Claudie Gallay; Tyrskyt

Les Editions du Rouergue, 2008. Suom. 2010, Avain

"Täällä päin sanotaan, että välillä tuulee niin kovaa että tuuli repii perhosilta siivet."

Tyrskyt on kirja, johon olen halunnut tutustua jo pitkään. Se on myös kirja, johon olen halunnut rakastua. Minulle omin elementti on vesi. Olen syntynyt merenrantakaupungissa ja kärsin nykyisen kotikaupunkini vesistön puutteesta. Minulla on merihevostatuointeja muistuttamaan siitä merestä, joka sisälläni asuu. Kun Laura  "vastahaastoi" minut Ota riski ja rakastu kirjaan - haasteessa, en voinut enää Tyrskyjen lukemista lykätä tuonnemmaksi.

Claudie Gallayn kerronta on aivan ihastuttavaa. Hän käyttää usein äärimmilleen typistettyjä lauseita tähän tyyliin. "Söimme voileipiä. Joimme viiniä. Tupakoimmekin. Aamulla Lambert lähti." Ja kuitenkin, kaikessa karuudessaan kielessä on jotain runollista. Gallayn kertoo oivalluksistaan hienostuneesti ja kohtikäyvästi. Jo teoksen fantastinen kansi ilmaisee kirjasta kaiken oleellisen. Katsokaa sitä, ei se selittelyjä kaipaa.


"Minä en enää kestänyt ihoani. Ihoani ilman sinun käsiäsi. Ruumistani ilman sinun painoasi. Rullasin villapaitani vatsan päälle. Tein siitä pallon. Painoin selkäni patterin tulikuumia ripoja vasten. Tunsin niiden jäljet. Rivat kuin kalterit. Sinun sänkysi kalterit, loppuvaiheessa, ettet putoaisi."

Tyrskyt kertoo tarinan naisesta, joka on menettänyt rakkaansa ja siinä samalla myös itsensä. Tyrskyt on kirja merestä, sekä asukkaista sen rannassa. Tällaisissa pieniin, syrjäisiin kyliin sijoittuvissa tarinoissa on jotain kohtitulevaa. Henkilöitä ei ole liikaa, ja kirjan edetessä heistä tulee kuin vanhoja ystäviä. Kirjan henkilöillä on jokaisella oma taakkansa, kuten meillä kaikilla. Vanhat salaisuudet ja kaunat paljastetaan lukijalle pikku hiljaa. Tahti on verkkainen, mutta silti omalla tavallaan kiihkeä.


"Kyyneleet valuivat poskilleni. En tiennyt itkeväni.
Ja silti itkin, niin suolaisia kyyneliä että ne oksettivat."

Puhuttelevinta teoksessa on se, mitä anteeksiantamus sai, tai olisi saanut aikaan. Onko järjeä tuhlata elämänsä vihaan, kun se lopulta kääntyy aina itseään vastaan. Päästä vapaaksi ja vapaudut itsekin.

Rakastuinko sitten kirjaan? Kyllä, omalla tavallani. Aivan räjäyttävää lukuelämystä tämä ei tarjonnut, mutta askeettisen kauniin ja toiveikkaan olon se jätti. Kiitos Lauralle.


Varsinaisen haastekirjan luen kun sen käsiini saan :)

Huom! Muistakaa arvonta! Vielä ei ole myöhäistä osallistua.

Chris Cleave; Little Been tarina

The Other hand, 2008. Suom. 2011, Gummerus

 "Kun nostin pääni, tappaja katsoi minua. Ilme ei ollut häijy. Olen nähnyt lähtöselvitystyttöjen katsovan minua samalla tavalla, kun olen unohtanut etukorttini. Olen nähnyt Lawrencen katsovan minua niin, kun olen sanonut, että minulla on kuukautiset. Tappaja katsoi minua -toden totta- lievästi harmistuneena."

Little Been tarina ei taida mainittavissa määrin esittelyä kaivata. Kirja on nauttinut suurta blogisuosiota, ja sen myötä muistutellut olemassa olostaan kirjastoreissullani. Voisin päättää postauksen tähän. Minäkin tarinaan tutustuin. Pidinkin. Mutta jatketaan hiukan.

Tuhat loistavaa aurinkoa on yksi suosikkikirjoistani kautta aikojen. Aion lukea sen jossain elämän vaiheessa uudelleen, että saisin siitä arvion tänne naputella. Kirjan johtotähtenä kulkee kahden erilaisen naisen lämmin ystävyys. Niin myös tässä kirjassa.

