♥ ♥ ♥

"Tsemppaava blogiystävä on mielestäni sellainen, joka muistaa sinua hämäränä päivänä, jolloin kaikki ei ole mennyt ihan kohdilleen. Hän unohtaa itsensä ja menee seisomaan tunnelin päähän ja vilkuttaa siellä tähtilyhtyään kunnes saa hymyn huulillesi."

Näin Leena Lumi, jolta sain tällaisen ihanan tunnustuksen, ja jolle annan sen heti takaisin! Kiitos kaunis Leena ♥

Vielä pieni paluu kesään kuvan myötä, jolla tahdon minäkin osaltani tunnustuksen jakaa teille, joilta olen itse eniten saanut - lämmintä mieltä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta blogitaipaleella. Heitä ovat Roz , Mariel , Tuulia,   sekä uutena tuttavuutena Norkku jotka laillani lukevat dekkareita :)

                                           (Kuva Sanna Väyrynen)

Hjorth & Rosenfeldt; Oppipoika

Lärjungen 2011, Bazar 2012, 559s.

"Sebastian oli jälleen kerran hävinnyt.
Kaikki mihin hän koski, vietiin häneltä. Raa'asti ja väkivaltaisesti. Se oli totta. Ainoa totuus joka näyttäytyi hänelle kerta toisensa jälkeen. Hän oli pitkään yrittänyt kamppailla vastaan ja pitää totuuden loitolla. Syytellyt kaikkia muita paitsi itseään, Jumalaa, äitiään, isäänsä, Annaa, Vanjaa, niin, kaikkia paitsi sitä joka oikeastaan kantoi vastuun. Sillä vain yksi oli syyllinen."

Mies joka ei ollut murhaaja avasi tarinan Sebastian Bergmanista. Miehestä, joka menetti perheensä tsunamissa, eikä koskaan sen jälkeen oikein palautunut ennalleen. Tarkkanäköisestä ja äärimmäisen fiksusta psykologista, joka oli erikoistunut sarjamurhaajien psyykkeen tutkimiseen, tuli naisia hyväksikäyttävä törppö, sovinisti sanan pahimmassa merkityksessä. Oppipojassa tapaamme seksinnälkäisen ja sosiaalisilta taidoiltaan kaksivuotiaan tasolla olevan rikospsykologin jälleen. Sebastianilla menee huonommin kuin koskaan. Tytär Vanja, jota kohtaan miehellä on pakkomielteistä suojeluntarvetta vihaa oikeaa, biologista isäänsä, eikä edes tiedä kuka Sebastian todella on. Teoksen syvin sisin onkin Vanjan ja Sebastianin jatkuva köyden veto, sekä salaisuus, jonka vain toinen heistä tietää. Sen perusteelle on rakennettu varsin karmiva mutta toimiva tarina.

Torkel Höglundin johtama ryhmä keskusrikospoliisissa tutkii järkyttävän raakoja naisten murhia. Naiset raiskataan ja sen jälkeen murhaaja tappaa heidät viiltämällä kaulan auki. Jokaiseen murhaan liittyy samoja yksityiskohtia, ne muistuttavat aikoinaan Sebastianin nappaaman sarjamurhaajan tekosia. Kyseessä lienee siis kopiomurhaaja, mutta voisiko olla mahdollista, että hän saa toimeksiantonsa vankilan muurien takaa? Ruumiita tulee lisää ja pian huomataan niillä olevan vahva linkki ryhmän syvästi inhoamaan Sebastianiin. Mies otetaan pitkin hampain mukaan tutkimuksiin, ja hetken päästä Sebastian on jälleen tapahtumien ytimessä. Tai oikeastaan ydin.

