Aki Ollikainen; Nälkävuosi

Esikoiskirjailija Aki Ollikainen vie lukijansa keskelle suuria nälkävuosia, ajanjaksoon, jolloin kuoleman väri oli valkoinen ja se valkoinen levittäytyi kaikkialle. Ollikainen kertoo julman ja traagisen tarinansa koruttomasti mutta kauniisti, turhia paisuttelematta mutta sydämeenkäyvästi. Mataleena perheineen jää elämään pitkäksi aikaa lukijan mieleen.

***


Ensikosketukseni kirjan kanssa oli niinkin arkinen, että paikallislehdestä luin arvostelun. Mietin, että tuonhan voisi jossain vaiheessa lukaista. Pian teos alkoi pomsahdella eri blogien sivuille, ja kiinnostus tietysti tämän myötä kasvoi.

Romaani oli -onneksi- nopealukuinen, ja tarjosi karmaisevaa seuraa yhdeksi illaksi. Kirja jätti ristiriitaisen ja hämmentyneen olon.

Yltiöpäinen mutta varmasti realistinen toivottomuus ei ole miellyttävää luettavaa. Ei ollut kiva napsia herkkuja (kuten minulla on paha tapa) kirjaa lukiessa. Tuli murhe ja paha mieli niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joutuneet piinavuosia elämään. Ja toisaalta kirja aiheutti raivoa niitä hyväosaisia kohtaan, jotka pistivät pienet lapset äitineen kuolettavaa matkaa jatkamaan. Kirjan pahinta (?) antia oli, että se käänsi väkisin lukijan katsomaan omaan sisimpään ja miettimään mitä itse olisi samassa tilanteessa tehnyt. Jos ruokaa ei kertakaikkiaan riitä edes omille lapsille, ja jatkuvasti tulee lisää kerjäläisiä  almua anelemaan, olisiko jakanut omastaan, vai viitannut kintaalla toisen hädälle. Tuskin kovin sankarillisesti olisin minä osannut käyttäytyä. Kirjassakin sankarit olivat vähissä ja ihmisen raadollisuus hyppäsi lukijan kimppuun.

"Hän ajattelee naista, joka jäi makaamaan hankeen. Kuinka lumi laskeutuu naisen ylle, ei sittenkään hellästi peitellen vaan kuin raivoava meri, joka kiskoo haaksirikkoisen syvyyksiin."

Paatoksellista, runollista ja kaunistakin murhetta olivat siis nämä 139 virallista sivua tulvillaan. Epilogia ei syystä tai toisesta ollut enää numeroitu. Minusta viimeinen sivu palkitsi karun lukukokemuksen.


(Oli sen verran epätavallinen ja hämmentävä teos, että plussat ja miinukset saavat tällä erää jäädä)

Elif Shafak; Kirottu Istanbul

Yhdeksäntoistavuotias Asya Kazanci rakastaa Johnny Cashia ja ranskalaisia eksistentialisteja. Nuoren istanbulilaisnaisen kanssa samassa talossa asuvat äiti, tädit, isoäiti ja isoisoäiti, joilla kaikilla on oma taakkansa kannettavanaan. Perheen miehiä vaivaa sukukirous, jonka takia he eivät elä juuri neljääkymmentä ikävuotta vanhemmiksi. Suvun ainoa elossa oleva mies on eno Mustafa, joka on paennut kirousta Amerikkaan.

Kun Asyan amerikkalais-armenialainen serkku saapuu vierailulle, nykyisyys ja menneisyys törmäävät voimalla yhteen ja perheen salaisuudet ovat vaarassa paljastua. Kazancin naiset saavat huomata, kuinka vaikeaa on elää menneisyyden kanssa tai toisaalta siitä mitään tietämättä.

Kirottu Istanbul on Shafakin tunnetuin teos. Se on kiihkeä, kaikkia aisteja hivelevä lukunautinto, joka sekoittaa taitavasti historiaa ja nykypäivää, itää ja länttä, räiskyvää iloa ja syvintä surua. Armenialaisten kohtaloa käsittelevän kirjansa myötä Shafak sai syytteen turkkilaisuuden halventamisesta.  Myöhemmin syyte kumottiin.

