Khaled Hosseini; Leijapoika

The Kite Runner Khaled Hosseini 2003, Otava 2004, 349s.

Hän käänsi kirjaa niin että näin kannen. Humiseva harju.
"Oletko lukenut?" hän kysyi,
Nyökkäsin. Tunsin silmieni takana, miten kiivaasti sydämeni sykki.
"Murheellinen tarina."
"Murheellisista tarinoista syntyy hyviä kirjoja", hän sanoi.

Alkuun todettakoon, että kirjailijan toinen suomennettu teos, Tuhat loistavaa aurinkoa, on minulle jonkin sortin sielunkirja. Vaikka teos pakotti minut etenemään ahmimalla, on noloa miten vähän tarinasta muistan. Nyt, paneutuessani viimein Hosseinin esikoisteokseen, mieleeni palautui välittömästi Tuhat loistavaa aurinkoa -romaanin tunnelma. Olo oli kuin tapaisi pitkästä aikaa vanhan ystävän. Afganistanilais-amerikkalaisen kirjailijamme tunnistaa siis varsin omanlaisesta tarinankuljetuksesta. Miehen äänessä on taianomainen kaiku, joka jää soimaan vielä pitkäksi aikaa viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin. Pidän, pidän, pidän!

Siinä missä Tuhat loistavaa aurinkoa (jota ei valitettavasti tästä blogista löydy, vielä, suunnitelmissa on lukea kirja uudestaan) kertoo kahden naisen välisestä ystävyydestä hirviömäisen miehen aviovaimoina, on Leijapoika tarina poikien ystävyydestä. Hassan ja minä olimme saman rinnan ruokkimia. Me otimme ensi askeleemme samalla pihanurmikolla. Ja sanoimme ensimmäiset sanamme saman katon alla. On Amir, joka asuttaa isänsä kanssa paikalliseen tasoon verraten hienoa taloa. Heillä työskentelee palvelijana Ali, polion runtelema mies, jolla on maailman ystävällisimmät silmät, sekä hänen poikansa Hassan. Hassan, uskollisuuden perikuva. Poikia yhdistää äidittömyys. Siinä missä Amirin äiti kuoli synnytykseen, lähti Hassanin äitin vieraan miehen matkaan. Pojat varttuvat yhdessä, saman imettäjän rinnoilla, ystävinä siitäkin huolimatta että toinen on arvoasteikossa selkeästi "ylempi". Juuri tämä vastakkainasettelu palvelijan/isäntäperheen pojan välillä luo tarinaan kihelmöivän paineen. Se myös provosoi lukijan sietokyvyn lähes äärimmilleen, mutta ei kuitenkaan yli.

Leijapoika on kuvaus kahden pojan lapsuudesta vielä rauhallisessa maassa. Rauha on kuitenkin pian mennyttä, kun Afganistan astuu sen historian raadollisimpaan aikaan. Poikien välinen välittäminen koskettaa, mutta myös herättää ärtymystä ylemmyydentuntoista Amiria kohtaan. Amirilla on oma painolastinsa, hän yrittää solmia yhteyttä hiukan pelottavaan Baba-isäänsä, mutta Baba tahtoisi pojan olevan toisenlainen. Urheilullisempi, rohkeampi, enemmän itsensä kaltainen. Ystävyyden lisäksi kirjan teemana on polttava kysymys siitä kelpaako, onko rakastamisen arvoinen omana itsenään.

Ja sitten tapahtuu käännekohta, jonka jälkeen mikään ei enää palaa ennalleen... Tarinasta tulee varttuneemman Amirin kamppailua syyllisyyttä vastaan. Hän menee naimisiin, mutta pari jää lapsettomaksi. Amir saa puhelinsoiton menneisyydestä. Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä.

