkua, että kirjailijat veisivät sarjaa taas pikkuhiljaa ensimmäisten suomennosten suuntaan, kaksi ensimmäistä olivat ihan vertaansa vailla. Ensimmäinen Diogenesistä kertova kirja oli myös kiinnostava, mutta aika pian huomasin kyllästyväni paha veli -asetelmaan. Haen maanantaina uusimman osan lukuun, saa nähdä miten sen kanssa käy. Pimeyden pyörä oli lopulta yllättävän viihdyttävä ja koukuttava, vaikka yliluonnollisuuskin olisi sellainen juttu minkä soisin olevan minimissään sarjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sonja, muistan kun luimme innon vallassa sarjan ensimmäisiä suomennettuja osia, mutta sitten tapahtui paha notkahdus... Uusimmasta, Kuoleman naamiosta olen tähän mennessä kuullut pelkkää hyvää ja zombiteemakin vaikuttaa lupaavalta. Toivotaan parasta :)

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