Pieni tuoksu- ja makukirja -arvonnan voitti...

Hei! Lupasin arpaista toisen kappaleen saamistani Pieni tuoksu- ja makukirjasta. Ja arpa osui tällä kertaa P. S. Rakastan kirjoja Saralle. Onnea ystäväni ♥

Tarkoitukseni oli liittää postaukseen pari otosta eiliseltä "kuvauskävelyltä", mutta Bloggerpa päätti, että yksi kuva riittää ;) Minä jatkan varsin lupaavan oloisen dekkarin parissa ja pyrin lähipäivinä naputtelemaan (viimein) arvioni myös Hän rakastaa minua -teoksesta.

Auringon koristamaa viikonloppua teille!

 ♥ Annika

John Green; Tähtiin kirjoitettu virhe

The Fault in Our Stars 2012, suom. Helene Bützow ja WSOY 2013, 338s.

"On sekin sota", Augustus vähätteli. "Mitä vastaan minä sodin? Syöpää. Omaa syöpääni. Ja mikä minun syöpäni on? Se on osa minua. Kasvaimet ovat lähtöisin minusta. Ne ovat minua yhtä varmasti kuin aivoni ja sydämeni. Tämä on sisällissota, Hazel Grace, ja voittaja tiedetään ennalta."

Kummalla kannella varustettuun teokseen sinä mieluummin tarttuisit?

Itse en voinut ensi tapaamisellamme kuvitellakaan, että tuo pääkallohökötys joskus ajautuisi lukulistalleni. Niin vain kävi. Innostuksen sain, jälleen kerran, kanssabloggaajilta. Kiitos ja kumarrus Laura, Norkku ja Minna.

Sillä onhan teoksessa varsin pakahduttava aihe; kaksi syöpäsairasta nuorta kohtaavat, rakastuvat, ja loppuratkaisu ei voi olla siirappia. Tai voisi olla, jos lähtisi tietyllä tavalla aiheella revittelemään, mutta sellaiset notkot John Green näppärästi kiertää. Näppärä onkin hyvä sana kuvaamaan Tähtiin kirjoitettua virhettä. Kerronta nojaa huumoriin, sarkasmiin, ironiaan aivan sillä ja rajalla, jonka toisella puolin päähenkilöt menettäisivät lukijan sympatiat.

Kaikki alkaa, kun Hazelin äiti päättelee tyttärensä olevan masentunut. Hän lukee kerta toisensa jälkeen samaa kirjaa, viettää aikaa neljän seinän sisällä, syö epäsäännöllisesti... Ja tietysti siinä on myös se, että Hazelilla on syöpä. Hän on kuusitoistavuotias ja hän on kuolemassa. Hazel päätyy vertaistukiryhmään jonka miehitys vaihtuu koko ajan - kuoleman sivuvaikutusta sekin. Eräällä kerralla Hazelin ystävä Isaac, harvinaista silmäsyöpää sairastava poika, tuo mukanaan kokoontumiseen Augustus Watersin. Augustuksen, jolta luusyöpä on vienyt toisen jalan, mutta nyt ennusta vaikuttaa hyvältä. Augustus ei ole kuolemassa, Hazel on. Hazel, joka kokee olevansa pian räjähtävä kranaatti, ja kranaatistahan on pysyttävä mahdollisimman kaukana, ellei halua haavoittua. Augustus ei kuitenkaan lannistu Hazelin torjunnasta ja niinhän siinä sitten käy, että nuori lempi leiskahtaa.

Siinä missä sairaus yhdistää nuoria, he molemmat kiinnostuvat myös eräästä Viistoa valoa -nimisestä teoksesta. Kirja on juuri se, joka on kaivertanut reittinsä Hazelin ytimeen. Nyt tyttö tahtoo päästää sinne myös pojan. Kirjan kirjailija, sittemmin hiljaisuuteen painunut unohtunut nimi asustaa Amsterdamissa ja sinne myös erottamattomaksi muodostunut kaksikko päätyy.

Millaista on elää, kun tietää pian kuolevansa? Millaista on elää, kun tietää rakkaansa pian kuolevan? Tähtiin kirjoitettu virhe räjäyttää suoraan lukijansa naamalle karun todellisuuden, jossa ei juuri toivoa ole. Tai jos on, se on haettava tästä nimenomaisesta hetkestä. Seuraavaa ei ehkä tule.