En ymmärrä syytä miksi olen jahkannut tämän teoksen lukemisen kanssa näinkin pitkään. Kirjahan on aivan mainio! Koskettava, raju, raakakin tarina, jota luin lähes itku kurkussa. Vaikka kirja on ääriään myöten surullinen, huomaa Hosseinilla kuitenkin olleen kirjoittaessa pilke silmäkulmassa. Teokseen mahtuu hienovaraista huumoria ja aivan varmasti myös Toivoa.

Sinä et ole tässä, Amir, osa minusta sanoi. Sinä olet jänishousu. Sellainen sinusta tuli. Eikä yhtään hullumpaa, koska onni onnettomuudessa on se, ettet ole koskaan valehdellut itsellesi. Et siitä asiasta. Pelkuruudessa ei ole mitään väärää niin kauan kuin sitä säestää varovainen harkinta. Mutta kun pelkuri lakkaa muistamasta, mikä hän on... Jumala häntä auttakoon.

Vaikkei Leijapoika enää uunituore olekaan, olen ilokseni bongaillut sen ihan viime aikoina eri blogeista. Linkitän tähän uusimmat postaukset, loput löydätte Googlesta
Pihi nainen
Pii 

Haasteita, teemoja, lukusuunnitelmia

Näin vuoden alussa moni hyppää mukaan erilaisiin haasteisiin taikka innostuu lukemaan kirjoja teemoittain. Olen ollut asian suhteen aiempina vuosina oikea vastarannan kiiski asenteella, "minähän luen mitä haluan". Kaikkien ei tietenkään tarvitse olla samasta kaavasta veistettyjä, eikä lukemista saisi rajoittaa mikään muu kuin omat mielihalut. Ja kuitenkin. Tänä vuonna päätin varovaisesti osallistua ainakin yhteen haasteeseen, ja se löytyy juuri nimensä vaihtaneesta Kirjavalaasta (ex Mainoskatko)

Lyhyesti, haasteessa on tarkoitus lukea mielenterveysongelmista kertovista kirjoista mutta teokset eivät saa olla fiktiivisiä. Aikaa on vuoden loppuun ja

Saavutukset ovat:
Suljettu: 8 kirjaa
Osasto: 5 kirjaa
Terapia: 3 kirjaa
Avohoito: 2 kirjaa.

Uskoisin avohoidosta melko helpolla selviäväni, mutta noiden toisten löytäminen on jo haastavampaa. Haaste on mielenkiintoinen siinäkin mielessä, että masennuksesta hitaasti toipuvana uskoisin löytäväni kirjoista vertaistukea, muistoja siitä millaista elämä on ollut... On hienoa, että haasteelle saa varata aikaa. Voisi käydä turhan rankaksi lukea teoksia putkeen aiheesta, tärkeästä sellaisesta.

Ja teemoista. Huomaan valitsevani jotenkin alitajuisesti kirjoja teemoittain. Vielä n. vuosi sitten luin lähes pelkästään dekkareita/psykologisia trillereitä. Genren parissa koukkuunnuin useisiin sarjoihin, joihin on tänäkin keväänä tulossa jatkoja. Nämä ovat luonnollisesti lukulistan kärkipäässä, samoin pari kiintoisaa uutuutta, mutta muuten pyrin lukemaan tänä vuonna vähemmän jännitystä. Viime aikoina erilaiset ihmiskohtalot ovat olleet kirjallisella pinnalla. Poltetut varjot, Dora, Dora, Harmaata valoa ja juuri lopettamani Leijapoika kertovat enemmän tai vähemmän elämän murjomista, sodan runtelemista lapsista ja aikuisista. Samalla linjalla jatketaan Sade lankeaa (Ros Wynne-Jones) romaanin myötä. Sen jälkeen ehkä jo jotain muuta...

Olen myös leikitellyt ajatuksella lukea aiheista dystopia, juutalaisvainot, vanhat suosikit uudella kierroksella. Viimeiseksi mainittuun on kirjakin ja lukukumppani valittu. :) Okei, hän on Sonja ja kirja Johan Theorin; Yömyrsky. 

