The Chalk Man 2018, suom. Raimo Salminen ja WSOY, 426s. (ennakkokappale) |
Lapsillakin on salaisuuksia. Toisinaan enemmän kuin aikuisilla.
Vaikka Eddie, keski-ikääntyvä opettaja elää vuotta 2016, ei hän ikinä, unissaankaan, tai varsinkaan niissä, voi unohtaa lapsuuttaan. Ei vuotta 1986, sillä tivolistahan se alkoi. Traaginen onnettomuus ja kaikki sen mukana. Liiduista. Kuka alunperin keksi kaveripiirissä idean piirrellä merkkejä, joiden perusteella pieni jengi tiesi, missä kokoontua ja mitä tehdä? Kuka hankki liidut? Itse Liitu-ukko?
Kaikkein pahimpia olivat hirtetyt tikku-ukot, joilla oli hirttoköysi jäykän niskansa ympärillä. Näkymä oli outo, puistattava. Enemmänkin kuin puistattava. Suorastaan pelottava.
Joka tapauksessa omituiset kuolemantapaukset seurasivat toisinaan päättyen vääjämäättä Eddien, Hoppon, Gavin ja Mickeyn karmivaan löytöön: hiljalleen maatuvasta metsiköstä löytyi tytön irti hakattuja raajoja. Ainoastaan pää puuttui. Ja pojat, jokainen omaa salaisuuttaan kantaen, putosivat painajaismaiseen syyllisyyteen.
Teemme olettamuksia, koska se on helpointa. Se vaatii vähiten. Se estää meitä ajattelemasta liikaa - tavallisesti asioita, joista tulee epämukava olo. Mutta ajattelun puute voi johtaa väärinkäsityksiin ja toisinaan jopa murhenäytelmiin.
Kuka on tuo salaperäinen liitumies ja elääkö hän edelleen? Ainakin vanhat ystävykset saavat nyt kutsun palata menneeseen, liittu-ukkokuvilla varustettuina tietenkin. Lapsuuden kauhut nousevat jälleen pintaan, sillä pääseekö meistä kukaan eroon historiastaan? Ja silti, vaikka tikku-ukkoja vilisi kaikkialla, irtokarkki maistui, aurinko paistoi, ystävyys kukoisti.
Odotin englantilaisen kirjailijan, C. J. Tudorin esikoisromaanin suomipainosta niskaytimessäni vahva yhteenkuuluvuuden tunne. Liitu-ukko on kaikkea muuta kuin perusjännäri. Enemmänkin tämä mystinen, aavemainen lukunautinto lähentelee psyykettä koettelevaa kaunokirjallisuutta. Kysyä saa, mutta vastaukset voivat viedä yöunet. Pelottavinta kirjan jälkeen oli huomata yksinäinen liidun kappale keskellä makuuhuonetta...
Hoppo on oikeassa, mutta. Kaikissa jutuissa on aina jokin "mutta". Päämme sisältä kuuluu se pieni jäkättävä ääni, joka saa vatsamme myllertämään.
***
Teoksen on lukenut ainakin Elegia.
Kuulostaa kiinnostavalta. Mutta onko liiankin karmea ja pelottava - vai ihan kestettävissä?! :)
VastaaPoistaTässä on hyvin vähän karmeita kohtauksia, enemmän pelko tapahtuu juurikin päähenkilöiden päässä. Siksi menisi minusta mainiosti "kaunokirjallisuuskategoriaan". Lue rohkeasti :)
PoistaVarauslistalla on ja innokkaasti odotan. Hyvältä kuulostaa tuo kaunokirjallisuuskategoria.
VastaaPoistaMai, villi veikkaukseni on, että tulet hurahtamaan teokseen :)
PoistaKiitos :)
VastaaPoistaOle hyvä :)
Poista