Pasi Ilmari Jääskeläinen; Lumikko ja yhdeksän muuta

2006 Pasi Ilmari Jääskeläinen & Atena Kustannus Oy, 322s.

Maailmaa ehkä on kaikki, mikä on, niin kuin se on. Toisaalta niistä asioista, joista ei voi puhua, täytyy vaieta, ja minä kyllä lisäisin tämän asian sille listalle.

Alussa on lukija. Hämmentynyt, kaunishuulinen, romumunasarjainen lukija. Ella Amanda Milana, opettaja tarkastamassa erään kurittoman oppilansa esseetä. Poika käsittelee siinä Rikosta ja rangaistusta ja väittää kirjan loppuvan dramaattiseen kohtaukseen, jossa Sonja ampuu Raskolnikovia sydämeen. Me Dostojevskiä lukeneet tiedämme, ettei tarina pääty näin. Asiasta on melko varma myös opettajamme Ella, joka tosin ei ole koskaan päässyt kyseistä teosta yli sivun 52.

Mistä oikein on kysymys? Voin paljastaa, että kyse ei ole onnettomasta "uhrista", joka on napsahtanut ansaan luettueen plagiointia vastaan liputtaneen kirjablogistin hämäyspostausta. Kyse on paljon, paljon muusta.

On nimittäin olemassa kirjailija, Laura Lumikko nimeltään. Hän kirjoittaa maailmanlaajuista suosiota nauttivaa Otuksela-nimistä kirjasarjaa. Lumikko on tuonut kirjan tapahtumapaikan, Jäniksenselän maailman kartalle, ja siitä onkin tullut suosittu turistikohde. Japanista asti tullaan ihastelemaan mytologisin patsain koristeltua Jäniksenselkää, jonne Ellakin on töihin päätynyt. Jos vain sattuisi näkemään edes vilauksen kuuluisasta kirjailijasta. Kirjailijasta, josta tiedämme niin vähän. Hän karsastaa kameroita, ja olemassa olevat haastattelut sipaisevat vain Lumikon huolella pystytettyä julkisivua. 

Tiedossa on kuitenkin Lumikon johtama Seura, jonka hän perusti vuosikymmeniä sitten. Seuraan pääsi mukaan yhdeksän lahjakasta lasta, pieniä onnekkaita, joista Lumikko pyrki koulimaan mahdollisimman loistavia kirjailijoita. Hinnalla millä hyvänsä. Nyt vuosia myöhemmin Ella saa kutsun liittyä Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Miksi juuri Ella, miksi juuri nyt? Seurahan on elänyt hiljaiseloa niin pitkään.

Eikä aikaakaan, kun Ella haastetaan Seuran ikiomaan Peliin. Peliin, joka kerran pyörähtäessään käyntiin on mahdoton enää pysäyttää. Se vyöryy läpi Ellan ja lukijan tajunnan ja vie aivan toisennäköiseen todellisuuteen. Sillä mikään ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa.

Jääskeläinen vie kerronnallaan meidät syvälle kirjallisuuden ytimeen. Se, miten lukeminen ja kirjat pyörivät jatkuvalla pauhulla juonen ytimessä, lyö tällaisen lukutoukan polvilleen. Se, miten Jääskeläinen tarjoaa mahdollisimman realistisen, fantasia pohjaisen todellisuuden, saa katsomaan maailmaa toisin silmin. Kirjailijalla on kyky herättää henkiin lapsuuden sadut (ja pelot) miltei huomaamattomalla taikasauvan heilautuksella ja hän viihdyttää joka sivulla aivan viimeiseen, huikeaan loppuratkaisuun saakka. 

En ole varma kuinka monta vanhaa suosikkia aion teemalukemisella käydä läpi, Lumikko ja yhdeksän muuta on kuitenkin kirja, jonka uudelleen lukua odotin eniten. Ensimmäisellä lukukerralla moni nyanssi jää huomaamatta kun oli kiire kääntää sivua eteenpäin saadakseen tietää mitä tuleman pitää. Nyt ehdin rauhassa nauttia maisemista ja tunnelmasta ja yksinkertaisesti viihtyä. 

Lumikko ja yhdeksän muuta on ehkä suosikkini, vaikka kirjailijan toinen, Harjukaupungin salakäytävät lumosi yhtä vahvasti, vain hiukan eri tavalla. Aivan mahtavia teoksia molemmat. Koskas saadaan kuulla lisää kirjailijasta?