Pääasia, että ote on rento ja asenne se, että paineita ei oteta. Luetaan sitä, mikä milläkin hetkellä eniten kiinnostaa ja jos ei kiinnosta, jätetään kesken. Tätä taitoa olen itsessäni harjaannuttanut ja siinä jopa pienoista edistystä havainnut. Enää en tahkoa huonoa/keskinkertaista romaania "väkisin" loppuun.

Näissä merkeissä kaunista loppuviikkoa! ♥ ♥ ♥

Huom! Edit 4.1.

Tahaton huumori on aivan parasta! En tajunnut vielä tätä postausta oikolukiessanikaan, miten synkältä kirjavuoteni kuulostaa. Dystopiaa, juutalaisvainoa, mielenterveysongelmia... No, ettei meno äityisi liian melankoliseksi, päätin hypätä mukaan vielä yhteen haasteeseen. Koukkuuntuminen tapahtui näköjään välittömästi. Eli olen mukana Emilien Kiinteistöhaasteessa johon moni lukijoistani onkin jo liittynyt. Teille, joille aihe ei ole vielä tuttu, voitte käydä Le Masque Rougen sivustolla sääntöihin tutustumassa. En usko kovin suuria tälläkään haasteella saavuttavani, mutta jos jokusessa tönössä pääsisin vierailemaan.

Ruta Sepetys; Harmaata valoa

Between Shades of Gray, Wsoy 2011, 354s.

He veivät minut yöpaidassani.

Alkaa Ruta Sepetyksen teos Harmaata valoa. Kuten kannesta näkyy (jos näkyy, pahoittelen taas kerran kuvan laatua), teoksesta löytyy toivon pilkahdus. Valo on olemassa, olkoonkin harmaan sävyttämä. Keskeltä kylmyyttä versoo pieni taimi. Ja se rohkeus, jolla kirjailija sanoiksi pukee ihmiskohtaloista hirveimmät, teki tähän lukijaan niin lähtemättömän vaikutuksen, että viivyttelin postaamisen kanssa. En usko voivani koskaan kirjaa unohtaa, sen henkilöitä, heidän ylimaallista haluaan selvitä hengissä olosuhteissa, joissa itse kuvittelisin heittäväni henkeni ensimmäisten joukossa.

Niin, 15-vuotias liettualaistyttö Lina viedään yöpuvussa. Neuvostoliiton salainen poliisi antaa perheelle aikaa kaksikymmentä minuuttia kerätä mukaansa kaiken tarpeellisen, kaiken mitä kykenevät matkalaukkuun tunkea, ja sitten lähtö kohti totaalista tuntemattomuutta. "Me tarvitsemme enemmän aikaa. Olemme aamulla valmiina", äiti sanoi.
"Kaksikymmentä minuuttia - tai ette näe enää aamua", virkalija sanoi.
"Olkaa kiltti ja puhukaa hiljempaa. Minulla on lapsia", äiti kuiskasi.
Lina, äiti Jelena ja pikkuveli Jonas sullotaan ruuatta pelokkaiden ihmisten täyttämään junaan, täysin epäinhimillisiin olosuhteisiin. Junassa on teksti, kenelle se on tarkoitettu; varkaille ja huorille. Perheen isä on hävinnyt, mutta pian Linalle käy ilmi, että isä matkustaa miehille tarkoitetussa junassa kohti....

Kirja on kerrottu Linan, inhimillisissä rajoissa rohkean nuoren tytön, taiteilijan näkökulmasta. Lina nimittäin piirtää, piirtää vaikka ilman paperia ja kyniä, oman henkensäkin uhalla. Että jotain heidän kokemista kauhuista tallettuisi, tulisi muun maailman tietoon. Jos Hitler oli hirviö, sitä oli myös Stalin.

