keskiviikkona, marraskuuta 05, 2014

Elias Koskimies; Ihmepoika

Gummerus 2014, 191s.

Katson lastenhuoneen ikkunasta ulos Pikkumetsään. Kohtaloni on TODELLA KOVA: olen neljätoistavuotias nobody Pohjois-Pohjanmaalta, Suomesta. Sean Penn ei ole työntämässä päätäni kaasu-uuniin eivätkä fanit sekoa edessäni itkuisen kirkuvaksi massaksi.

Ihmepoika on kerrassaan ihmeellinen helmi! Se ottaa kainaloon, taluttaa sinne missä päälle sataa glitterpölyä hiuslakan seassa, tuoksuu hämmennys ja etsintä. Se on suloisesti pihalla, viiltävän terävästi läsnä. Aivan kuten useimmat meistä, ellemme me kaikki, tuossa iässä.

14-vuotias, 145-senttinen poika, joka omaa vielä ison pään, on tarinan tähti. Hän todella on tähti, aivan kuten ihailemansa Madonna, vaikkei Pohjanmaan valtaväestö osaakaan arvostaa. Pitäisi olla kuten muut pojat. Pelata pesistä, dokata, olla äijä. Mutta teoksemme poika on niin herkkä! Hän, joka suorittaa omaa olemassaoloaan siivoamalla, olemalla kiltti. Hän jolla on ystäviä, ainakin kylän kova tyttö Sutu. Mutta pojan sisimmässä asuu kaipaus olla jotain enemmän. Olla megatähti. Olla palvottu ja kaunis. Niin, olla tyttö.

Loneliness
täyttää mustan sydämeni.
Se itkee.
Kukaan ei näe.

Toivoin äidin lukevan tekstin, jotta hän ymmärtäisi, että olimme samanlaisia. Mutta hän ei lukenut sitä. Tai jos luki, niin ainakaan hän ei ymmärtänyt. Sen sijaan hän löysi huonettani siivotessaan barbienuken, jota olin salaa hoivannut lapsesta asti.


Teoksen alussa isä sairastuu vakavasti, ja perhesuhteet keikahtavat päälaelleen. Päsmäröivästä äidistä murtuu nainen, joka jää yksin huolehtimaan suuresta perheestä. Veljet ottavat yhä enemmän hajurakoa päähenkilöön, joka alkaa vaikuttaa muiden silmissä aina vain kummallisemmalta. Ja lopulta, niin, lopulta lähtevät myös ystävät.

Olen puolueellinen postaamaan Elias Koskimiehen kirjasta, myönnetäköön! Tapasin hurmaavan, sädehtivän Eliaksen Kirjamessuilla, juuri edellisenä päivänä Ihmepojan lukeneena, eli sopivan innostuneissa fiiliksissä. Koskimies on niin sympaattinen! Hän kertoi romaanin olevan omaelämänkerrallinen kasvukertomus, ja vaikken itse olekaan ollut poika (yllätys!), koin voivani uida teoksen päähenkilön nahkoihin. Minäkin olin, eri tavalla tosin, erilainen, normia herkempi nuori, pienellä junttipaikkakunnalla. Ja sain kieltämättä pahempaa palautetta kuin teoksemme Ihmepoika.


"Ootsää kyllä ihime tappaus. Oikia ihimepoika." (isä)

Niin me kaikki. Omalla tavallamme ainutlaatuisia. Suuria ihmeitä!


***

Toisaalla kirjasta ovat bloganneet ainakin

Kirjojen keskellä
Erja
Krista
Katri
Rouva Huu
Pihi nainen
Kirjasähkökäyrä


8 kommenttia:

  1. Ai että tämä oli samalla hauska ja kiva ja söpö, mutta sitten samalla surumielinen ja ahdistava kuvaus kasvusta ja perhetragediasta sekä uskallus olla erilainen. Onneksi oli mummo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, huomasin vasta että olit postannut tämän, linkitin :) Niinpä. onneksi oli mummo!

      Poista
  2. Itsekin samaistuin tähän kirjaan, vaikka olin erilainen hieman eri tavalla. Moni ns. normi-ihminen ehkä oman päänsä sisällä jopa kadehtii sitä, joka uskaltaa olla oma itsensä välittämättä muista. Tsempit kaikille erilaisuutensa takia hyljeksityille! :)

    VastaaPoista
  3. Tämä on niin monella tavalla hyvä kirja, yksi vuoden parhaista.
    Minä taisin olla aika perusteini, mutta totta kai kuvittelin olevani jotenkin ainutlaatuinen eikä kukaan muu ymmärrä ja blaa blaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikkihan me teineinä olimme omanlaisia, ehkä ulosopäin normeja, mutta sisäisesti... :) Kyllä, tämä on yksi kirjavuoden kohokohdista!

      Poista
  4. "pieni junttipaikkakunta". =D Kuin myös, ja yhä samaisessa pitäjässä, sanotaanko että pienessä junttikaupungissa asun, pari vuotta aikoinaan kävin suuremmassa kylässä asumassa, ei se ollut mun juttu. Kiva siellä on vierailla (kuten juuri nyt), mutta erityisen kiva se on mennä takaisin junttikotiin. =D

    Tämä kirja kuulostaa hauskalta, mutta vierastan tuota murteen käyttöä kirjallisuudessa, onko sitä paljonkin tässä kirjassa? Sinällään tuttua murretta, mun murretta. =D

    Minä olin "keskivertoteini", joka ei koskaan kasvanut aikuiseksi. =D Tuntuu yhä välillä siltä, että olen 17. Vaikka ikää on lähes tuplasti jo tuon verran. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Irene, tässä on murretta, mutta juuri se tekee kirjasta niin sympaattisen :D Ymmärrän kyllä murreallergian, teos on kuitenkin sen verran lyhyt, että lue ihmeessä jos tulee vastaan!

      Loppuen lopuksi en tiedä, kuinka paljon kasvuympäristöllä on vaikutusta siinä, millaisia meistä muokkautuu. Pienilläkin paikkakunnilla on omat plussansa, turvallisuus jne.

      No, kukapa meistä voisi sanoa olevansa oikeasti aikuinen :D

      Valoa syksyysi!

      Poista

♥ Kiitos kommentistasi! ♥