Little Been tarina kertoo vaihdellen niin Little Beestä, suloisesta afrikkalaistytöstä kuin lontoolaisesta Sarahista. Little Bee on vapautumassa teoksen alussa ulkomaalaisten uudelleensijoituskeskuksesta ja päätyy Sarahin kotiin. Hän on ainoa ihminen, kenet tyttö uudella maankamaralla tuntee. Ja se, miten nämä kaksi hyvin erilaista ihmistä ovat toisiinsa tutustuneet, on kirjan sydän. Kliimaksi, jonka ympärille tarina kiertyy, ja joka -mielestäni- paljastetaan hiukan liian aikaisin.

Juuri siksi minusta teos muistuttaa keskeltä lässähtänyttä kakkua. Periaatteessa se on hyvinkin maukas ja kirjan alkulukujen parissa olin myytyä naista. Mutta mutta. Kun salaisuus oli paljastunut, tuli eteen liiankin tasainen suvantovaihe, joka koostui lähinnä miehensä menettäneen Sarahin ja hänen rakastajansa vuoropuhelusta. Miksi näin? Teoksen loppupuolella kierroksia alettiin taas nostatella ja loppuratkaisuun olen erittäin tyytyväinen.

Kuitenkaan en kirjaa suosikkeihin nimeä, vaikka kirjailijalla on selkeästi oma, mustan huumorin painama tyyli, jolla viedään läpi vähän liiankin letkeästi rankka tarina. Tärkeä tarina, ehdottomasti.

"Taidankin opettaa sinulle kaikkien englantilaisten kukkien nimet", Sarah sanoi. "Tämä on verenpisara ja tämä ruusu, ja tässä on kuusama. Mitä? Mille sinä hymyilet?"
"Täällä ei ole vuohia. Siksi teillä on näin paljon kauniita kukkia."
"Oliko sinun kotikylässäsi vuohia?"
"Oli, ja ne söivät kaikki kukat."
"Olen pahoillani."
"Älä suotta. Me söimme vuohet."

Jo yli 60 lukijaa Rakkaudesta kirjoihin -sivustolla. Olen otettu! Sydämellisesti tervetuloa uudet lukijat! Tämän ilon kunniaksi vaihdoin -taas- ulkoasua, Elegialle backgroundista kiitos ja kumarrus. Kuva Ted Dekkerin Facebook-sivuilta.

Anne Swärd; Kesällä kerran

2012, 239s. Otava

"Silloin kun pikkulapsikuvat oli otettu, Jens oli vielä ollut äidin ja isän maailmankaikkeuden keskus. Äiti kyllä käsitti minne se pieni koiranpentu oli lähtenyt. Se oli purrut itsensä vapaaksi ja juossut metsään kun perhe kasvoi ja meni rikki."

Anne Swärd on minulle uusi tuttavuus, mutta mm. anni M. :n arvio herätteli mielenkiintoani. Kesällä kerran on kirjailijan esikoinen ja Viimeiseen hengenvetoon hänen läpimurtoteoksensa. Helsingin Sanomat on povanneet viimeksi mainitusta kulttiteosta.


Voin hyvin kuvitella, että Swärd tästä vain kehittyy. Jo tämä nyt käsittelyssä oleva kirja loisti omalaatuista ja runollista kerrontaa, johon ihastuin aivan samantien. Välillä sitä tulee sellainen olo, että nyt luetaan jotain merkityksellistä ja kaunista. Monista kirjan lauseista olisi voinut kirjoittaa seinätaulun.

Tarina kertoo erään perheen elämästä, keskittyen kahteen kesäviikkoon, jolloin perheen äiti ja veli Jens matkustavat Kajn voittamalle matkalle Floridaan. Kotiin jää toinen veli Kristian, Jensin vaimo ja heidän kaksi tytärtään. Ja tietysti Kaj. Nimestään huolimatta hän on tyttö, joka ilmestyi taloon toppatakkiin käärittynä, muistoksi isän syrjähypystä. Siitä alkoi perheen alamäki, vai alkoiko se jo aiemmin?