***

Tutkimusmatkani kertomakirjallisuuden syövereihin on ollut erittäin antoisa kokemus. Koska (mainittakoon nyt vielä kerran) luen pääasiassa jännäreitä, on ollut hauska huomata, miten vähän nämä kirjallisuuden lajit eroavat toisistaan. Ainakin Kirottu Istanbul edustaa sen sortin tarinaa, että se peittoaa useimmat keskiverto dekkarit hätkähdyttävyydellään. Sävyeroja ei tietenkään saa unohtaa.

Tämä kyseinen kirja on ollut esillä monissa blogeissa. Kohtasin romaanin aivan sattumalta kirjastoreissulla ja uskalsin siepata sen mukaan. Niin monet huippuarvostelut eivät voi olla väärässä.

Plussat: Eivätkä olekaan. Sunday Express on luonnehtinut teosta kansilehdykässä "Ihmeellisen taianomainen, uskomaton, henkeäsalpaava." Tokihan moinen mielenkiinnon sai syttymään ja kirja kiilasi lukulistan kärkeen. Innostuin jo muutaman sivun jälkeen ja olin myyty tämän lauseen jälkeen:

"Siellä muutamat myyjät tunsivat hänet etunimeltä, erityisesti korukauppiaat. Zeliha oli heikkona kaikenlaisiin kimaltaviin asusteisiin. "

Tässä kirjassa mausteet tuoksuvat ja värit hyppivät lukijan silmille kun kaupunki säihkyy kilpaa käsirenkaiden kanssa. Huumori on ironista ja ihmiskuvaus hyvin helposti lähestyttävää. Vaikken Turkki-fani ole, nämä armenialais-turkkilais-kiemurat tempaisivat tiukasti mukaansa.

Miinukset: Tarinassa oli imua samassa suhteessa kuin Tuhat loistavaa aurinkoa -teoksessa, jonka voittanutta kirjaa en (vielä) ole löytänyt. Ehkä jos nyt oikein pilkkua viilataan ja jotain puutetta yritetään kirjasta keksiä, niin olkoon se sitten lempeys, jota olisin kertojan ääneen hivenen lisää kaivannut.

Näin. Suosittelen ma, ellei tätä vielä ole joku lukenut.

Syksy 2012

 Kirjasyksystä on tulossa varsin räiskyvä! Olen tehnyt siinä määrin varauksia kirjaston suuntaan, että ihan hirvittää mistä repiä aikaa näille mahtavan lupaaville teoksille. Lähinnä itselleni naputtelen muistiin tutustumisen arvoisia romskuja, mutta toki iloitsen, jos joku listalta löytöjä tekee.

Tuomainen Antti; Pahat miehet. Onko kenelläkään tietoa koska romaani julkaistaan? Kirjaston mukaan syyskuussa 2011, eli hiukkasen on aikataulu myöhässä. Ehkäpä kuukausi oikein, vuosiluku väärin...

Staun Susanne; Punainen merkki. Uutta pohjoismaista dekkariverta ei voi missata.

Douglas Preston; Veljensä vartija. En lukenut aiempaa Pendergast-kirjaa syystä, että olen sen sisältämälle aiheelle allerginen, mutta tämä uutuus vaikuttaa paremmalta.

Kovin on samankaltaiset mutta kauniit kannet kahdella jo loppukesästä ilmestyvällä lukulistojen kärkeen rynnivällä teoksella. Näitä o d o t a n.

Kepler Lars: Tulitodistaja.Tykkäsin Hypnotisoijasta mutta kirjailijapariskunnan seuraavan osan skippasin tylsän oloisen juonen takia. Tämä vaikuttaa taas lupaavalta.

Hjort Michael: Oppipoika. Mies joka ei ollut murhaaja aloitti uuden sarjan, jonka uskolliseksi seuraajaksi aloin.

Victoria Hislop; Saari. Lepra-teema on kiinnostava, olen myös heikkona saarilla tapahtuviin kirjoihin.

Riina Katajavuori; Perhehytti. Lapsiperheiden arki on aihe, jota joka solullani elän. Kirjalta odotan niin vertaistukea kuin oivalluksiakin.

Ihastuttava kansi, mielenkiintoinen aihe. Lukulistallani kaiketi Nälkävuoden jälkeen.

Tässä nämä kaikkein odotetuimmat, mutta ei todellakaan vielä kaikki...

