Sitaattikatsaus (ja 510. postaus)

Rannalla

Monissa blogeissa on tässä vaiheessa vuotta, vuoden kääntyessä hissukseen sen paremmalle puolelle, katsahdettu menneisiin lukukokemuksiin. Tehty tarkkoja listoja luetuista, lukemattomista, haasteista. Excel-taulukkoja, kaavoja, ympyröitä.

Luonteelleni tyypillisesti en jaksa mennä aiheeseen kovin syvälle nyt ainakaan vielä. Toteanpahan vain, että kirjoja on tullut luettua. Mukaan on mahtunut tajunnanräjäyttäjiä, kosketuspakkauksia, ja muutama karvainen pettymyskin. Myös neutraaleja teoksia on vastaani marssinut, sellaisia, jotka eivät ole tehneet vaikutusta oikeen suuntaan taikka toiseen.

Koska tykkään poimia lukiessa koskettavia lauselmia talteen, lähestynkin aihetta sitaattipostauksen muodossa. Tänäänhän ei ole... tiistai, joten olen vapaa TTT:n orjuudesta, ja voin napsia juttuun tekstiä sen verran, kuin hyväksi koen.

Näin:


♥ Ihminen tunnistaa vertaisensa heti. En usko hitaasti kehittyviin rakkauksiin, vaan niihin joissa mennään pohjaan asti ensi parkaisulla. Kaikki muu on teeskentelyä, kaikki, missä ihminen kuvittelee voivansa päättää ketä rakastaa.

Heidi Köngäs; Hyväntekijä


♥ Mutta tätä meidän maailmaamme ei ole tarkoitettu prinsessoille.

 Muriel Barbery; Siilin eleganssi


♥ Hänelle sanottiin aina, että aika parantaa haavat. Hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoivat: Anna ajan kulua... Mutta aika ei paranna mitään. Ajan kuluessa vain väsyy - valtava, sanoinkuvaamaton väsymys valtaa mielen.

Susan Fletcher; Tummanhopeinen meri


♥ On hemmetin absurdi hetki kirjoittaa kalenteriin "klo 8: amputaatio".

Laura Save; Paljain jaloin 


♥ Mutta miten lähteä? Me olemme toisissamme kiinni sitkeillä säikeillä, eikä kukaan ole irti kaikista, sen tietää jokainen kiduttaja. Aina on joku, jonka kivun ja kärsimyksen tunnemme omassa ruumiissamme. Miten uskaltaa olla puoliso ja vanhempi, sitoa itseensä ihmisiä noilla lihaan kiinnittyvillä siimoilla, jotka eivät riuhtaisusta katkea. Mitä enemmän rimpuilee, sitä syvemmälle koukun hakaset puristuvat.

Tua Harno; Ne jotka jäävät 


♥ Rakastuin hänen läsnäoloonsa ja hänen värisyttävään poissaoloonsa, rakastuin hänen silmissään kylpevään syvyyteen, rakastuin hänen luoksepääsemättömyyteensä ja siihen että hän oli yhtä aikaa maanantai ja viikonloppu.

Maaria Päivinen; Pintanaarmuja

Wilma

♥ Minä vannon, nähtyäni kasvosi
koko maailma on minulle harhaa.
Puutarha ei tiedä, mikä on lehti tai kukka.
Hämmentynyt lintu ei erota siemeniä ansasta
(Rumi)

Khaled Hosseini; Ja vuoret kaikuivat 


♥ Elias vihlaisi äkillisesti kuin kipeä hammas kesken minkä tahansa arkisen puuhan, kun hän letitti jonkun auki purkautunutta lettiä tai korjasi kirjoituksia tai kun hän oli oppilaiden kanssa jäällä napakelkkailemassa. Hän mietti: mitä jos kipu ei lakkaa koskaan? Jos aika ei muuta mitään vaan aina on ikävä?