Kirjan teho ja toimivuus perustuu pitkälti hyvin rakennettuihin henkilöhahmoihin. Vaikka tutkimukset hoitaa ryhmä, jokainen henkilö sooloilee omiaan. Luonteiden hahmotteluun on nähty selkeästi vaivaa, ja lukijalle tulee tutuksi niin jämäkkä Torkel, kipakka Vanja, kiltti Billy, etäinen Ursula sekä pikkuisen yksinkertainen Thomas... Sebastian taas on aivan oma lukunsa. Tällä kertaa kirjailijat eivät todellakaan päästä miestä helpolla, päinvastoin. Äärimmäisen provosoivasti toimiva Seba saa kyllä maksaa laskunsa. Korkojen kanssa. Minun kävi lopulta aivan sääliksi miestä, sen verran julmasti kirjailijat hänelle nauroivat. Toisaalta Sebastianissa on oma lumovoimansa, enkä ihmettele, miksi naiset häneen lankeavat...

Olen tainnut aiemminkin mainita huumorin olevan oman elämäni yksi kantavista voimista. Hyvä dekkari kaipaa ehdottomasti runsaan annokson huumoria. Liian ryppyotsainen kirjallisuus ei ole minua varten. Ja mitä raa'empi juoni, sitä vahvemmin kirjailijat tarvitsevat pilkettä silmäkulmaan. Ja sitä näiltä herroilta totisesti löytyy. En tarkoita, että väkivallalle tulisi nauraa, mutta ilahdun aina siitä, jos jännäri jättääkin päällimmäiseksi tunteeksi lämpimän olon. Sellaisen taian teki Oppipoika, vaikka juonessa olikin rankkoja, ehkä hivenen kliseisiä käänteitä.

Lopuksi lainaus minua henkilökohtaisesti puhutelleesta kohtauksesta. Hyvään dekkariin kun kuuluvat myös elämäntaidolliset oivallukset.

"...Hän voisi opettaa tyttärelleen paljonkin. Kuten sen ettei pelkkä kirjaviisaus riittänyt, että oli sellaista mitä ei oppinut lukemalla, ei keskustelemalla eikä loogisen päättelyn kautta. Muiden ihmisten läheisyys kuului niihin asioihin. Se oli vaikeinta. Jos ei valinnut läheisyyttä, valitsi etäisyyden, paikan joka oli hiukan elämän keskuksen ulkopuolella ja jonka Ursula niin hyvin tunsi."

Lukekaa myös Leena Lumin loistoarvio romaanista, joka taitaa olla tämän vuotisista dekkareista minua kaikkein lähimmäksi päässein.

Olemisen riemu

 

Nyt on syksy, ja kultaiset linnut

lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;

rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,

ja hyvästely humisee puissa.

Hyvästely on suuri, ero edessä,

mutta jälleennäkeminen on varma.

Siksi uni on kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.

Yön tullen
minä seison portailla kuuntelemassa,
tähdet parveilevat puutarhassa
ja minä seison pimeässä.
Kuule, tähti putosi helähtäen!
Älä astu ruohikolle paljaina jaloin:
puutarhani on sirpaleita täynnä.

 

Sataa, sataa ylleni tulvimalla-
---
Niin vähästä en särje vielä sydäntäni.
Puhaltakoon vastoinkäymiset ympärilläni niinkuin
                                             kylmät viimat.
Olen itse myötäkäyminen. Otsallani on kirjoitettuna:
aurinko ei voi itkeä hetkeäkään.
Se, joka tahtoo tappaa auringon, ojentakoon aseensa,
hän näkee väkevämpänsä.


Ihanat runot Edith Södergranilta, ihanat kuvat Sanna Väyryseltä ♥ ♥ ♥

Patricia Cornwell; Punainen usva

The Red Mist 2011, Otava 2012,  399s.

"...Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Te näette sitä ihan kylliksi ruumishuoneella."

"En ole fatalisti", huomautan.

"Hurraa, te uskotte vielä toivoon", hän sanoo ilkeästi.

"Niin uskon." Mutta sinua minä en usko, ajattelen.