Jennifer Vanderbes; Pääsiäissaari

Eletään vuotta 1913. Nuori kotiopettajatar Elsa Pendelton on uhrannut uransa huolehtiakseen autistisesta sisarestaan ja suostunut järkiavioliittoon itseään huomattavasti vanhemman antropologin kanssa.

Mutta maailma avautuu Elsalle, kun hän päättää lähteä mukaan miehensä tutkimusretkelle Pääsiäissaarelle. Edwardin on määrä tutkia jättiläismäisiä moai-patsaita, mutta kiehtova saari kietoo Elsan pauloihinsa. Hän löytää oman tutkimuskohteensa tulkitsemattomista rongo-rongo kirjoituslaatoista.

He eivät kuitenkaan tiedä, että kaukana Euroopassa on syttynyt sota. Saarta lähestyy saksalaisamiraali von Speen laivasto, jonka vierailu muuttaa kaiken.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin kasvitieteen tohtori Greer Farraday saapuu Pääsiäissaarelle tutkimaan siitepölyä. Greerin aviomies, kuuluisa tohtori Farraday, on kuollut, ja Greer uppoutuu ristiriitaisin tuntein saaren ainutlaatuiseen ekosysteemiin. Suostuuko karun kaunis saari raottamaan salaisuutensa verhoa?   ***


Voisi sanoa, että poistuin tämän teoksen kanssa oikein rytinällä omalta "tontiltani". Löysin romaanin Tarinauttisen sivustolta, ja tarina herätti innostukseni. Koska kirja ei ole enää uutuus, julkaistu 2004, varaustakaan ei tarvinnut tehdä, vaan bongasin sen suoraan kirjaston hyllystä. Olen alkanut saada närästystä jännäriahminnastani, ja Pääsiäissaari tarjosi raikkaan tuulahduksen hyvästä lukuromaanista.

Plussat: Kirja on siis Vanderbesin ainokainen (korjatkaa jos olen väärässä), ja kielellisesti toimii erittäin hyvin. Kerronta on lempeän oivaltavaa, paikoin kepeää, paikoin syvällisempää tarinointia. Teoksessa seurataan kahden eri vuosikymmenellä elävän naisen matkaa saarella. Molemmat ovat tutkijoita, molempia painaa omat kuormansa. Tykästyin enemmän Greeriin, uskomatonta kyllä. Siitepölytutkinta ei kuulosta maailman mielenkiintoisimmalta asialta, ja jotkut jutut ohitin maallikkona suosiolla, mutta yllättävän kiintoisasti kirjailija aiheesta kirjoitti.

Vaikka ihmissuhdedraamaa mahtuu mukaan, samoin kuin naisenaseman sivuamista, on teoksen loistokkain päähenkilö kuitenkin itse saari. Olen aina ollut jollain tapaa kiinnostunut tuosta karun mystisestä paikasta. Jo lapsena ihastuin saaren nimeen. Kirjassa kuvataan ihastuttavasti luonnon ihmeitä, ja se herättää matkakuumetta päästä paikan päällä käymään.

Miinukset: Pidin teoksesta alusta alkaen, mutta palavan lukemisen innon saavutin vasta puolivälin tienoilla. Paikoin koin siitepölykuvaukset tylsinä, mutta ihmekös tuo tällaiselle dekkarimaanikolle.

Kaiken kaikkiaan kirja jätti hyvän mielen. Kaunista tekstiä, yhdyn Elman suosituksiin!

"Kerro minulle."
"Haluatko todella kuulla?"
"Miksen haluaisi?"
"Se on surullinen tarina", Elsa sanoo.
"Hyvä", vastaa Max. "Silloin tiedämme, että se on totta."

 

Lämpöistä Juhannusta!!

John Verdon; Sokkoleikki

Kun Dave Guerney oli vielä New Yorkin poliisin johtava murhatutkija, lehdistö kutsui häntä ”superetsiväksi”. Se ärsytti häntä, samoin kuin rikolliset, jotka uskoivat voivansa tappaa jonkun jälkeäkään jättämättä.  Aina jäi jälkiä, Guerney uskoi.

Entäpä jos ei jäänytkään?