Inka Nousiainen; Kirkkaat päivät ja ilta



♥ Hän meni taas portaita alas, istahti varovasti vanhalle sohvalle ja valitsi Ystadin poliisitalon numeron. Kesti muutaman minuutin ennen kuin Martinsson vastasi.
- Missä olet? Martinsson kysyi.
- Ennen kysyttiin, mitä jollekulle kuuluu, Wallander vastasi. - Nyt kysytään, missä joku on. Meidän tapamme tervehtiä toisiamme on tosiaankin kokenut vallankumouksen.
- Soitiko ihan kertoaksesi tuon?

Henning Mankell; Haudattu 


♥ ...kraaterinpohjassa ei ole ääntäkään, onko tämä rakkautta niin kipeää ja sietämätöntä, näinkö kova on voima jolla meidän on tultava toisiksemme että maankuoret räjähtävät, voisiko hän tällä vihalla ja vallalla ulottua niin syvälle että se mikä on tuskin alkanut lakkaa olemasta, siksi hän kaivautuu minuun että saisi kaavittua pois itsensä, rikottua hajalle tämän ruumiin joka on minun ruumiini eikä kenenkään toisen...

Riikka Pelo; Jokapäiväinen elämämme 


♥ Jos minun olisi pitänyt valita – tai jos kukaan olisi koskaan kysynyt – olisin nimennyt syyskuun lempikuukaudekseni. Silloin valo oli täyteläisin, luonto hauraimmillaan ja kauneimmillaan ja raikkaassa, öisessä sateisessa puhdistuneessa ilmassa vielä lämpöä; puiden lehdet hehkuivat kuin järkensä menettäneinä, metsä tuoksui samaan aikaan märältä ja kuivalta, ja pilvettömänä päivänä taivaan sininen kansi huumasi syvyydellään. Syyskuussa myös kaupungit elivät vahvimmin. Kesän verkkaisuus oli päättynyt eikä talven tieltään lakaiseva kylmyys vielä ollut saapunut. Kuumuus ei läkähdyttänyt eikä pureva pakkasviima lannistanut. Minulle syyskuu oli aina ollut kuukausista toiveikkain, täynnä suuria lupauksia ja avautuvia mahdollisuuksia.

Antti Tuomainen; Synkkä niin kuin sydämeni 


♥ Maailmaa ehkä on kaikki, mikä on, niin kuin se on. Toisaalta niistä asioista, joista ei voi puhua, täytyy vaieta, ja minä kyllä lisäisin tämän asian sille listalle.

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Lumikko ja yhdeksän muuta


♥ Ja sinun todellakin on selviydyttävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, myös sinä vuodat verta. Kuumaa, punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten.

Haruki Murakami; Kafka rannalla 


♥ Nyt tiedän mitä kuoleminen tarkoittaa, Danny mietti, se on sitä kun haluaa puhua jonkun kanssa mutta ei pysty.

Jennifer Egan; Sydäntorni


♥ "Kuinka kauas meidän on mentävä? Mihin saakka?" Kunnes tiedetään, mitä on toisella puolella. "Jospa se ei lopukaan koskaan?" Silloin ainakin tunnetaan aavikko.

André Brink; Hiljaisuuden tuolla puolen

Syksyn (kirja)satoa odotellessa! 

Pauliina Rauhala; Taivaslaulu

Pauliina Rauhala ja Gummerus Oy 2013, 281s. (ennakkokappale)

Linnut heräävät pihakoivussa laulamaan. Lapsi kitisee, syö ja torkahtaa. Kitisee, syö ja torkahtaa. Äiti on tumma. Äiti on vaiti. Äiti on.

Kirja on. On Kirja. Kirjojen kirja.

Yritetäänpä uudelleen. On lukukokemus,  jollaisen jälkeen sanat pakenevat minusta, ne kaikkoavat päästäni usvan lailla, ja jäljelle jää vahva tunnetila. Raju, virkistävä, elämänsuutelema. Taivaslaulu on kirja, jonka jälkeen on aivan sama lukeeko enää mitään tänä vuonna, ensi vuonna, koskaan. Taivaslaulu on The Kirja, Sydänvereni, Aarteeni. Taivaslaulu on tarina, jonka kirjailijaa tahtoisin halata. Kiitokseksi.