Harmaata valoa pohjautuu Sepetuksen isosedän perheen omiin kokemuksiin, ja juuri se tekee tekstistä painavan. Painavan, muttei liian raskasta. Se ei ole vain yksi kertomus salaisista karkoituksista, työleirien kautta vielä hirvittävämpiin olosuhteisiin, vaan kirjassa on voimakas elämisen maku. Koska kääntöpuolelle mahtuu niin paljon. Siinä missä sotilaat yrittävät viedä vangeilta ihmisarvon ja järjen, Lina, muutamien tutuksi tulleiden henkilöiden kanssa pyrkii järjestämään elämästään edes rahtusta paremman. Vietetään joulua. Sipaistaan hylsystä huulipunaa. Pestään lumella kasvot. Rakastutaan. Pysytään hengissä - vaikka väkisin.

Monta järkyttävää kohtaloa mahtuu tämän äärettömän arvokkaan teoksen sivuille. Kirjan lopussa kirjailija lausuu näin. "Jotkut sodat ratkaistaan pommein. Baltian maiden ihmisille sodassa on kyse uskosta. Vuonna 1991, viidenkymmenen vuoden julman miehityksen jälkeen, kolme Baltian maata saivat takaisin itsenäisyytensä rauhanomaisesti ja arvokkasti. He valitsivat vihan sijasta toivon ja näyttivät maailmalle, että pimeimmänkin pimeyden jälkeen löytyy valoa. Pyydän, että tutkitte tätä. Kerrotte jollekulle."

Ja nyt pyrin omalla hapuilevalla äänelläni teille kirjasta kertomaan. Vetoamaan, että lukisitte tarinan itse. Se on taatusti sen arvoinen.

"Missä sinun nukkesi on?" kysyin.
"Kuollut", tyttö sanoi silmissään ontto katse.
"Voi."
"NKVD tappoi hänet. Muistatko kun he ampuivat naisen, jolla oli vauva? Niin he tekivät Liallekin, paitsi että he viskasivat hänet ilmaan ja ampuivat pään irti. Vähän niin kuin kyyhkysen."
"Ikävöit häntä varmaan kovasti", sanoin.
"No, aluksi kyllä ikävöinkin. Itkin ja itkin. Vartija käski minun lopettaa itkemisen. Yritin, mutten pystynyt. Hän pamautti minua päähän. Näetkö tämän arven?" hän sanoi ja osoitti paksua punaista poimua otsallaan.
Paskiaiset. Hänhän oli vasta lapsi.

Toisaalla;
Leena Lumi
Elma Ilona
Norkku
Mari A
Anneli
Alatheia

Heidi Köngäs; Dora, Dora

Otava 2012, 333s.

Kaiken unohtaminen on yhtä tuskallista kuin kaiken muistaminenkin.

Heidi Köngäs on minulle tuttu Luvatusta ja Vieraasta miehestä, joiden myötä Köngäs nousi yhdeksi sieluni kirjailijoista. Hän on minulle tulkki, valo, häivähdys jostain syvältä sisimmästäni. Nainen joka pukee sanoiksi sanattoman. Tunnelman, jota voi hengittää, johon upota, johon jäädä...

Tiesin siis jo ennakolta odottaa tajunnanräjäyttävää lukukokemusta. Romaani on hurja, niin aiheeltaan kuin pohjavireeltään, ja se vie lukijan alas helvetin porteille.