Kirja kerityy auki kaikkein perheen jäsenten toimiessa vuorotellen kertojina. Lievästi sanottuna omituinen mutta sympaattinen Kaj on henkilöistä traagisin. Hän rakastaa yli kaiken velipuoltaan Kristiania ja miettii, miksi oma äiti aikoinaan hylkäsi. Jokaisella hajonneen perheen jäsenellä on sanansa sanottavana, ja kirjasta löytyy ulottuvuuksia niin paljon kuin lukijalla mielikuvitusta.


Kaj punnitsee isoa kalkkikivipalaa kädessään ja paiskaa se veteen. "Jos rakastat minua, hae se", hän sanoo, "äläkä tule ylös ennen kuin olet löytänyt sen."

Camilla Läckberg; Majakanvartija

2012, 503s. Gummerus

Kun puhelu oli päättynyt, Annie mietti pitäisikö hänen käydä varovasti herättelemässä Samia. Jostain syystä hänellä oli kuitenkin sellainen tunne, että hänen pitäisi antaa pojan levätä vielä vähän aikaa.

Camilla Läckbergin uusin teos alkaa siitä, kun Annie niminen hentoinen kaunotar puristaa autonrattia ja huomaa käsiensä olevan veressä. Mukana autossa on hänen pieni poikansa ja päämääränä heillä on pikkuinen saari, jonka Annie omistaa. Saareen kuuluu vain talo ja majakka. Saari ei ole mikä tahansa herttainen paikka, vaan tunnettu huhusta, jonka mukaan kuolleet eivät koskaan lähde sieltä.

Toisaalla Patrik ja Erika osallistuvat hautajaisiin, jossa Erikan siskon auto-onnettomuudessa kuollut vauva lasketaan maan lepoon. Annalla ei tosiaan mene hyvin, kun hän on onnistunut pääsemään irti väkivaltaisesta suhteesta, seuraavaksi kuolee oma lapsi. Perheväkivalta onkin lapsen menettämisen siivellä kirjan kattava teema. Rankkoja aiheita.

Kuten muissakin kirjailijan teoksissa, myös tässä vilisee päähenkilöitä välillä turhankin paljon. Minua asia ei häirinnyt, vaika yleensä jännäreissä henkilöpaljous tekee sekavan fiiliksen. Kaunis Camilla kirjoittaa kuitenkin sen verran hallitusti, että koin henkilömäärän paremminkin positiiviseksi asiaksi, ainakin ne toivat monenlaista perspektiiviä rajuun tarinaan. Ja kuten aina, vaikka aihe on synkkä, Läckbergin kerronnassa riittää huumorin pilkahduksia. Päähenkilöiden sympaattisuus nostattaa monet hymyt huulille.

Kuten muissa sarjan kirjoissa, tässäkin elää menneisyys nykyisyyden rinnalla. Pääsemme kurkistamaan miltä salaperäinen, mutta ihastuttava saari näytti 1800-luvulla. Sinne sijoittuva rinnakkaistarina on minusta traagisin, ja jostain syystä tuli aivan iholle.

Kirja jätti sellaisen fiiliksen, että meissä naisissa on uskomatonta rohkeutta ja leijonaemon puolustuskykyä kun kyse on omista lapsista. Äidinrakkaus on mielestäni Majakanvartijan kantava voima.

Teoksen kansi lupaa tämän olevan Läckbergin paras kirja ja yhdyn lauseeseen täydestä sydämestä. Upea, koskettava mutta myös hyvin raju lukuelämys.

"Minkälaista teillä on siellä saaressa? Yksinäistä ihan varmasti". Dagmar katsoi tutkivasti Emelietä ja Karlia, jotka istuivat jäykkänä rokokoosohvalla häntä vastapäätä.

Ota riski ja rakastu kirjaan!

Saan kiittää Elegiaa Mainoskatkosta , koska hän haastoi minut mukaan Ota riski ja rakastu kirjaan- haasteeseen, jossa ideana on haastaa bloggaaja lukemaan jotain sellaista, mitä hän ei ole vielä lukenut.

Ja säännöt menevät näin

Mitä teet, jos sinut haastetaan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteeseen?

1. Joudut lukemaan haastajasi sinulle määräämän kirjan. Jos olet jo lukenut sen, voit pyytää haastajalta uuden kirjan.

2. Vastavuoroisesti sinä saat määrätä haastajallesi yhden kirjan luettavaksi.

3. Samalla voit siirtää haasteen eteenpäin ja määrätä vähintään yhdelle kanssabloggarillesi kirjan luettavaksi. Hän puolestaan saa tämän jälkeen määrätä sinulle takaisin yhden luettavan kirjan.