Romaani on kertomus aivan tavallisesta nuoresta parista, miehestä ja naisesta. Tutustutaan, rakastutaan, mennään naimisiin. Saadaan lapsi. Lapsia. Loputtomasti lapsia. Koska Taivaslaulun Vilja ja Aleksi poikkevat valtavirrasta uskonsa takia. He ovat lestadiolaisia. Mutta heitä ei paina lestadiolaisuuteen liittyvä lakihenkisyys, ei, he ovat elämäniloisia ja valmiita ottamaan vastaan mitä annetaan. Niin paljon lapsia, kuin Luoja näkee hyväksi antaa. Ainakin aluksi.

En osta itselleni ulkomuotoa, en rakenna elämätarinaa enkä harjoittele elämänhallintaa. Ulkomuotoni on minulle suurelta osin annettu, tarina kasvaa minussa ilman käsikirjoitustakin ja hallinnan sijasta keskityn luopumiseen.

Syntyy Kaisla, Aava, Otso, syntyy Lumikukka. 9 vuotta, 4 lasta. Ja Vilja on taas raskaana.

Keholla on muisti. Se tuntee kohdunlaskeuman ja kadonneet lantiopohjalihakset, välilihan repeämisen ja epätäydellisen paranemisen, liitoskivut ja nivelensä kadottaneen selän. Viiltävän koliikki-itkun ja sekopäisenä valvotut yöt. Sumuiset päivät ja rakkaudettomat sanat. Väsymyksen painavan vaatteen, jonka alta ei kuule lapsen huutoa, naurua ja kysymyksiä, ei omiakaan.

Tapahtuu vähäeleinen, pikkuhiljaa etenevä putoaminen. Vilja putoaa. Hän ei jaksa enää elää kohtuna, rintoina, jatkuvassa pelossa, joka kohdistuu siihen kaikkein läheisimpään kanssakäymiseen oman miehensä kanssa. Että jos raskaaksi tullaan taas. Mutta nyt pelko on käynyt toteen, testissä on kaksi viivaa ja peli pelattu. Epätoivo lyö vastaan niin rajulla voimalla, ettei perhekään voi syvältä vedeltä välttyä.

Huorat ja madonnat on sisaria. Kummallekin on määrätty helvetin kova tehtävä. Toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan.

Minkä verran nainen jaksaa? Mitä sana kohtuullinen tarkoittaa? Mihin voi vetää rajan, jos toisella puolella odottaa helvetti, ja toisella taivas.

Toisaalla Aleksi kertoo millaista on elää nuoruuttaan jatkuvassa paineessa uskovien ja uskottomien taholta. Harmaan sävyjä ei ole, on vain mustaa ja valkoista. Kumpaan joukkoon nuori mies mielii kuulua, kun epäilykset kasvavat, maailmannälkä vaivaa. Ja sitten on vielä erään anonyyminä kirjoittavan ihmisen blogi...

Hyvänen aika, mikä paketti! Pauliina Rauhalan, filosofian maisterin ja äidinkielenopettajan esikoinen sivuaa tulenarkaa aihetta aivan äärettömän kauniisti. Viisaasti. Koskettavasti. Tunnistin itseni Viljan väsymyshelvetistä ja pohdinnoista, kuinka kummassa arkea jaksaa. Vaikka itse tietysti pääsen klassisena luterilaisena helpolla näiden kysymysten kanssa. Kun ehkäisy on sallittua, eikä jaksamista tarvitse venyttää äärirajoille.

Uskaltaisinko kirjoittaa... Uskallan! Taivaslaulu on tämän vuoden paras kirja, teos, jonka pariin tulen palaamaan vielä useasti. Rauhala, sinä rohkea nainen. Kiitos!