Kirjassa on neljä henkilöhahmoa, joiden myötä saamme samasta asiasta varsin valaisevasti usean näkökulman. Toimii. On Albert Speer, todellinen henkilö, joka oikeasti on tehnyt kirjan kuvaileman matkan Lappiin. Minkä verran sitten fiktio ja fakta kohtaavat, jää lukijalle hämärän peittoon. Näin sen kuuluu ollakin, vaikka välillä tuskastutti, kun en tiennyt mikä lopulta on totta... Joka tapauksessa Speer on herra iso herra. Aivan puskista Hitlerin yhdeksi läheisimmäksi henkilöksi noussut arkkitehti, jonka kanssa Führer Kolmatta valtakuntaa suunnitteli. Kiitos Speerille, tälle ulospäin moitteettomalle, työhönsä maanisesti suhtautuvalle arjalaiselle juutalaiset saivat lähteä kodeistaan, tehdäkseen tilaa hulluutta hipoville rakennuksille. Mutta ilman Hitleriä Speer ei ole mitään. Koko teoksen ajan hän vaikeroi katkenneita välejä herraansa, jumalaansa, jonka vuoksi mies on valmis uhraamaan mitä tahansa. Kaiken loppuminen ei tarkoita minulle liittoutuneiden pommituksia, joilla he moukaroivat Saksan kaupunkeja tulimereksi yö yön jälkeen, ei masentavia sotatapahtumia itärintamalla, vaan yksinkertaisesti meidän välejämme.

Kirjan omatunto, Annemarie tuo teokseen naisellisen tuulahduksen Speerin sihteerinä. Siinä missä Speer palvoo Hitleriä, on Annemariellakin hiukan vinksahtanut suhde pomoonsa. Annemarie kaipaa miestään Hansia takaisin kotiin rintamalta. Kirjoittihan Hanks hänelle kerran; Rakkaus sinuun on matka perille... Myös Annemarielle työ on kaikki kaikessa, mutta siinä missä into ennen roihusi, on tilalle astunut epävarmuus. Mihin leirien valtavia uunia oikein käytetään...? On katsottava pois päin jaksaakseen. Kunpa Hans tulisi pian, saisi lomaa, pääsisin hetkeksi lähelle, lähemmäksi kuin koskaan ennen. Niin lähelle kuin voi päästä, sittenkin vain kädenmitan päähän.
Sillä kaikkein lähimpänä minua on hiljaisuus. Tai sen ihmisen hengitys, jonka minä aina kuulen.

Matkalle Lapin armottomiin oloihin tulee mukaan myös rehti ja reilu suomalaismies Eero, tulkki. Ja kun Eero näkee Annemarien, hän on mennyttä miestä. Ja lopulta myös Annemarie on kyvytön vastustamaan vetoa.


Olen täällä lähempänä kuuta kuin koskaan ennen, se näyttää kirkkaalta, mutta on vain pimeä taivaankappale, joka peilaa toisen taivaankappaleen valoa. Mitään omaa sillä ei ole, se on itsessään sammunut ja mykkä ja näyttää rokonarpiselta. Kuu on kuten minä; falski, tyhjä ja eloton.

Neljäs kuvakulma tähän pimeään, kiihkeään tarinaan tuo Taikuri. Ulospäin ironinen huumorimies kantaa sisällään pelkoa ilmitulosta; Minun vereni ei ole täysin puhdasta ja ne joiden veri on vääränväristä, eivät ole mitään muuta kuin saastaa, vihan jatkuvaa kohdetta.

Meillä on siis eräänlainen road trip -tarina, joka nojaa vahvasti historian synkimpään aikaan. Siinä missä suomalaiset ovat saksalaisille yhteistyökumppaneita, he saavat myös jatkuvasti muistaa olevansa alempaa rotua. Ali-ihmisiä verrattuna arjalaiseen vereen. Matkalla Jäämeren rantaan poiketaan tutustumaan muutamiin vankileireihin, joissa vangit työskentelevät täysin vailla ihmisarvoa pimeissä tunneleissa. Omatunnoton Speer on henkilöistä se kaikkein vastenmielisin, vaikka hänkin oireilee sentään psykosomaattisesti. Eerosta tuli minulle kaikkein läheisin, vaikka olen muista blogeistä kritiikkiä persoonan heiveröisyydestä lukenutkin. Minusta hänet oli hyvin rakennettu ja mies sai sympatiani.