Mietin jo tekisinkö romaanista ollenkaan postausta, sen verran vähän minulla taitaa olla kirjasta sanottavaa. En tokikaan kuulu romaanin kohderyhmään, enhän ole enää nuori aikuinen, joten ehkä jo tämä tosiseikka tarinasta etäännytti. Toisaalta Laura Saven Paljan jaloin jälkeen syöpäteema jäi niin vahvasti sydämelle, että jo Saven kirjan kannustamana minun oli tämäkin luettava. Eikä Tähtiin kirjoitettu virhe ollut missään nimessä huono! En vain kokenut Paljain jaloin -teoksen kaltaista tunnemyrskyä, en tuntenut kirjan parissa oikein mitään.

Koska kirjablogeja osoitellaan sormella niiden yhdenmukaisten mieltymysten takia, ryhdyn nyt tässä vastarannan kiiskeksi. Minulle romaani jäi tasolle keskinkertainen, mutta hei, edellä mainituista linkeistä löytyy toisenlaista näkökantaa. Käykäähän kierroksella, kirjasta kiinnostuneet!

Kuka minä olen sanomaan, että mikään niistä ei kestä ikuisesti? Kuka Peter Van Houten on vannomaan todeksi sitä ajatusta, että ponnistelumme on väliaikaista? Tässä puistossa on kaikki, mitä tiedän taivaasta ja kaikki mitä tiedän kuolemasta: alituisesti liikkuva kaunis maailmankaikkeus täynnä raunioituneita raunioita ja kiljuvia lapsia.

Olle Lönnaeus; Menneisyyden hinta

Det som ska sonas 2009, suom. Salla Kopela, Minerva 2013, 332s.

"Sinun täytyy itse selvittää totuus", hän sanoo ääneen ja kuulee sanojen lepattavan auton ikkunasta kilpaa Springsteenin laulun kanssa.
Mikä totuus?
Totuus siitä, kuka murhasi Hermanin ja Signen, tietysti.
Mutta Konrad ihmettelee sitä, että mielensä pinnalle pyrkii koko ajan toinenkin arvoitus.
Pienenpieniä vihjeitä, muiston repaleita, jotka hitaasti muotoutuvat kokonaisuuksiksi hänen aivoissaan. Kuvat ovat edelleen epäselviä, tuskin erottuvia. Mutta Konrad alkaa aavistella, että jonain päivänä hän vielä tajuaa, mitä ne esittävät.
Minne katosit, Agnes?


Hyvänen aika millainen aarre kirjahyllystäni löytyikään! Kuten kannesta näkyy, kyseessä on ennakkopainos romaanista, joka julkaistaan suomeksi viikolla 23. Olin jo unohtaa saaneeni kirjan, kun eräs lomaileva ystäväni vihjaisi, että saattaisin siitä pitää. Ja aivan totta! Ehdin sairastaa vieroistusoireita minulle rakkaimmasta genrestä, jännäreistä, kun en ollut viikkokausiin niitä lukenut. Vanha koira ei opi uusia temppuja... Joka tapauksessa Olle Lönnaeus sieppasi minut mukaansa kaikkea muuta kuin idylliseen pikkukaupunkiin sopivan raflaavalla, mutta kuitenkin melko väkivallattomalla tarinalla. Mahtavaa!

Hiukan hymyilytti takakanteen painettu teksti "Vuoden paras ruotsalainen dekkari". -Västerbottens Folkblad. Paljon sanottu, koska Ruotsistahan ne parhaat nimenomaan tulevat; Läckberg, Mankell, Wennstam, Alvtegen, Kallentoft... Ja kuitenkin, eipä jäänyt Olle ollenkaan näiden mestareiden jalkoihin! Minun on liityttävä niiden kriitikoiden sanoihin, jotka lupaavat Lönnaeuksen löytäneen aivan uudenlaisen näkökulman koko genreen.