Todistus mytologisesta kartoituksesta

Kirjan ovat lukeneet monet, mainittakoon nyt

Susa

Zephyr

Kirsi

Katja 

Johan Theorin; Yömyrsky

.

Nattfåk 2008, Tammi 2009, 432s.

Kuolema oli lähempänä kuin ennen, se tuli sisään taloihin.
Vanhan navetan ylisille on raapustettu hätäisesti naisen nimi: RAKASTETTU CAROLINA 1868. Carolina on ollut kuolleena yli satakaksikymmentä vuotta, mutta hän on kuiskannut minulle seinän läpi, miten Åluddenissa saattoi käydä - aikoina joita joskus kutsutaan vanhoiksi, hyviksi ajoiksi.
-Mirja Rambe

Blogistanian Globalia voittajaa jännittäessä postaan nyt kirjan, joka liittyy aiemmin lupailemaani teemalukemiseen "vanhat suosikit uusintakierroksella" sekä myös kiinteistöhaasteeseen. Tarina kun sijoittuu tukevasti 1800-luvulla rakennettuun, suureen kartanoon, johon tukholmalaisperhe pahaa aavistamattomana muuttaa. Tadaa, kaksi kärpästä yhdellä iskulla!  Yleensähän en lue enää nykypäivänä suosikkeja toistamiseen, aika ei yksinkertaisesti riitä. Siksi otinkin aiheen teemaksi, jonka ispiroimana on helpompi tarttua jo tuttuun teokseen, makustella ja tarkkailla sitä kuin vanhaa ystävää, jonka tapaa vuosien jälkeen.

Olen fanittanut Theorinia hänen ensimmäisestä suomennoksestaan, Hämärän hetki saakka ja Yömyrsky on järjestyksessä kirjailijan toinen. Mistään sarjasta ei ole kyse, tarinat kun ovat kaikki aivan omanlaisia yksilöitä. Nämä persoonalliset timantit ovat sijoitetut tyrskyisen suolaiseen Öölantiin.

Yömyrsky kertoo Joakim Westistä, joka pakenee omaa haamuaan Tukholmasta Öölannin saarelle ja ryhtyy vaimonsa Katrinen kanssa kunnostamaan Åluddenin kartanoa. Perheeseen kuuluu kaksi pientä lasta, Livia ja Gabriel. Perhe ei kuitenkaan ehdi nauttia rauhasta merenrannalla, kun jo tapahtuu hirvittävä kuolintapaus, ei mitenkään harvinainen tässä kartanossa...

Toisaalla saaren idylliä häiritsee mökkejä ryöstelevä rikosliiga. Juuri saaressa työnsä aloittanut poliisi Tilda saa kontolleen varkaiden pysäyttämisen, mutta miettii myös liittyisikö Åluddenin onnettomuuteen mahdollisesti rikos.

Näistä aineksista on Yömyrsky tehty. Se ei ole perinteinen kummitustarina, vaikka on siinä mausteita kauhun elementeistäkin. Myöskään perinteiseksi dekkariksi ei romaania voi luokitella, koska teoksessa kuvataan hyvin vähän poliisin työtä. Kirjan pääpaino on psykologisissa ulottuvuuksissa hivenen mytologialla maustettuna. Surutyötätekevä perhe, joka yrittää rakentaa arkea menetyksen särkemistä sirpaleista. Menneisyys, joka ei suostu hiljenemään. Kuolleet, jotka eivät oikein osaa pysyä rajan takana. Theorinin kertojanääni on selkeä ja minusta siinä on häivähdys jotain vanhanaikaista, johon olen aivan ihastunut.

Luimme romaanin tarkoituksella samaan aikaan Lukuhetkien Sonjan kanssa ja olemme tuntoja jo sähköpostilla vaihdelleetkin. Sonjalle lukukokemus oli ensikosketus Theorinin kanssa, mutta toivon, ettei jää viimeiseksi :) Minä taas hämmästelin miten taidokkaasti olen ehtinyt unohtaa kirjan juonen... Romaanissa on pienet miinuksensa, esimerkiksi murtovarkausosuuden olisi voinut ihan hyvin karsia poiskin, mutta on tämä sen verran makoinen, että mikäli olet osallistunut kiinteistöhaasteeseen, vinkkaan lämpimästi. Tai jos etsit hyytävää jännäriä, mutta et oikein muotoudu perusdekkarigenreen, Yömyrsky on tehty sinulle!


Åluddenilla ovat seikkailleet ainakin
Leena Lumi
Satu 
Juha Haataja 


***
  
Ps. Ellet sinä tule minun luokseni, täytyy minun tulla sinun luoksesi...