Mitä sitten jäi käteen? Olen haluton lopettamaan postausta, koska teos teki niin rajun vaikutuksen. Dora, Dora vain yksinkertaisesti on upea kirja, joka pitää sisällään aivan mielettömän imun. Voi, lukekaa niin tiedätte!

Näin ovat tehneetkin ainakin
Sara
Tuulia
Erja
Nanna
Katja

Ps. Uuden vuoden myötä osallistun ainakin yhteen haasteeseen, joka löytyy Marielin blogista. Tarkoitus on lukea kirjoja aakkosten mukaan ja tässä kohta D.

Kamila Shamsie; Poltetut varjot

Burnt Shadows,  2009 Gummerus 461s.

Oli hämähäkki ja sen oli sen varjo. Kaksi sukua, kaksi muunnelmaa hämähäkkitanssista. Ashraf-Tanakat, Weiss-Burtonit - heidän yhteinen tarinansa oli pommin tarina, kadotetun kotimaan tarina, satamaan ammutun miehen tarina, käyttämättä jätettyjen luotiliivien tarina. Tarina siitä, miten maailman mahtavinta valtiota paettiin ypöyksin. (Raza)

On kirja, josta olen kuullut paljon. Niin kiehtovia tarinoita, että tahdoin itsekin sukeltaa sisään näiden arvoituksellisten kansien sisään. Haistella ja maistella miltä tuntuu olla teoksen johtotähti, Hiroko. Vierauden tunne on minun kotini.

Kirjan alussa on vain japanilainen Hiroko ja hänen rakastettunsa, saksalainen Konrad. Mutta heidän maailmansa repeää, räjähtää valkoisuuteen. Jää Hiroko, mustat linnut selässään. Myöhemmin Hiroko matkustaa Konradin sukulaisille Delhiin. Siellä hän tutustuu Sajjadiin, jonka elämän yläluokkainen perhe on radikaalisti muuttanut. Myös Sajjadin elämä hakee nyt uutta muotoaan Hirokon astuttua mukaan kuvioihin. Sajjad, komistus, jolle sukulaisuus merkitsee niin paljon... Ja toisaalta, kuinka hän saattaisi lähteä pois yksin, kun yksinäisyys ei ollut koskaan merkinnyt hänelle muuta kuin välitilaa, odotusta että pääsisi takaisin kumppanuuden maailmaan?

Hiroko asuu aikansa tässä yläluokkaisessa perheessä ja ystävystyy lämpimästi James Burtonin vaimon, Elizabethin kanssa. Mutta myös brittiläisten Burtonien elämä ui muutoksen virroissa. Avioliitto muistuttaa nuukahtanutta kukkasta ja Elizabethin veri vetää kohti uusia seikkailuja. Haluan. Elizabeth kuuli sanan toistuvan yhä uudelleen ja arveli tietävänsä, miltä uskonnollinen kääntymys tuntuu. Haluan. Hän muisti hämärästi tunteen. Jossakin. Haluan. Missä vaiheessa hänen omasta elämästään oli tullut liuta asioita, joita hän ei enää halunnut?