Tässä nimittäin ei ole poliiseja kuin pienissä sivurooleissa. Päähenkilö on pääepäilty, mutta lukija tajuaa heti häntä epäiltävän aivan syyttä. Joku on kuitenkin murhannut niskalaukauksella toimittaja Konrad Johnssonin adoptiovanhemmat. Mitä syytä kenelläkään voisi olla hyvin vaatimatonta ja hiljaista elämää viettävän pariskunnan murhaamiseen? Miksi Herman ja Signe ylipäätään päätyivät adoptoimaan Konradin, jonka puolalaissyntyinen äiti Agnes hävisi täysin jäljettömiin? Mikä osa kaikessa on Hermanin ja Signen biologisella pojalla, pikkuöykkärillä, joka uhittelee omalle varjolleenkin?

On eräs kidnappausdraama, joka syö Konradia sisältäpäin. Ja nyt hän joutuu palaamaan pieneen Tomelillaan ja kohtaamaan menneisyytensä tuskat. Kadonneen äidin, rasistisen ilmapiirin, jossa ei ollut helppoa varttua puoleksi puolalaisena. Eivätkä vanhat asenteet näytä vieläkään puhdistumisen merkkejä...

Luettuani teoksen takakannen en osannut odottaa suuria. Murha ja katoaminen, perussettiä siis dekkarikonkarille. Kuitenkin Lönnaeuksen kerronnassa on jotain aseista riisuvaa. Kirjailija ei kikkaile, vaan kuljettaa tarinaa alusta loppuun tyylipuhtaalla tavalla. Pieni, hyljätty Konrad-poika ei voi olla sulattamatta lukijan sydäntä ja seuraavaksi hänen puolestaan saa jo pelätä.

Suosittelen!

Hanns Hatt & Regine Dee; Pieni tuoksu- ja makukirja

Suom. Veikko Ahola, Docendo 2013, 200s.

Haistaminen ja maistaminen - mistä niissä oikein on kysymys

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Docendon kanssa, ja jokaisen kommentoineen kesken arvon yhden Pienen tuoksu- ja makukirjan. Teos on mukava omaan kirjahyllyyn, mutta myös erinomainen lahjaidea. Myönnän, varsinkin talvi- ja kevätaikaan minulla on nenä kroonisesti tukossa. Siksi hiukan hymyilytti lukea tätä suloista pikkukirjaa, joka johdattaa meidät niin tuoksujen kuin makujenkin saloihin.

Omppu - hyödyllinen väline haistamisleikissä

Hajuaisti oli pitkään tutkijoiden ja filosofien hyljeksimä. Sitä pidettiin eläimellisenä, vietinomaisena aistina, jota laiminlyötiin, koska se oli vain kemiallisen tiedon lähde. Se oli alempi aisti verrattuna "älykkäämpiin aisteihin" kuten näköön ja kuuloon. Nykyään hajuaistin merkitys tunnustetaan: lähes päivittäin törmäämme sellaisiin lauseisiin kuin "jasmiinin tuoksu auttaa nukahtamaan", "hyvät tuoksut lisäävät tanssihaluja" tai "miehentuoksu lohduttaa naisia".

Kaikki rakastavat vaniljaa!

Teos koostuu lyhyistä luvuista jotka on jaoteltu alaotsikoihin tähän tyyliin; Kaikki rakastavat vaniljaa!, Lohturuoka tekee hyvää, Hulluna suklaaseen, Lumottu - tuoksut jotka tekevät riippuvaiseksi, Mitä jo vauva tietää tuoksuista, Haistaako koirani, miten minulle menee? Mutta myös ajalta ennen nykyistä hygieenia; Kaikki haisevat, kukaan ei haise, Napoleon piti pesemättömästä, Karjapaimenen kutsu, Nenän kautta naisen sydämeen.

Mutta miksi kaikki sitten rakastavat vaniljaa? Hanns Hatt, joka tunnetaan yhtenä maailman arvostetuimmista hajututkijoista ja journalisti Regine Dee, vastaavat näin. Vanilja on seurannut meitä lapsuudesta lähtien, sillä jo äidin maito tuoksuu luonnostaan hiukan vaniljalle. Se maustaa myös vauvanruokaa ja -voidetta, koska kaikki äidit pitävät sen tuoksusta. Elinikäinen turvan ja onnentunteen muisto syntyy jo kehdossa, eikä se koskaan unohdu.

