Stephen King; Tapahtumapaikkana Duma Key

Duma Key 2008, suom. Ilkka Rekiaho ja Tammi 2009, 638s.

Minä maalasin, kunnes aurinko oli laskenut ja kuu loi kitkerän valkoisen valokuorensa meren pintaan ja vielä senkin kadottua.
Ja seuraavana yönä.
Ja seuraavana.
Ja seuraavana.
Tyttö ja laiva n:o 8.
Se ei pelaa joka pelkää.
Minä tyhjensin pulloa.

Kiertoajeluni Kingin karmaisevan kiintoisassa maailmassa jatkuu. Koska ne herran teokset, joita eniten himoitsen, löytyvät kirjastosta vain muutamana (varattuna) painoksena, olen päätynyt kuninkaan myöheisempään materiaaliin. Aikanaan pääsen varmasti käsiksi myös Musta torni -sarjaan, Tukikohtaan ja ja... mutta nyt suuntaamme niinkin viattomalta, pastelliselta ja paahteiselta kuulostavaan maankolkkaan kuin Florida. Ensituntumalta olisi vaikea kuvitella palmumaisemaan muuta kuin korkeintaan sateenvarjollinen drinkki, mutta Stephen King näkee syvemmälle. Juuri näissä puitteissa, näin tämä toimii. Näin tämän on mentävä.

Teos kertoo Edgar Freemantlesta, menestyvästä rakennusurakoitsijasta, jonka elämä sellaisenaan päättyy Minnesotassa vakavaan onnettomuuteen. Menee muisti, tavallaan myös puhekyky, menee oikea käsi ja kaiken huipuksi myös vaimo. Edgar kärsii niin masennuksesta kuin raivokohtauksistakin. Itsemurha houkuttelisi, mutta sitten miehen terapeutti saa idean: Edgar tarvitsee täydellisen ympäristön muutoksen.

Siitä alkaa uusi jakso, uusi sivu päähenkilömme elämässä. Hän vuokraa Floridan rannikolta herttaiselta vaikuttavan vaaleanpunaisen rantahuvilan, asettuu aloilleen ja alkaa hitaasti saada elämänsyrjästä kiinni. Muisti palailee, sanat palailevat ja palaa myös vanha piirrustus- ja maalaustaito. Mutta millaisena, sitä ei Edgar ole itsekään uskoa. Hänestä tulee hetkessä huippumaalaaja, taitelija jonka tauluissa on jotain kaunista ja kauheaa. Tässä kohdin yliluonnollinen astuu mukaan kuvioihin, ja sitten se onkin menoa...

Mutta eivätkö kaikki saa osansa kärsimyksistä? Toki. Pum, suoraan nenälle. Pum, suoraan silmään. Pum, vyön alle, sitten olet kanveesissa ja erotuomari lähti hetki sitten kahville.

Kirja alkaa rauhallisesti, tunnelmaa koko ajan kasvatellen. Uhan tuntu on käsin kosketeltavissa, vaikka aurinko paistaa, palmut huojuvat, meri velloo laiskasti edestakaisin. Ja kuitenkin jotain, jotain on ilmassa.

Juonesta en kokisi mielekkääksi tämän enempää kertoa. Lukekaa ennemmin itse tämä teos! Minä viihdyin niin tarinan, kuin (ah) humoristisen kerronnankin parissa... sanotaan vaikka paremmin kuin hyvin. Lisää, lisää näitä!


Avoimen ikkunan toisella puolen, aamuilmassa on valtoimenaan enkeleitä, Richard Wilbur kirjoittaa runossa "Rakkaus kutsuu meitä maailman menoon". Mutta ei, Richard. Ei.
Lakanoita ne vain ovat.

***


Teoksen ovat lukeneet ainakin
Irene
Morre