Blogistanian Globalia

Teille monille kanssabloggaajille Blogistanian Globalia on viime vuodelta tuttu kilpailu, jota emännöi Kirjavan kammarin Karoliina ja säännöt löytyvät täältä. Itse olen mukana ensimmäistä kertaa ja kihisen nyt jännityksestä, miten kolme viime vuoden parasta ulkomaista kaunokirjallisuuden teosta tulee pärjäämään. Valinta on toisaalta helppo, toisaalta vaikea. Sydämen ääntä kuunnellen nimeän ne kirjat, jotka ovat henkilökohtaisesti tulleet kaikista läheisimmiksi.

1. Hélène Grémillon, Uskottuni 3p.

2. Herman Koch, Illallinen 2p.

3. Paul Torday, Ventovieras 1p.

Heidi Köngäs; Hyväntekijä

Otava 2006, 221s.

Ihminen tunnistaa vertaisensa heti. En usko hitaasti kehittyviin rakkauksiin, vaan niihin joissa mennään pohjaan asti ensi parkaisulla. Kaikki muu on teeskentelyä, kaikki, missä ihminen kuvittelee voivansa päättää ketä rakastaa.

Minä taas tunnistan kirjailijan heti. Kieltämättä joskus lämpenen hitaammin, mutta toisten kanssa se on menoa ensimmäisestä lauseesta saakka. Olen mennyttä ellen pääse tämän sielunkirjailijaksikin siteeratun taidonnäyttäjän maailmoihin, uudelleen ja uudelleen. Koska hän on onnistunut pukemaan sanoiksi jotain sanomatonta. Epämääräistä, josta en oikein saa itsessäni kiinni. Ja hän on hyvä, kerta toisensa jälkeen hän tekee minulle saman. Yllättää, riemastuttaa, näyttää millaista on, kuin kaipuu iskee elinhermoon.

Luettuani Luvatun, Vieraan miehen, ja Dora, doran, meinasi tulla jo hätä. Enää kaksi Köngästä lukematta! Aikomukseni oli säästellä tätä Hyväntekijää ja vielä kirjastossa kutsuvasti huhuilevaa Jokin sinusta -romaania. En malttanut. Kaipasin jälleen Köngäksen kerronnan pariin, tarinoihin, jotka ovat arkisuudessaan lähes ylimaallisia.

Heidillä on sana ja viisaus hallussa tälläkin kertaa. Siinä missä Luvattu ja Vieras mies antoivat vain kaikuja mahdollisesta romanssista, ja keskittyivät pureutumaan ikävän varsinaiseen olemukseen, Hyväntekijässä on läsnä niin roihuava rakkaus kuin se ikäväkin.

Kirja on tarina kahdesta varsin erilaisesta hyväntekijästä. Alma tekee kahta työtä kyetäkseen pärjäämään yksinhuoltajana, tarjotakseen teinipoika Sakulle mahdollisimman hyvän elämän. Alma auttaa myös vasta sairastunutta äitiään, jonka kunto rapistuu silmissä. Pohjalainen isä ei ota oppiakseen uutta rooliaan pasattavasta passaajaksi, ja soittelee jo valmiiksi töihin hukkuvaa tytärtään tuon tuostakin hätiin. Almassa elää menetyksen pelko, koska se kirjan toinen hyväntekijä lähettää hänelle viestin joka menee "Alma, hengität mukanani kuin toinen keuhko. J." Juhanin hyvän teko on  näkyvämpää sorttia, hän kun työskentelee Afrikassa Lääkärit ilman rajoja -järjestössä. Välillä Juhani poikkeaa Suomessa vain lähteäkseen jälleen työkentälle. Ja Almalle jää kaipuu.

Oi että, koen itseni jälleen hemmotelluksi. Olen saanut nauttia niin suurista tunteista tässä melko tavanomaisessakin tarinassa kaukorakkaudesta. Köngäs on nostanut minussa esiin kadoksissa olleen romanttisen puolen ehkä juuri siksi, että hänen kirjoissa rakkaus ei koskaan ole vaaleanpunaista höttöä. Enemmänkin se on sydänverta. Hyväntekijässä kirjailijasta paljastuu myös humoristinen puoli, joka tekee romaanista vain entistä täydellisemmän.