Kukatkin tuoksuvat

Erilaiset herkkuhajut ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia. Siinä missä japanilaiset rakastavat kalantuoksua, amerikkalaiset eivät voi sitä sietää. Yleismaailmallisiakin hajuja lötyy niiden luomien positiivisten mielikuvien takia. Tällaisia ovat esimerkiksi appelsiinintuoksu, metsäntuoksu ja meren pärskeet.

Entäpä jos on saanut riesakseen tällaisen allergisen nuhanenän, ja on kadottamassa sen myötä kosketuksensa, kuten tämä teos osoittaa, varsin viehkeään nenäaistien maailmaan? Ei huolta! Teoksen lopusta löytyy yksinkertaisia harjoituksia, joiden avulla voi hajuaistia "jumppauttaa". Ja kun haistaa paremmin, myös makuaisti terävöityy. Lupaapa kirja opastaa lukijansa viinien saloihin otsikoilla Jokaisesta voi tulla viinintuntija ja Harjoituksella viinintuntijaksi. Lapsillekin on olemassa omat haistamisleikkinsä, ehkäpä kokeilemme näitä esikoisen pian lähestyvillä 9v. synttäreillä.

Hatt & Dee ovat laatineet mukavan tuoksupaketin, josta löytyy paljon asiatietoa, mutta selkeästi se on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Siksi en vetänyt hernettä nenään kirjan paikoittaisista karkeistakin yleistyksistä. Kaipa näissä, hajuasioissakin, on yksilöllisiä eroja.

Mutta nyt taas romaanien pariin. Jos haluat osallistua kirjan arvontaan, laita kommenttia! Arvon kirjan perjantaina 10.5. aamupäivästä.

Ja nyt en malta olla sen verran keväisistä kirjasuunnitelmista mainitsematta, että loppukuu on melkoista sutinaa uutuuksien kanssa! Gillian Flynnin Kiltti tyttö ilmestyy joko vielä tässä kuussa, tai viimeistään seuraavassa, Khaled Hosseinin Ja Vuoret kaikuvat on merkitty julkaistavaksi 21.5., Camilla Läckbergin Enkelintekijä taas 31.5. Saas nähdä miten hyvin ennakkotiedot paikkaansa pitävät, joka tapauksessa hienoja romaaneja tulossa!


Postauksen kuvat omia otoksiani

Kuvauksia

Heippa! Olen niin täpinöissäni uudesta järkkäristä, etten ole ehtinyt edes lukea! Jonkinlainen lukujumi vaivaa ihan muutenkin. Aloitan kirjan, jätän kesken. Tuskailen. En jaksa keskittyä. Tämänhän piti olla takuuvarma tapaus ja en pääsekään juonesta kiinni, en sitten millään. Odotan paria uutuutta, saan ne, kiinnostus lopahtaa.

Ehkäpä nyt on vain aika nauttia auringosta, siitä että kelit tuntuvat viimein lämmenneen

Ja uusista hiuksista - enää ei synkistellä mustissa

Vaikka toisaalta, mihinpäs pinttynyt lukutoukka kirjapinoistaan pääsisi

Syömään!

Valokuvaaminen on ollut pienen (pitkän) ikäni välillä löyhemmin, välillä tiiviimmin mukana seurannut harrastus. Kunnon kameroista olen vain haaveillut, mutta nyt ihana mieheni päätyi viimein hankkimaan varsin messevän järkkärin. Ainakin minun vaatimattomista lähtökohdistani katsoen. En aio muuttaa blogia lukupäiväkirjasta mihinkään, mutta kuvia täällä tulee jatkossa vilisemään varsin vilkkaasti.

Lämpöistä ja jumitonta viikonlopun jatkoa!

♥ Annika

Inka Nousiainen; Kirkkaat päivä ja ilta

Siltala 2013, 125s.

Elias vihlaisi äkillisesti kuin kipeä hammas kesken minkä tahansa arkisen puuhan, kun hän letitti jonkun auki purkautunutta lettiä tai korjasi kirjoituksia tai kun hän oli oppilaiden kanssa jäällä napakelkkailemassa. Hän mietti: mitä jos kipu ei lakkaa koskaan? Jos aika ei muuta mitään vaan aina on ikävä?