Punainen usva pitää sisällään liki 400 sivua vainoharhaisuutta, verta ja hellettä. Cornwell tykittää täysillä. Hävettää jossain määrin myöntää, että vaikka dekkarifanaatikko olenkin, en ole aiemmin tähän supersuosittuun murharouvaan tutustunut. Älkää kysykö miksi. Kirjailija on todella tuottelias, tämä Kay Scarpettasta kertova romaani on jo sarjan yhdeksästoista osa ja muut romaanit päälle! Vau! Huhu kertoo, että kirjailijalla on ollut alamäkensä, mutta Punainen usva on paluu Cornwellin kulta-aikoihin.

Valitettavasti itselläni ei ole minkäänlaista vertailukohtaa aiempaan, mutta nyt teoksen luettuani ymmärrän kyllä Scarpettan suosion. Kay on sympaattinen ja ajattelevainen nainen, hillitty, mutta taatusti työnsä osaava. Marino tuo tarinaan potkua ja huumoria, ettei lukija aivan synkkyyksiin vajoaisi. Aihe on tarinassa rankka, taatusti myös sarjan muissa osissa. Nyt käsitellään jo vanhentunutta, mutta uudelleen päivänvaloon pyrkivää perhesurmaa. Rajuista murhista tuomitun, hiukan yksinkertaisen narkkarinaisen syyttömyyttä ryhtyy epäilemään luomoava mutta kiero Jaime, joka on Scarpettan sisarentyttären exrakastettu. Naisvankilassa alkaa päitä tipahdella ja Scarpetta epäilee taustalla vaanivan Pedon, joka myrkyttää vankeja. Juoni on melkoisen mutkikas ja alkuun jo mietin mahdanko päästä ollenkaan kärryille tällaisena noviisina.Toisaalta älynystyröitä hierova tarina imaisi huomioni täysin. Keskittymistä tässä vaadittiin, mutta se myös palkittiin.

"...Se on paljon sanottu ottaen huomioon, millaiset resurssit sinulla on. Mutta totuus on, että ihmisen pahuudesta ei päästä eroon", hän sanoo. "Henkeä ei saa takaisin lamppuun, jos ajatellaan, mitä kaikkea kamalaa hullut ihmiset voivat nykyään toisilleen tehdä."

"Ei henki ole koskaan lampussa ollutkaan, Colin. En ole varma edes, onko lamppua olemassa."

Minulla ei todellakaan aika riitä koko sarjaa lukea, mutta mielenkiinnosta pyydän teitä suosikkiosaanne suosittelemaan. Varmasti tulen Scarpettaa jatkossakin lukemaan.

Kurkistakaa myös Leena Lumin ja Susan arviot kirjasta!

Riikka Ala-Harja; Maihinnousu

2012, LIKE, 209s.

"Pyydän Emmaa riisumaan lisää. Emma avaa vyön ja pudottaa farkut mielenosoituksellisesti lattialle. 

Mustelmia on reisissä, nilkoissa, pakaroissa, pohkeissa.

Pyydän Emmaa kääntymään.

Mustelmia on myös selässä.

Juoksen portaat alakertaan ja soitan Duvalille, joka on ollut meidän perhelääkärimme kymmenen vuotta. 

Vaikka mikä perhe tämä enää on."

Maihinnousu on noussut julkisuuteen mm. tämän HS:n arvion myötä. anni M. on tehnyt loistavan pohdinnan aiheen ympäriltä, joka käsittelee kirjailijan etiikkaa. Ala-Harjan sisko kun kertoo kirjailijan käyttäneen suoraan perheen omia kokemuksia lapsen syöpään sairastumisesta. Aihe on tärkeä, mutta kirjailijan toimintatapa, jossa esim. tekstiviestejä ja fb-päivityksiä on kopioitu kirjaan suoraan, herättää vähintäänkin kysymysmerkkejä. Miksi näin julma toimintatapa? Itse en käy tässä ruotimaan asiaa enempää, Annin postaus kun on varsin kattava aiheesta kiinnostuneille. 