Kirjasta ovat postanneet ainakin ihanat P. S. Rakastan kirjoja Sara  (jonka kanssa olemme näemmä napanneet saman sitaatin heti postauksen alkuun :) ja Poplaarin Pekka

Elina Hirvonen; Että hän muistaisi saman

Elina Hirvonen ja Kustannusosakeyhtiö Avain, 2005, 157s.

Lautasellani on puolikas mokkaruutu ja kahvikupin jättämä rengas. Viereisen pöydän mies tuijottaa tyhjyyteen ja raitiovaunu kolisee ikkunan ohi. Suljen kirjan ja silitän karheaa kantta. Tekisi mieli pyytää kirjan ihmisiltä anteeksi.

Oi pieni keltainen kirja, missä oletkaan piileskellyt kaikki nämä vuodet? Missä olet ollut, kun olen kaivannut luettavaksi sormenpäät verillä hakattua tarinaa, vertaistukea kipuun jolla ei ole järkevää muotoa? Miten olen voinut ohittaa sinut kirjastossa, blogeissa liian tutun kantesi perusteella? "Kaikkihan" ovat jo tämän lukeneet, miten moisesta edes postausta tekisi, ohi vain ja kiireellä.

Ja kuitenkin, viimein purjehdit luokseni ja kiedoit verkkoosi jo ensimmäisellä sivulla. Lauseet pistivät kuin jäinen lumisade, veivät sakeaan myrskyyn mutta kun päästivät viimein lingostaan, jäi puhtaus. Lumi, jolla aurinko leikkii, helpotus. Vapaus? Minulle ja kirjan henkilöille?

No joo, salittakoon taas pieni heittäytyminen Että hän muistaisi saman edessä. Kirja on kuin runo, alusta saakka ruman kaunis yhden päivän tarina Annasta ja hänen muistoistaan. Annan elämässä on kaksi merkityksellistä miestä. Oikeastaan kolme. Lähdetään liikkeelle Joona veljestä, läheisimmistä kaikista. Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään. Mutta Annan on muistettava, on palattava takaisin lapsuuden pimeille käytäville, joilla kummittelee myös toinen merkityksellinen mies, äkkipikainen pastori isä. Isä, joka rikkoo Joonan, eikä Joona ole enää koskaan sama. Nyt Anna on menossa tapaamaan veljeään sairaalaan, mutta lamaantuu muistojen painosta.

Ihmiset puhuvat tästä sairaalasta. "Kohta mä oon siinä kunnossa, että joudun sinne", he sanovat tietäen, että eivät tietenkään joudu. Tämä sairaala ei ole kenenkään mielessä paikka, jossa oikeasti vietetään viikkoja, kuukausia tai vuosia. Paikka, jonne mennään katsomaan maailman rakkainta ihmistä. Tästä sairaalasta voivat puhua ääneen vain ne, joilla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä sen kanssa.

Annan elämään kuuluu myös Yhdysvalloista Suomeen muuttanut Ian ja hänessä Anna peilaa jotain tärkeää itsestään. Ian ja Anna, molemmat lapsuutensa vankeja, kaksi rikkoutunutta, jotka ovat löytäneet kodin toisissaan. Äidit jäävät tässä tarinassa isien varjoon. Ianin isä on päätynyt myös psykiatriseen sairaalaan rajujen sotatraumojensa myötä.

On koulukiusaamista, perheväkivaltaa mutta myös rakkautta, huolehtimista, uskollisuutta. On anteeksiantamus, joka vain ja ainoastaan voi nämä ihmiset vapauttaa.

Hirvosen teksti on niin vahvaa, että se tekee kipeää. Lauseisiin ja niiden väliin mahtuu sellainen tunnelataus, että ainakin minä tunsin sen paineena rintakehällä. En olisi ikinä uskonut tämän pienen teoksen tekevän minuun näin suurta vaikutusta! Kirjaa voisi kokonsa puolesta verrata Kuin jokin päättyisi -romaaniin, joka myös on lyhykäisyydessään yksi ytimekkäimmistä muisteloista, joita kirjallisuudesta löytyy.

Muistakaa tämä kirja!

Kuten tuossa jo tokaisin, moni on tämän mahtavan teoksen lukenut. Mainitsen Lumiomenan Katjan, jonka blogista löydätte lisää linkkeä ja P. S. Rakastan kirjoja Saran.

Äiti
Olen ulkona ja en tiedä koska tulen.

Faija repi tiedevihkot palasiksi kun riideltiin. Anna yrittää liimata niitä jollain.

En ehkä tule ikinä takaisin.

Joona
PS Älä huolehdi. Olen tehnyt läksyt.

