tiistaina, helmikuuta 12, 2013

Maarit Verronen; Varjonainen


Tammi 2013, 219s.

Mietin pitkästä aikaa sitä, kuinka suuri erehdys koko olemassaoloni oli. Minun ei olisi pitänyt syntyä. Oli vanhemmiltani itsekäs erehdys päästää se tapahtumaan - mutta ei ollut minun asiani korjata erehdystä. Minulla oli samat olemisen oikeudet kuin kenellä tahansa ja pidin niistä lujasti kiinni.

Kun bongasin Tammen kevätkatalogista Varjonaisen, minulle aiemmin tuntemattomana pysytelleen Maarit Verrosen tuoreimman, sain värähdyksiä elokuvasta The Net. Tämä Sanda Bullockin tähdittämä ysäripätkä on katsottu moneen kertaan ja vaikka nimenomaan inhoan toimitaelokuvia, The Net toi takaa-ajetun, paperinsa kadottaneen naisparan aivan iholle. Mielleyhtymä takakanteen nousi heti, mahtaisiko Varjonainen vangita saman tunnelman sivuille kuin The Net valkokankaalle?

Varjonainen kerrotaan minä-muodossa lukijalle hyvin etäiseksi jäävästä naishenkilöstä. Kirjan alussa "jäniksenä laivassa" matkustanut henkilö on hypännyt, sanotaan vaikka ojasta allikkoon, kun käy ilmi, että tulossa on Itämeren suurin rauhanaikainen laivaonnettomuus. 90-luvulle siirrymme siis teoksenkin myötä, mutta kirjassa tapaturma jää sivurooliin. Sen sijaan romaani keskittyy kertomaan paperittomasta ja epämääräisen menneisyyden omaavasta naisesta, jonka ainoa tavoite elämässä on selviytyminen. Ei niinkään henkisesti, kuin aivan konkreettisesti. Nainen toteaa, että laivaonnettomuuskin on pikku juttu verrattuna oloihin, joista hän on tulossa, mutta siinä onkin oikeastaan koko hänen historiansa.

Eikä historia tule tuon kummemmin selville kirjan edetessäkään. Nainen toimii kuin robotti. Hän on tunteeton ja erittäin älykäs, ihminen joka rakentaa uuden identiteetin täysin nollasta hajoittaakseen sen taas ja aloittaakseen alusta. Hän ei paljasta sisintään kirjan miehille, joita niin ikään käyttää, eikä hän paljasta sitä myöskään lukijalle.

Eipä silti, ei kovin paljoa olisi kiinnostanutkaan. Mietin, mitä osaisin kirjasta nätisti sanoa. Jonkinlainen ydin tästä puuttuu. Kirja on sieluton, se on kuori. Ja vaikka tavallaan jännittäväkin, jouduin taistelemaan itseni kanssa, etten jättäisi mokomaa kesken. En viitsinyt, koska kyseessä on arvostelukappale, sivumäärä kohtalaisen vähäinen ja fontti väljää.


Maarit Verronen on kuitenkin tuottelias, pitkän linjan kirjailija, joten toivon tämän olevan häneltä pelkkä huti.

Next.


13 kommenttia:

  1. Annika, en osaa sanoa tähän nyt muuta kuin, että...elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille - tai elämä on liian lyhyt kirjoille, jotka eivät itseä kiinnosta.

    VastaaPoista
  2. Hmm..kuulostaa kiinnostavalle kirjalle, mutta ei kuitenkaan. Aiheensa puolesta siis, mutta onkohan kuitenkin lukemiseen uhrattavan ajan hukkaamista...

    VastaaPoista
  3. Minä olen pitänyt aiemmin lukemistani Verrosista ja tämäkin on tulossa lukuun..saas nähdä mitä tuumaan ;)

    VastaaPoista
  4. Leena, niinhän se on, mutta toisaalta tämän kanssa ei tuhlaantunut kuin yksi ilta... Itsepä menin teosta pyytämään ;)



    Helmi-Maaria Pisara, sinuna odottaisin vielä kanssabloggaajien tuomioita. Voihan olla, että tämä heille eri tavalla avautuu... Ja itsellesikin, jos kirjaan päädyt tarttumaan :) Olin kyllä melkoisen harmistunut teoksen pinnallisuudesta, koska aiheestahan olisi saanut irti vaikka mitä!

    Susa, odotan innolla arviotasi! Ehkä sä löydät tarinan varsinaisen ytimen, joka mulle jäi nyt hämärän peittoon :)

    VastaaPoista
  5. Minä olen hieman aloitellut tätä, ja alun perusteella tämä vaikuttaa ihan kiinnostavalta ja mukaansatempaavalta. Toivottavasti se sitä olisikin :).

    VastaaPoista
  6. Tuulia, upeaa kuulla miten eri tavalla kirjat voidaan kokea! Odotan arviotasi, ehkä se valottaa mullekin jotain mistä itse en saanut kiinni :-)

    VastaaPoista
  7. Löysin Verrosen joskus kauan aikaa sitten ja ahmin kaikki hänen kirjansa. Myöhempi tuotanto on jäänyt vähemmälle luvulle, viime vuonna luin novellikokoelman pitkästä aikaa ja pidin. Tämä on pakko lukea -listalla. Saas nähdä, tykkäänkö vielä..

    VastaaPoista
  8. Maarit Verrosen moniinkin henkilöhahmoihin sopii minusta tuo kuvauksesi etäisistä, älykkäistä mutta jotenkin kylmistä tyypeistä. Luin aikoinaan innokkaasti Verrosen 90-luvun tuotantoa, josta muistan pitäneeni (romaanit Yksinäinen vuori ja Luolanvuodet, novellikokoelmat). Uudemmista Saari kaupungissa oli pettymys: en tajunnut sitä. Mutta Normaalia elämää -kokoelman novelleista tykkäsin!

    VastaaPoista
  9. Mari A, mua kiinnostaa suuresti miten kanssabloggaajat kirjan kokevat! Tulen sitten vakoilemaan :) Hienoa kuulla, että kirjailijan aiemmat ovat olleet tasokkaita.

    Luru, mietinkin, että onko vain tässä kyseisessä kirjassa päähenkilö näin etäiseksi jäävä hahmo, vai löytyykö muistakin sama ilmiö. Ehkä annan kirjailijalle vielä mahdollisuuden lukemalla sen kokoelmateoksen. Siinä on upea kansikin :)

    VastaaPoista
  10. Ei minulla ole kokemuksia Maarit Verrosesta---.

    Hyvää ystävänpäivää sinulle, Annika!<33333

    VastaaPoista
  11. Aili-mummo, minulla on edelleen aika-asetuset päin mäntyä, eli näemmä olen jo 14. päivässä :D

    Kiitos samoin sinulle, ihanaa ystävänpäivää!! ♥

    VastaaPoista
  12. Hyvää ystävänpäivää tai siis Sam Valentinoa

    Minulla olisi sinulle haaste blogissani :) http://veravala.blogspot.it/2013/02/yksitoista-asiaa.html

    VastaaPoista
  13. Vera, sitä samaa sinulle!! ♥

    Lämmin kiitos haasteesta, julkaisenkin sen jo tänään :)

    VastaaPoista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