Oma mielipiteeni kohutusta, jo toisen painoksen saaneesta romaanista on positiivinen. Toki median viestejä ei voinut jättää kokonaan huomioimatta kirjaa lukiessa, mutta tempauduin niin täysillä tarinaan mukaan, että se painui taka-alalle. 

Kuten moni tietää, teos kertoo kahdeksanvuotiaan lapsen sairastumisesta syöpään. Aivan kammottava ja pelottava aihe, äidille kuin äidille. Kirjan päähenkilö ja minä-kertojana toimiva ranskalaisnainen Julie elää sokkeeraavaa aikaa. Hänen avioliittonsa on päättymässä miehen (joka näin meidän kesken on kusipää pahimmasta päästä) uskottomuuden takia. Samoihin aikoihin Emma-tyttäreltä löytyy hälyttäviä mustelmia ja diagnoosi saadaankin pian. Leukemia. Julie kertoo ammatikseen Normandian maihinnoususta turisteille, ja teoksesta löytyykin annos puistattavaa historiaa. Äidin samaistuminen sotaan on uskottava ja toimiva tehokeino.

Kirjailijan viljelemä proosa kuljettaa Julien tuskaiseen ajatusmaailmaan kuin painajainen. Siinä missä Mokka epäonnistui täysin äidin hädästä kertomisessa, Maihinnousu on kuin nappi otsaan. Kirjailijalta en ole aiemmin mitään lukenut, mutta hänen kerrontansa rytmi osui ja upposi. Tämänkaltaiseen arkiseen, pikkutarkkaan ja jotenkin hillittömään tekstiin minä olen lääpälläni.

Mokkaa markkinoitiin "jokaisen äidin painajaisena", mutta Maihinnousu lunastaa lupaukset, jotka Rosnaylta jäi ilmaan roikkumaan. Vaikka aihe on julma, teosta kannattelee toivo. Paremmasta huomisesta. Siitä että kaikesta huolimatta on mahdollista selvitä. Oikeastaan mistä vaan.

"Avaisit silmäsi, Alice usein sanoo. Valoa tulee kun avaa silmät."

Toisaalla teoksen on lukenut ainakin Jaana

Ja täällä vielä Riikka Ala-Harjan haastattelu Me Naisissa.

Netta Walldén; Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

 

2011 WSOY, 161s.

Tämä ihastuttavakantinen teos on komeillut muutamilla seuraamillani blogeilla ja päätin kokeilla, josko eka- ja tokaluokkalaiset poikani jaksaisivat kuunnella äidin kähisevää ääneenlukua. Olen maailman huonoin ääneenlukija enkä eläisi päivääkään puhetyöläisenä. Onneksi lapseni lukevat jo sujavasti itsekin, mutta toki yhteinen lukuhetki on perhe-elämässä parhautta.

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Osa vitseistä on selkeästi suunnattu varttuneemmille lukijoille, etenkin lasten ja aikuisten välisistä suhteista kertovat kohdat. Lauseet ovat pitkähköjä (ainakin siltä ääneen lukiessa tuntui) ja kuvailevat pikkutarkasti ympäristöä. Huomasin, ettei kuusivuotias poikani pysynyt yhtä hyvin kärryillä, kuin kahdeksanvuotias. Tarina kyllä pienempää pelotti, varsinkin salaperäinen "ääni", jopa siinä määrin, ettei illalla meinannut tulla uni silmään, kun jäi kauhukuvia mielessään pyörittelemään. 

Lapsena olin aivan hulluna (ja oikeastaan aikuisenakin) mysteereihin ja arvoituksiin, joten sisäinen lapseni intoutui teoksesta. Kirja kertoo salaperäisen rouva Mallamudin tarinan. Rouva on kova pesemään pyykkiä mutta sosiaalisesti täysin erakoitunut. Ikkunalaudalla vartioivat posliininuket pitävät tunkeilijat loitolla ja varmistavat rouvalle pesurauhan. Naapurissa asuvat uteliaat ja toimeliaat lapsoset Ruben ja Lisa, sekä heidän hysteriaan kallistuva äiti ja ihan pikkuisen rauhallisempi isä. Rouva Mallamudin takapihalta kantautuu öisin omituista ääntä, jonka arvoituksen Ruben ja Lisa päättävät selvittää.