Auringon kiehuttama heinäkuu vuonna 1938 leväyttää Iidalle kutsuvasti helmansa auki. Hän on muuttanut juuri pois kotoa, jättänyt taakseen kolme sisartaan, isän, ja äidin tunkkaisena häilyvän muiston. Ja nyt oma elämä tuoksuu kilpaa hehkeän kesän kanssa, onhan Iida pian aloittamassa työt leppoisalta vaikuttavassa kylässä opettajana. Mutta sitten Iidaa puree kyy. Hän ottaa pyörän alleen ja lähtee hakemaan apua apteekista. Matkan varrella, sadunomaisella sillalla kaikki pysähtyy. Takertuu siihen yhteen ainoaan hetkeen, kun kahden ihmisen silmät tapaavat toisensa, ja se on kuva, taideteos, josta he eivät tule irti pääsemään.

Ja luotiin maailma, rakennettiin pyramidit, keksittiin höyrykone sinä ohikiitävänä hetkenä kun he katsoivat toisiaan. Iida näki kaiken heti, silmien värin, että ripset olivat pitkät, ihossa vähän hiekkaa, tämä olisi nyt menoa.

Toisaalla Iidan sisko Edla, jo vanhaksi ehtinyt nainen avaa silmänsä vuoteessaan - mitä minä täällä enää teen. Kuten usein vanhuuden hiipiessä käy, Edlakin on jäänyt yksinäisyyteen, asuntoonsa surujen vangiksi. Elämän rajaviivat puristuvat seinien sisään, hyvin kapeaksi käyneen elämän. Vaikka onko se koskaan Edlan kohdalla muuta ollutkaan? Eräänä päivänä Edla uskaltautuu ulos ja tapaa nuoren palomiehen, Viljamin. Viljamin, jolla on oma lukunsa kirjassa, Viljamin joka on juuri saanut maailmaa mullistavan viestin... 

Sitä elää hetkiä, saaria joista ei johda siltoja toisiin saariin. Sitä unohtaa, että teot voivat palata eivätkä todellakaan niin kuin kirjekyyhkyt vaan pikemminkin kuin heiluriovet, suoraan päin naamaa.

Pian nämä kaksi huomaavat miten tiiviisti kohtalon köydet voivat sitoa vuosikymmentenkin takaa. Eikä pelkästään huonolla tavalla.

No niin. Tässä on taas tällainen pienisuuri kirja, jota tuskin olisin löytänyt ilman tätä ja tätä blogiarviota. Varsinkin kun Sara meni suosittelemaan Kirkkaat päivä ja ilta -teosta Heidi Köngäs -faneille, en jossitellut romaanin kanssa hetkeäkään. Ja kyllä vain, minäkin löysin näistä kahdesta kirjailijasta paljon samaa. Molemmat tulkkaavat juuri suomalaista sielunmaisemaa kohtitulevalla tavalla. Realistisesti, mutta samalla äärettömän kauniisti. He huomaavat ja näyttävät taian arkisuuden piiloista. Ja itse arkikin on kaunista, kun sitä vain pysähtyy katsomaan.

Jotain pysähtynyttä Inka Nousiaisen tekstissä juuri onkin. Se on kuin taulu, jota voi katsella monista eri näkökulmista. Se mitä tapahtui kerran sillalla, tuli muuttamaan useamman ihmisen elämän. Juuri pienten asioiden suuruus, siinä on sitä jotakin, joka minuun lukijana vetoaa.

Nousiaiselta on ilmestynyt useita pienoisromaaneita, joista olen tainnut aikoinani ainakin Karkkiautomaatin lukea. Nyt kun kirjailija on taas palautettu tietoisuuteeni sieltä jostain, luen varmasti häntä jatkossakin. Suosittelen maalaisromantiikan ystäville tai teille, jotka nautitte kielellisistä taideteoksista!

Eikös kuulostakin lupaavalta

Sitten sade loppui, aivan yhtä yllättäen kuin oli alkanutkin. Pihakoivut tyyntyivät ja musta pilvi  rullautui syrjään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Iidan oli pakko mennä yöpaidassaan hetkeksi portaille, vetää keuhkonsa täyteen sateenjälkeistä raikkautta ja katsella uutta voimaa uhkuvia kukkia jotka oikaisivat jo käpristymään päässeet terälehtensä pöyhkeinä, vimmatusti tuoksuen.

Grace McCleen; Ihana maa

The Land of Decoration, suom. Marianna Kurtto ja Otava 2013, 336s.