Jos olet todellinen riskinottaja, haasta niin moni kuin uskallat! Muista, että joudut myös lukemaan kirjat, jotka he määräävät sinulle.

~~~

Ja Elegia haastoi minut lukemaan André Brinkin Myrskyinen hiljaisuus.

Todella mielenkiintoinen haaste, joka monissa blogeissa on vastaan tullutkin. Minua ei ole tähän aiemmin haastettu, ja siksi olenkin täpinöissäni :) Luen Brinkin kirjan niin pian kuin mahdollista, tarkoittaa, kun tämän hetkinen kirjapino on koluttu läpi... Elegia kirjoittaa blogissaan teoksesta mielenkiintoa herättävästi. Odotan uutta, ja hiukan erilaista lukukokemusta.

Sitten haasteen takaisin heitto... Elegia, oletko Laaksoa? Minulle se oli niin huikea lukuelämys, että ehdottomasti toivoisin teokselle paljon lukijoita! Yritin etsiä sinulle raflaavaa tarinaa, mutta huomasin, että monet kirjat, joita olisin voinut suositella, olitkin jo lukenut. Kokeile tätä ja kerro jos olet jo lukenut tai ei yhtään nappaa niin keksin jonkun toisen :)

Haastan tässä yhteydessä myös Lauran kirjalla Uskottuni. Jotenkin tuli sellainen fiilis, että voisit tähän tykästyä! :)

Ps. Kuvan voi ja olisi jopa suotavaa liittää haastepostaukseen

Karin Fossum; Minä näen pimeässä

2012, 223s. Johnny Kniga

"Ajattelen usein Mirandan äitiä. Hänen katseensa osuu silloin tällöin minuun, vaativana, aivan kuin kerjäläisen.

Vie pois kaikki tämä kurjuus, katse anelee.
Haluan toisen elämän.
Niin kai me kaikki."

Karin Fossumin Konrad Sejer -sarja on kuulunut suosikkeihini jo kauan ennen kuin bloggaamisen aloitin. Tai pidinhän minä silloinkin lukupäiväkirjaa somasti vihkoon. Jos murhamamma on vakiinnuttanut nimensä naisdekkaristien joukossa, sanottakoon Fossumia sitten vaikka trilleritädiksi. Hänen kirjoissaan on vahva psykologinen ote, ja juuri se tekee teoksista puistattavan pelottavia. Keskeistä ei ole mitä fyysisesti tapahtuu, vaan mitä tapahtuu murhaajan päässä.

Niin myös tässä kirjassa, jonka päähenkilö on tylsän näköinen,
periaattessa ihan mukava mieshenkilö, joka työskentelee vanhainkodissa ja viettää vapaa-aikaansa puistonpenkkiä kuluttaen. Puistossa hän tarkkailee muita kävijöitä ja ylipäätään elämää  nyrjähtäneen mielensä kautta. Lyhyen kirjan sivuilla ei paljoa henkilöitä ole, mutta itse tykästyin puistossa kävijöihin kaikkein eniten. Mirandan äiti on traaginen hahmo, joka polttaa ketjussa ja vahtii paksun meikin takaa kehitysvammaista tytärtään. Onko hän osansa valinnut? Entä jättiläismäinen tummaihoinen turvapaikan hakija, rakastunut nuoripari, herttainen virkkausta harrastava Ebba tai alkoholisti Arnfinn?

Kirjan päähenkilö ei ole missään nimessä mukava kaveri, jonka puolelle lukija automaattisesti asettuisi. Hän nipistelee ja tukistelee työssään vanhuksia, vetää lääkkeet ja ruuat alas vessanpöntöstä. Hänen elämänsä tragedia on läheisyyden ja rakkauden puute. Kunpa saisin naisen! huudahdus toistuu piinaavana kirjan sivuilla. Mitä nuo perustarpeiden puuttumiset meissä saavatkaan aikaan.

Vaikken juuri tuntenut Riktoria kohtaan sympatioita, luin kirjan ahmimalla. Jokin siinä koukutti ja tiukasti, vaikka vähän jäi sellainen fiilis, että Fossum kirjoitti tämän välipalaksi, kuten hyvin saman tapaisen teoksensa nimeltä Harriet Krohnin murha.