Milja Kaunisto; Synnintekijä

Gummerus Kustannus Oy 2013, 308s.

Tarinani kuultuanne en usko teidän oppineen virheistäni muuta kuin hairahtumaan. En kutsu teitä kuulemaan sanaani kuten kunnioitettu isäni teki lausuessaan "anna minun kertoa teille tarina", vaan annan tarinan kertoa minua. Annan sen paljastaa minusta kaiken, levittää kirkkaaseen keskipäivän valoon jokaisen karvan ja ruhjeen, taudin ja syöpäläisen. Tarina kertoo minua eikä paljasta yhtään sankarillista, uljasta, arvon ansaitsevaa ja hurskasta tekoa tai jaloa luonteenpiirrettä.

Synnintekijä on suomalaisen naiskirjailijan, Milja Kauniston esikoinen, juuri synnytetyn tuoksuinen tulokas, joka kantaa varsin uljasta kantta. Bongasin teoksen kevätkatalogista ja jäin tähyilemään kirjataivaalle kiikarit kädessä koska teos luokseni lennähtäisi. Takakantta en tullut lukeneeksi, mutta sen verran kirjasta tiesin, että se on historiaan nojaava, sijoittuu 1420-luvun pariisiin ja kertoo kielletystä intohimosta. Jostain syystä sain mielleyhtymän Kirjeitä kiven alle -romaaniin, johon hullaannuin täysin.

Jo kirjaa aloittaessa tajusin olleeni näiden teosten löyhän samankaltaisuuden suhteen täysin väärässä. Molemmissa kirjoissa huomio kiinnittyy runsautta pullisteleviin lauseisiin ja upeaan juonenkuljetukseen. Kaunisto kirjoittaa koko sydämisesti synnintuskissa kouristelevan papin rooliin eläytyen. Tarina verrattuna edellä mainittuun kirjaan on tietysti eri. Se on miehen tarina, Olavi Maununpojan, myöhemmin Olaus Magnukseksi nimensä muuttavan nuoren papin kertomus oppivuosistaan Pariisista. Kun Olavi lähestyy tuota suurien lupausten kaupunkia ensimmäisen kerran, hän tyrmistyy hajusta ja hökkelikylästä, joka on rakennettu kaupungin helmaan. Irstaudet lyödään kasvoille saman tien.

"Pariisi on iilimato, joka imee ihmisestä ydinmehun. Se tarjoilee  maailman ihmeitä ja houkuttaa menestykseen lupauksilla, mutta imee palkakseen nuoruuden, uskon ja elinvoiman"... "Se houkuttelee luokseen etkä huomaa olevasi ansassa ennen kuin se on jo niskassasi, lupaa suurta mutta lytistää ja murskaa, kunnes sinusta on jäljellä vain kitkerä kuori."

Silti ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Opinahjossa viaton pappimme tutustuu Miracle de Serviéresiin, mieheen jonka äly lyö oppineetkin laudalta, mieheen joka kantaa mukanaan suurta salaisuutta.

Enempää juonesta ei voikaan kertoa, ellei sitten tahdo spoilta romaania ja pahasti. Sellaiseen en toki ryhdy mutta totean Kaunistolla riittävän näpeissään yllätyksiä.

Lopuksi on todettava, että Synnintekijä on teos, josta olisin niin kovasti tahtonut pitää. Valitettavasti en saanut siitä kuitenkaan oikein mitään irti. Ehkä syynä voisi olla päähenkilö Olavin nahjusmainen olemus, joka ei herättänyt minussa myötätuntoja. Vaikka kirja on nopealukuinen, olin väsyä sen parissa. Mutta hei, aina ei voi voittaa ja tämä on vain minun pikkuinen mielipiteeni. Jään odottelemaan miten muut bloggaajat teoksen kokevat, muistaakseni Synnintekijä komeili monen luettavien listalla.

Edit** Tässä näemme taas muistini... Olin unohtaa mainita, että osallistun teoksella Kiinteistöhaasteeseen, tarina kun sijoittuu moneenkin upeaan linnaan.

Lukuelämyksiä vuosien varrelta

Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogin Irene K listasi viime vuoden parhaat lukukokemuksensa Top Ten Tuesdayssa. Kiitos Irenelle, hän palautti mieleeni muiston, jonka mukaan lupasin tehdä vastaavan listan kaikkein aikojan parhaista romaaneista. Koska olen ikuinen myöhästelijä, en taaskaan ennättänyt postata tätä virallisena "kolmen teen päivänä". Se, kuinka määrittelen kirjojen parhaimmistoa, on erittäin objektiivista, ja tiukasti sidoksissa eri elämänvaiheisiin.