Teoksen on lukenut ainakin Maria/Sinisen linnan kirjasto ja Katja/Lumiomena 

***


Mikä se sellainen mies on, joka ei tarjoa urhealle vaimolle leivoksia ihanan odotuksen kunniaksi?
Se on väsynyt mies.
Jos jaksaa kylvää, pitää jaksaa myös korjata sato, sovinisti!

Syyllinen

Olen suunnitellut jo jonkin aikaa tekeväni blogin puolivuotiskatsausta parhaiden sitaattien muodossa, mutta aikani on livennyt käsistä lailla juoksuhiekan. Aivoparkani ovat kihisseet ylikierroksilla jo niin kauan, että välillä jopa lukeminen on osoittaunut piinaksi. Lisäksi kotoinen jännitysgenre tuntuu sen verran puhkikalutulta, etten saa siitä irti kuin tympääntyneitä huokauksia.

Miten minusta tuntuu, että nämä muuta-postaukset menevät aina enemmän tai vähemmän valivalivalituksen puolelle. Mutta hei, katsokaa näitä kuvia!

Mikäli kärsin piakkoin lukujumista, syynä eivät ole tuskastuttavan takertuvan rakkaat kirjani, vaan tällainen pieni otus. Hän muuttaa meille elokuussa. Koirakuumeesta kärsin jo täällä, jolloin vakuuttelin, ettei vielä ole otollinen aika. Muutin mieleni. Aika ei tästä tämän kummemmaksi muutu, voipa peräti olla, että loppuu mokoma kokonaan.

Esittelen teille mopsin narttupentu Wilman vielä paremmin, kunhan hän kotiutuu, ja järkkäri pääsee kunnolla töihin. Ilolla odotamme, minä ja perheeni. Samalla kun kaihostelen edelleen runojen parissa tähän tyyliin:


Mutta punainen lilja ei tahtonut kuolla,
Sen elämänvoima oli hirveä nähdä.
Murskattunakin värisi ja hehkui jokainen lehti
ja katkotut oksat kohosivat taivaita kohti
äänettöminä hätähuutoina.
Vastasatanut lumi punastui pisaroivasta hurmeesta,
ja ilmaan nousi verinen huuru.

Sen lävitse yhtyivät katseemme
kuin kahden murhaajan,
ja me käännyimme pois
kauhistuen toistemme silmiä

Katri Vala Kootut runot 2001, WSOY

(Miten olen ennättänyt näin vanhaksi, ennen kuin tutustuin Valaan?)

ja

"Ihmisellä on sydämessään kohtia, jotka 
eivät vielä ole olemassa, ja niihin saapuu 
kärsimys, jotta niiden olemassaolo
voisi alkaa."

Léon Bloy


Ettei aivan synkistelyksi menisi, käykää Kirjavalaassa testaamassa mitä lukijatyyppiä edustatte. :)

Perhosen keveydellä loppuviikkoon!


Rakkaudella,
Annika

Hanna-Riikka Kuisma; Valkoinen valo

Hanna-Riikka Kuisma ja Like 2013, 264s. (kirjastosta)

Minua puri kummallinen vampyyri, koska supervoimien saamisen sijasta menetin lähes kaiken, muutuin rammaksi. Ehkä Luukas on vampyyri, joka imee voimia keijukaisista, koska on yhtä kotonaan päivässä ja yössä. Minusta on helpompaa ajatella niin. Vaikka toisaalta, vampyyri ottaa kaiken eikä anna mitään.

Luukas on antanut minulle kaiken, ainoan syyn olla olemassa.

Krista-ihana kirjoitti Valkoisesta valosta sen verran vetävästi, että minun oli pakko laittaa romaani kirjastovaraukseen. Aivan pakko. Romaanin kuumeisen kipuileva tunnelma vaikutti täydelliseltä, ja on aina hienoa tutustua uusiin suomalaisiin naiskirjailijoihin.