Guerney on palannut varhaisten eläkepäiviensä rauhaan, yrittää kasvattaa parsaa ja mukautua luonnon rytmiin, kun käsittämättömän kummallinen ja raaka tapaus houkuttelee hänet jälleen kentälle. Arvostetun psykiatrin vaimo löytyy lukitusta pihavajasta päättömänä vain muutama minuutti häämaljojen jälkeen. Poliisi uskoo, että murhaaja on kadonnut meksikolainen puutarhuri, mutta murhatun naisen äiti, kylmäkiskoinen seurapiirikaunotar, on toista mieltä. Guerneyn tutkimukset etenevät haparoiden, umpikujasta toiseen, ja nopeasti eriskummallisen kammottavasta tapauksesta uhkaa muodostua kammottavan eriskummallinen sokkoleikki. Paljastuva suunnitelma on pirullinen ja uhkaa lopulta paitsi Guerneyä myös hänen vaimoaan, ja yrittäessään suojella tätä hän huomaa, että murhaaja on kuin onkin jättänyt jäljen. Havainto vain tulee niin myöhään, että se ei ehkä enää ehdi pelastaa hänen omaa henkeään.

"Sokkoleikkiä on helppo suositella kaikille, jotka rakastavat kunnon arvoituksia."
- CNN.com

"Vahva jatko tekijän uskomattoman loistavalle esikoisteokselle."
- Washington Post


***


Olin aivan myyty Verdonin Numeropelin jälkeen. Kirjassa oli kaikki viimeisen päälle täydellistä, niin juonen kuljetus kuin henkilöhahmotkin. Samalla linjalla jatkaa Sokkoleikki, joka on, jos mahdollista vieläkin arvoituksellisempi. Skeptisesti pelkäsin jo kirjan loputtua, mahtaako kirjailja vielä tästä parantua, vai menevätkö seuraavat osat toiston puolelle? Verdonin äly on vertaansa vailla, joten jääköön pelkoni turhaksi.


Plussat: Olen lukenut tänä vuonna aivan mielettömän hyviä jännäreitä. Vanhoilta tutuilta kirjailijoilta on ilmestynyt sarjojen upeita jatko-osia, ja lisäksi olen löytänyt uusia helmiä, joista innostua. Sokkoleikki ylitti kuitenkin kaikki odotukseni, jotka varsin haastava Numeropeli asetti. Tämän tarinan ratkaisu oli periaatteessa yksinkertainen, mutta kirjailija harhautti kympillä. Tällaiset älyä vaativat rikostapaukset ovat genren parasta antia. Siihen lisättynä vielä päähenkilö, joka ei välttämättä fiksuudessaan kaikkein sympaattisin ole, mutta josta alkaa pitkän kirjan sivuilla pitämään, on taidokas paketti kasassa. Kirjan sivumausteena kulki päähenkilön, ja hänen vaimonsa varsin uskottava kuvaus kitkaisesta mutta silti lämpimästä avioliitosta.


Miinukset: Jotkut voivat ehkä kokea teoksen liian hidastempoisena. Toiminnallisten jännäreiden ystäville en aivan varauksetta voi kirjaa suositella. Itse tykkään juuri hitaasti kehittyvästä juonesta ja pikkutarkasta tutkinnasta, johon itse saa mukaan osallistua, joten lähes 700 sivua hurahti minusta vauhdilla. Mainittakoon myös, että juonessa oli mukana erittäin kuvottavia piirteitä, joilla ei onneksi mässäilty. Kirjailija luotti lukijan armottoman mielikuvituksen voimaan näissä kohdin.


Kirjan myötä Verdon vahvisti asemaansa suosikkilistani kärkipäässä. Testatkaa tämä!

Tuomas Kyrö; Miniä

Tämä teos tuskin esittelyä kaipaa. Useimmat Kyrö-fanit ovat varmasti jo kirjan lukeneet. Minä en saanut romaania omakseni, vaan odottelin kiltisti, koska yksi kotikirjaston neljästä niteestä vapautuisi.

Kirja on erinomainen välipalanamu. Positiivista itselleni lukea välillä muutakin kuin iänikuisia dekkareita (eipä tarvitse vielä vaihtaa blogin nimeksi Rakkaudesta jännäreihin). Miniä on tullut tutuksi Mielensäpahoittaja-kirjoista, mutta tässä kirjassa hän onkin -kuten kirjan nimi viitettä antaa- pääosassa ja kiukkuisen apen elämää tarkastellaan virkistävästi toisesta näkökulmasta.

Tuloksena on hauska mutta myös oivaltava ja yllättävän puhutteleva lukuelämys.