Huoneessani on maailma. Se on tehty asioista joita kukaan muu ei ole halunnut, ja se on tehty asioista jotka kuuluivat äidilleni ja jotka hän jätti minulle, ja tämän maailman tekeminen on kestänyt suurimman osan elämästäni.

Koska Ian McEwanin Lauantai ei oikein ottanut tuulta siipiensä alle, päätin lukea tämän paljon blogeissa pyörineen, tänä keväänä julkaistun Ihanan maan. Grace McCleen (Mc-alkuinen sukunimi sentään!) ravisuttavan esikoisteoksen, joka johtaa meidät 10-vuotiaan, yksinäisen Judith-tytön maailmaan. Ihanaan maahan.

Tiukkaa uskonnollista yhteisöä edustaa tällä kertaa jehovan todistajien lahko, tarinan keskushahmona edelleen pieni tyttö ja hänen isänsä. Kuulostaako tutulta? Myönnän olevani vielä Purppuranpunaisen hibiskuksen maailmoissa niin syvällä, etten kykene ravistautumaan irti aiheesta. Mutta siinä missä Adichien kirja tarjosi iloa ja lohtua, jätti Ihana maa minut ahdistukseen. Olin käsittänyt teoksen olevan enemmänkin surullisen suloinen kuin masentava, mutta näin eritavalla me koemme samat tarinat!

Judithin elämässä vastoinkäymiset tuntuivat nimittäin menevän jo liiallisuuksiin. Ei riitä, että äiti on kuollut synnytyksessä ja isä vaikuttaa passiivisen etäiseltä siinä missä tyttö kaipaisi kuuntelijaa. Lohduttajaa. Vanhempaa. Judithia kiusataan myös koulussa niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja Neil-niminen poika on kaikista pahin. Ei riitä sekään, että tyttö joutuisi pelkäämään vain koulussa, kiusaaminen ulottuu pian jo kotiovelle. Ja sitten isästä tulee työpaikkansa lakkorikkuri, silmätikuksi joutuu hänkin, ja isä ajautuu tämän seurauksena aina vain kauemmaksi Judithilta. Jehovien yhteisö pitää toisaalta huolta seurakuntalaisistaan, mutta toisaalta se on lakihenkisyydessään Judithin elämässä pikemmin surua kuin turvaa tuottava asia.

Siinä vaiheessa kun "jumala" ryhtyi puhumaan Judithille, pelkäsin tyttöparan joutuvan psykoosiin. Altistavia tekijöitä todella riitti! Onneksi Judith tunnisti teoksen loppuvaiheessa "jumalan" äänen pikemminkin omakseen, mutta ennen sitä tyttö joutui kantamaan syyllisyyttä aivan turhista asioista. Hänellä nimittäin oli se Ihana maa. Roskista rakennettu valtakunta, jossa Judithilla oli kaikki valta. Mutta ulottuiko valta lopulta myös todelliseen maailmaan?

Onneksi Judith sai myöhemmin uuden opettajan tuekseen, ja pahaenteisenä jatkuva kiusaaminen saavutti ruman huippunsa. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, asioiden saamien uusien käänteiden myötä Judithille ilmaantui saumat olla jälleen lapsi.

Tytön omaperäinen persoona olikin Ihanan maan parasta antia. Grace McCleenin teksti soljui vaivatta eteenpäin Judithin pikkuvanhan äänen kantamana, se oli myös paloiteltu lukijaystävällisiin pätkiin.

Kirja on hieno, omaelämänkerrallinen kasvutarina, jonka sisällössä ei ole mitään vikaa. Itse suhtaudun vain pikkuisen neuroottisesti lakihenkiseen uskonnollisuuteen ja koulukiusaamiseen, en kykene lukemaan niistä ilman kiukkua...

Minulla on joitakin hyviä ajatuksia. Tässä muutama niistä:

1. että maailma on loppumassa
2. että kaikki on oikeastaan melko pientä
3. että minä olen Ihanassa maassa viettämässä täydellistä päivääni

  
Romaanin ovat lukeneet ainakin

Tuulia
Susa
Katja
Maria
Hanna
Minna
Annami 
Mari a

Okei, tämä aihe on nyt tässä. Seuraavaksi jotain pientä ja täydellisen ihanaa.