Maria, joka käyttää julkisuudessa nimeä Magda Leenantytär, asuttaa vain yhtä huonetta:

Magda Leenantyttären fanikunta koostuu päällisin puolin menestyneistä naisista, ehkä miehistäkin. Sellaisista, joilla on ollut joku – kaikilla on ollut joku, jossain, joskus – ja jotka eivät koskaan ole päässeet siitä yli. Elivät he sitten yksin tai ihan hyvissä liitoissa, ihan hyvien kumppaneiden kanssa, ei mikään voinut koskaan olla täydellistä, koska ole mulle vähän aikaa hän ei riitä kovin monta, monta kymmentä vuotta.

Oikeastaan Marian elintila on kutistunut pelkäksi sängyksi, jota ympäröivät tietokoneet, ruoan muruset ja lääkkeet. Kipu on saanut herkkäsielun vangikseen, kipu joka on koteloitunut naisen ympärille kuin suojaava muuri pahaa maailmaa vastaan. Muurin sisäpuolella kuitenkin kärsitään. Siellä eletään ikuisessa kidutuskammiossa, helvetissä, jota helpottavat vain lääkkeet.


Niin ja tietysti Luukas. Luukas, Marian ensirakkaus, josta elämä aikoinaan riipi irti. Nyt Luukas on vuosien jälkeen palannut. Mies tahollaan lapsettomuuden riivaamassa avioliitossa. Luukas kun elää tissuttelevan ja omista kivuistaan kärsivän Lyydian kanssa, käy välillä helpottamassa oloaan Mariaan. Mariaan, jolle Luukas on koko elämä. Syy kaunistautua pikkutarkasti, turruttaa sairautensa lääkkeillä, varastaa elämältä pieni hetki autuutta.

Kuvioissa hengaa vielä Johannes, aikoinaan tytöt veteliksi hurmannut nykyinen rappioalkoholisti, joka on palannut dementoituneen äitinsä helmoihin kuolemaan. Sillä Johannes on aina valinnut ennen kaikkea nautinnon, elämänsä suurimman rakkauden, alkoholin. Seurauksista piittaamatta. Mutta menneisyydessä kaikkien neljän henkilöiden tiet risteytyivät tavalla, josta irrottautuminen vie eliniän.

Aina melkein, olisi voinut olla, olisi voinut tapahtua. Siitä olisi voinut tulla vuosisadan rakkaustarina ja juuri sen vuoksi tulikin, elämäni rakkaus, voi helvetti.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut romaanin, jonka loppuvuodesta muistan ryhtyessäni ruotimaan vuoden suosikkeja. Lukeminen oli sen luokan sulopiinaa, että jouduin välillä napsimaan tekstin aiheuttamaan rujouteen Buranaa. Niin kiihkeästi Kuisma kipua kuvaa. Sen verran nerolla otteella. Ja tietysti itse tarina on kaihoisan kaunis, kerronta kaiken tuskaisuuden keskellä mieltä hyväilevää.

Yksi jos toinenkin lukijoistani voisi tästä innostua. 

Romaanin ovat lukeneet edellä mainitun Kristan lisäksi
Annami
Tuija/ Kirjavinkit

***

Sinun pitäisi tietää. Sinun pitäisi tietää paremmin. Olet jo kerran repinyt sydämen kylmin sormin irti rinnastani. Imenyt vähät vereni ja saanut minut koukkuun, vie viimeisetkin.

Ettei minulla ole häntä

Tänä yönä voin kirjoittaa surullisimmat säkeeni.
Ajatella ettei minulla ole häntä. Tuntea menettäneeni hänet.

Kuunnella valtavaa yötä, sitäkin valtavampaa ilman häntä.
Ja runo laskeutuu sieluun kuin katse niittyyn.

Mitä siitä ettei rakkauteni kyennyt pidättämään häntä.
Yö on tähtikirkas eikä hän ole luonani.

... Rakkaus on lyhyt ja unohdus niin pitkä.