Walldén on kirjoittanut mukavan ja huumoripitoisen kirjan, jonka parissa viihdyimme. Nuorimmainen alkoi kyllä kaipailla Kapteeni Kalsaria, mutta sitä saavat lukea keskenään... 

Kirjailijalta on ilmestynyt

myös tällainen. Laitamme lukulistalle.

Kirjan ovat lukeneet myös

Susa   
Maria
Linnea

Kannattaa heidänkin arvionsa kurkistaa, omani kulkee tällä kertaa flunssavaroituksella ...

Tatiana de Rosnay; Mokka

Moka 2010, Bazar 2013 278s.

 "Kulta, oma lapsikultani, se mies löydetään. Malcolm, kuuntele. Se tyyppi löydetään, se joka ajoi päällesi ja lähti pakoon. Minä etsin sen miehen käsiini. Lupaan että etsin. Samantekevää, että poliisit ovat hitaita, samantekevää, vaikka siihen kuluisi kuukausia, samantekevää, vaikka minulle sanottaisiin ettei se onnistu, että tyyppi on kadonnut, minä löydän hänet. En tiedä tarkkaan, millä lailla, mutta löydän. Samantekevää, että isäsi on toista mieltä ja sanoo, että täytyy antaa poliisien tehdä työnsä. Samantekevää. Se tyyppi ei pääse kuin koira veräjästä. Minä vannon sen. Over my dead body."

Tässäpä kirja, joka jakaa blogimaailmassa mielipiteitä. Toisten mielestä teos on yhden Euroopan luetuimmaksi kuuluvan Rosnayn moka, kuten alkuperäisen nimen voisi vääntää. Toiset ovat tähän "jokaisen äidin painajaiseksi" tituleerattuun romaaniin tykästyneet.

Mokka on pienehkö, suloisella kannella siunattu romaani, joka kertoo nelikymppisen ranskalaisen Justinen tarinan. Romaani alkaa puhelinsoitolla, joka räjäyttää tavallisen perheen elämän. On tapahtunut järkyttävä onnettomuus Justinen ja Andrewn teinipojalle Malcolmille. Poika oli ylittämässä kaikessa rauhassa tietä, kun päin punaisia päräytti matkaansa hiljentämättä Mercedes. Mokanruskea sellainen. Malcolm jää koomaan, perhe epätoivoon. Naiivi mutta reipas Justine päätää löytää uskomattoman raukkamaisesti toimineen ajajan hinnalla millä hyvänsä.

Minä lukeudun teoksesta tykkäämisen suhteen pakkasen puolelle. Osasin odottaa, että teksi on käsittämättömän tökeröä. No, olihan se kieltämättä juuri sitä. Koin kuitenkin jankkaavan, itseään toistavan kerronnan Rosnayn tehokeinoksi viestittää Justinen hädästä. Löysin myös teoksesta aimoannoksen ironiaa mutta se jää hämärän peittoon, oliko tämä kirjailijalta itsetarkoitus... Vaikka Rosnay kertoo tarinaa Justinen hätäisellä äänellä, juoni jäi auttamattoman valjuksi. Alkuun tuntui, että luen kehnoa kioskikirjallisuutta mutta jossain vaiheessa joko kerrontaan totuin, tai sitten tarina vain alkoi viedä, koska romaanin loppupään luin mielelläni.

Ei tämä nyt aivan järkyttävän huono ollut mutta. Ei enää lisää tämänkaltaisia kirjoja minulle kiitos...


Susalta hiukan positiivisempi arvio kirjasta.