Isojen poikieni ollessa taaperoita en lukenut juuri mitään. Ja jos luin, aiheen täytyi liittyä äitiyteen tai kiinnostus lässähti alkuunsa. Keskittymiskykyni oli kaksivuotiaan tasoa, mutta eräs kirja noilta ajoilta on jäänyt niin tiukasti mieleen, että se on otettava listalle. Jos lukisin kirjan nyt, en tiedä edes pitäisinkö.

Edelleen huomaan lankeavani niihin kirjoihin, joista löydän eniten samaistumispintaa. Aiheen ei tarvitse vastata enää nykyistä arkeani, mutta jos vaikkapa päähenkilön ajatusmaailma poikkeaa täysin omastani, se vie auttamatta pisteitä. Olkoonkin sitten itse tarina tai kerronta kuinka hyvää tahansa.

Kirjailijan tyylillä on myös suuri merkityksensä. En pidä liiaksi kikkailevasta tai rajoja rikkovasta kerronnasta, vaikka poikkeuksiakin on, esim. Katja Ketun Kätilö. Toisaalta jos kerronta on mitäänsanomattoman tavallista, saatan pitkästyä. Ristiriitaista, eikö totta? Yleensä jo kirjaa aloittaessa tiedän tulenko siitä pitämään. Poikkeuksiakin on - runsaasti. Saatan tuskailla alun kanssa ja suunnitella keskenjättöä, mutta yhtäkkiä tarina (tai kerronta, tai päähenkilöiden persoonallisuus) viekin mennessään. Jonkinlainen mututuntuma kuitenkin löytyy jo vaikkapa kevään uutuuksia tutkaillessa. Kirjan kannen tai takatekstin on herätettävä jonkinlaisia viboja tai sitten jätän teoksen huomioimatta. Luottoblogeissa vieraillessa innostun myös kirjoista, jotka olisin muuten skipannut alkuunsa. Jos blogikollega, jonka maun tiedän hipovan omaani ihastuu romaaniin X, saatan minäkin sen lukulistalle ottaa. Ja todennäköisesti otankin.

Hups, pieni alustuspuhe? Tässä tulevat siis kaikkien aikojen rakkaimmat kirjat.

1. Neiti Etsivä -sarja (Carolyn Keene). Näitä rakastin lapsena.

2. Nummelan Ponitalli -sarja (Merja Jalo). Hevoshullulle pikkutytölle teokset tarjosivat ratsastuksen riemua ja jännitystä sopivassa suhteessa.

3. Pauliina Susi; Ruuhkavuodet. No, tämä on se ADHD äidin vertaistukiteos, joka sopi lukuhetkiseen elämäntilanteeseeni täydellisesti.

4. Anna-Leena Härkönen; Heikosti Positiivinen. Olen lukenut Härkösen synnytysmasennuksesta useita kertoja ja aina kirja on yhtä tuore sekä puhutteleva ironisuudessaan.

5. Liza Marklund; Uhatut. Jossain määrin kykenin samaistumaan teoksen vainotun äidin tuntoihin, vaikkei minulla koskaan ole perässäni ihan yhtä hullua miestä ollut...

6. Edith Södergran; kaikki tämän upean naisrunoilijan tuotokset. Rakastan Södergrania!

7. C. S. Lewis; Narnia -sarja. Olen lukenut Narniat niin lapsena kuin aikuisenakin, enkä voi olla vakuuttumatta Lewisin vertauskuvallisista kertojanlahjoista.

8. Deborah Spungen; Nancy. Luin kirjaa teininä ollessani sekä punkkari, että Sid-fanaatikko kuin nykyään Raamattua. Löysin Nancyn viime viikolla kirpparilta ja tahdon lukea sen taas ties monennettako kertaa, nyt äidin näkökulmasta. Hurja tarina, yksi elämäni kirjoista.

9. Herbjörg Wassmo; Lasi maitoa, kiitos. Rankka ja puhutteleva tarina naiskaupasta. Unohtumaton.

10. Tess Gerritsen; Jääkylmä. Jännäreiden aatelia. Useinhan genren teoksista käytetään sanaa "mukaansatempaava". No, Gerritsen näytti Jääkylmän myötä mitä sana äärimmäisyydessään voi tarkoittaa...

Kiinnostavaa olisi kuulla, teidän kaikkien aikojen suosikeista!