(Ote runosta)

Pablo Neruda; Andien mainingit, Tammi, 1973

Marko Hautala; Unikoira

Marko Hautala ja Tammi 2012, 266s. (kirjastosta)

Sitä on vaikea kuvailla. Aivan kuin katosta sataisi pienen pieniä jääkiteitä. Kuulen jonkun liikkuvan levottomasti edessäni. En erota piirteitä, mutta kuulen askeleet ja kuiskaavan äänen: kuussa ei ole mitään, kuussa ei ole mitään...

Viehtymykseni enemmän tai vähemmän kauhun kanssa flirttailevaan maagiseen realismiin ei liene yllätys kenellekään. Mutta itse kyllä mietin Unikoiran luettuani miksen ole aiemmin Marko Hautalaan tämän syvemmin tutustunut. Olen lukenut kirjailijalta Itsevalaisevat, jonka parissa tunsin itseni aavistuksen verran tyhmäksi. En tajunnut, en ymmärtänyt, ainakaan kaikkea. Siinä missä Itsevalaisevien loppupuoli hapertui käsittämättömäksi, Unikoirassa ei ollut samaa ongelmaa. Unikoirassa ei ollut ongelmia ollenkaan, se oli silkkaa mielikuvituksellista lukunautintoa alusta loppuun saakka. Pelottava, kiehtova, merkillinen.

Olisikin edes viivoja.


Jotkut teokset ovat sellaisia, että ne tahtoisi psykologisella tasolla ruotia putipuhtaiksi. Kaivautua henkilöiden pääkoppiin, sanoittaa ja tulkita. Toiset romaanit, kuten esimerkiksi tämä, ovat bloggausmielessä hankalia. Tuntuu, että mitä vähemmän sanoja, sen parempi. Unikoiran kyytiin olisi vain uskallettava hypätä avoimin mielin. Pidettävä kiinni, ja katsottava minne se vie.

Ja aika kauashan se vie. Aina kylmiin matelijauniin, kuun pinnalle, oman mielen syöverehin saakka.

Kun avioerosta toipuva Joonas aloittaa uuden, pikkuisen hämäräperäisen harrastuksen, Eidolon-terapian, todellisuus vääntyy totaalisesti kieroon. Ajatuksiin ujuttautuu koira, koira jolla on kuiskattavanaan tärkeä viesti, koira joka on jotenkin viallinen. Terapian vetäjä Aliisa hurmaa epätasaisella kauneudellaan erosta saakka yksin olleen miehen. Maisema näyttää kauniimmalta - mutta vain hetken. Menneisyyden henki, nuoruudenystävä Jyri ilmestyy juuri samoihin saumoihin Joonaksen elämään. Houreinen tosi sekoittuu uniin, mikään ei ole kovin selkeää... Paitsi se, että Unikoira kantaa.

Ja ihanasti romaanista löytyy huumoriakin:

"Heidegger saa kiittää onneaan siitä, että kuoli ennen kuin joutui näkemään tämän ajan. Aikuiset ihmiset leikkivät sähköposteilla ja... mikä se on, missä on räikeitä värejä ja pornografiaa ja sen sellaista?"
Joonas mietti hetken.
"Internet", hän ehdotti.
"Se juuri. Vihaan sitä."

Mielettömän hyvä trillerijännärikauhuromaani, suosittelen!

Toisaalla:
Kirsi
Leena Lumi
Pia
Susa

Ann Heberlein; En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva 2009, suom. Ulla Lempinen 2009, 167s.

Minun ahdistukseni ei ole tyylikästä eksistentiaalista kultturelliahdistusta. Minun ahdistukseni ei todellakaan ole pukevaa. Se ei synnytä suurta runoutta eikä sovi kovin hyvin yhteen punaviinin ja sosiaalisten tilanteiden kanssa. Minun ahdistukseni ryömii nelinkontin ja hakkaa päätää lattiaan. Pam pam pam kunnes veri vuotaa.

Taivas! Olenko tullut juuri lukeneeksi kirjan itsestäni? Nimeä, diagnoosia ja ajatuksia myöten kohtaisin kaltaiseni, vertaiseni, eräänlaisen sielunsisaren, jonka tekstiä luin vuolaasti itkien. Minä, joka kärsin kroonisesta kyynelummetuksesta.

"Täytyy vain hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää myös kärsiä." Fuck you. Ikäänkuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan teeskentelyä.

Juuri nyt olen äärettömän väsynyt, olenhan toipumassa villistä maniajaksosta, joka vei minut polttavalle ajelulle viallisella vuoristoradalla. Siipeen tuli että tuntui. Ja nyt olen niin väsynyt. Niin uupunut. Aivan kuten teoksen Ann. Ann - sisareni, kaksoisminäni, vastaparini.

Kuinka kirjoittaa edes aavistuksen objektiivisesti tällaisesta paketista, joka räjäytti suojamuurini ja löi ohimot verille? No toisaalta, en ole objektiivinen ikinä, enkä kai tule olemaankaan. Kuitenkin, Heberleinin teoksesta kirjoittaminen on niin räikeää henkistä strippausta, etten tiedä kykenenkö tähän. Olen teille kuitenkin melko tuntematon kirjabloggaaja, ja sellaisena tahtoisin pysyäkin.

Mietin haluanko kenenkään tietävän, kuka olen. Sisimmässäni. Olenhan taitava valehtelemaan. Rakas Jumala. Olen niin uupunut.

Ann Heberlein, ruotsalainen teologian tohtori, keskustelija, kolumnisti ja yliopistonlehtori valottaa kirjassaan tuntemuksia siitä, millaista on koettaa pitää yllä tasaista arkea samalla kun sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Vuoroin mieli syöksyy pimeään masennustunneliin, vuoroin se juhlii ylintä riemua, sairasta euforiaa, manian kourissa. Ja välillä on aivan tavallista. Normaalin arkista.

Heberleinin ajatuksenjuoksu, kiihkeä rytmi ja sanallinen antautuminen eivät ainakaan lukukokemusta synkistäneet. Minusta teos oli paikoin hyvinkin hauska, sarkastisella tyylillään. Ja miten fiksu nainen! Ann pohtii filosofisella tarkkanäköisyydellä elämäntarkoitusta, vahvaa kuolemanhalua, itsemurhan moraalisia puolia. Hulluutta. Jumalaa.

Hän on vakuuttunut siitä, ettei osaa itse elämää. Mutta toisaalta Ann on kolmen lapsen äiti (kuten minäkin), ja painajaismaiset kuvat lapsistaan lohduttomina äitinsä haudan äärellä piirtävät aina pisteen kuolemafantasioille. Hulluihin Ann suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti, kuuluuhan hän itsekin samaan kastiin. Ja Ann on yhtä mieltä Raamatun kanssa - Jumalan on oltava mies. Vain mies voi loistaa poissaolollaan silloin, kun häntä kaikkein kipeimmin tarvitsisi. Ja armo... Ann luottaa armoon.

Saatan olla surkea paskiainen. Ahdistunut tyyppi. Epäonnistunut. Taloudellinen katastrofi. Mutta olen lasteni ainoa äiti. Ainoa. Ainoa. Helvetti soikoon, Ann. Ryhdistäydy.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on yksi rehellisimmistä lukemistani teoksista - ikinä. Se lukeutuu samaan kastiin Paljain jaloin -romaanin kanssa, se polkaisee (viimein) käyntiin ihanan Elegian Mental Cases -haasteen, se antaa vastauksia teille jotka ihmettelette. Millaista on elää kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta.



(Toisaalta. Itse huomaan uivani kuitenkin kohtalaisen turvallisissa pintavesissä, siinä missä sisareni porskuttelee aavalla avomerellä. Hän, joka pelkää laillani kaikkea äärentöntä, avaruutta, jossa vain mustuus, tyhjyys, yksinäisyys vallitsevat. Hän, joka kuitenkin on elossa.)

***

Kirjaan ovat tutustuneet ainakin Aili-mummo ja Leena Lumi ja Sanna ja Jenni