Kirjan alkupuoli on kuin kirjallinen taideteos. Jotain sellaista osasin taannoin lukemieni arvosteluiden perusteella odottaakin. Minua oli kuitenkin varoitettu, että romaanin keskivaiheilla tapahduu notkahdus ja ote herpoaa niin kirjailijalla kuin lukijallakin... Valitettavasti näin kävi. Kun Elizabethin ja Jamesin poika Harry astuu varttuneena miehenä tyttärineen mukaan kuvioihin hämärän sotilaallisen toimenkuvansa kanssa, aloin vaipua tylsyyteen. Edes Hirokon ja Sajjadin pojan Razan mukana olo ei jaksanut viedä kiinnostusta takaisin siihen, millä kirja aloitti. Voi harmi! Olisin kovasti tahtonut juuri tähän teokseen rakastua, koska kirjailijan toinen, Kartanpiirtäjä on aivan omaa luokkaansa. Yksi parhaita lukemistani kirjoista! Kyllä tästäkin huomasi, että kyseessä on sama kirjailija, mutta Poltetut varjot on tungettu aivan liian täyteen eri teemoja. On toki perheiden väliset lujat siteet kuten Kartanpiirtäjässä, mutta myös pommia, CIA:ta, WTC:n pommi-iskua... Tarina rönsyää joka suuntaan ja lukeminen oli aika työlästä. Kuitenkin, kun suunnittelin jo murska-arviota teoksesta, otti Shamsie aivan viime metreillä ohjat jälleen käsiinsä, ja kirjoitti mitä mahtavimman loppuratkaisun...

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Norkku
Leena Lumi
Aili-mummo
Minna Jaakkola
Mari A
Katri
Sanna
Susa P

Blogistanian Finlandia

Ensimmäisen kerran minäkin olen mukana Blogistanian Finlandia äänestyksessä, jonka ohjeet löytyvät täältä.

Omat ehdokkaani ovat

1. Petri Karra; Pakenevat unet  (3p.)

2. Satu Grönroos; Lumen syli (2p.)

3. Ulla-Lena Lundberg; Jää (1p.)

Mia Vänskä; Saattaja

Atena Kustannus Oy 2011, 308s.

Tahdotko kuulla tarinaa Kalman tyttärestä?
- Fredrika Runeberg, "Manalan neito"

Tahdon. Tahdoin, joulunpyhinä, jolloin olo oli kuin pahasti mukiloidulla Manalan neidolla, kiitos vatsataudin, josta jo aiemmin marmatin. Olin kaavaillut lukevani jouluna jotain syvällisempää, mutta sairaus otti päähän niin mahdottomasti, että päätin vielä skipata Poltettuja Varjoja. No, nyt sekin teos on luettu, siitä myöhemmin lisää.

Mia Vänskä on minulle tuttu Mustasta kuusta, mutta esikoinen oli jäänyt väliin. Nythän Saattajasta on otettu jo toinen painos, ja sen myötä teos eksyi minunkin kirjahyllyyn. Onneksi. Täytyy nimittäin sanoa, että pidin Saattajasta vielä enemmän kuin Mustasta kuusta.

Saattaja on kauhutarina, ilman muuta, mutta se on myös perheväkivallan uhriksi jääneiden naisten ääni. Naisten, jotka ottavat viimein vastuun omasta elämästään. Saattaja on kertomus Liljasta, joka palaa lapsuutensa kotiin erottuaan takkuisesti miehestään. Liljan Jouko ei ole mätkinyt turpiin samalla tavalla fyysisesti, kuin Liljan parhaan ystävän Kristiinan mies, mutta vuosia jatkuneesta henkisestä väkivallasta hän on saanut kärsiä. Ei siis ihme, että Lilja kaipaa uutta alkua, vaikkapa palaamalla menneeseen. Kotitalon entiset asukit ovat muuttaneet melkoisella kiireellä juuri hyvään saumaan, joten Lilja ostaa rintamamiestalon. Pian käy ilmi, ettei vanha koti olekaan onnenpesä, vaan kellarista löytyy huone, jonne Liljalla ei ollut lapsena lupa mennä... Sitten naapurissa tapahtuu murha ja Liljan oma äiti vaipuu koomaan.

Kharon. Lautturi. Tuonen tytti. Entä jos ne olivatkin vain erilaisia nimityksiä samalle asialle? Jollekin todelliselle.

Siinä vaiheessa kun Liljalle selviää, mitä talo hänestä lopulta haluaa, kirja painelee jo syvälle mielikuvituksen heteikköön. Alkaa retki tuonpuoleiseen, kuten takateksti lupaa. Kuitenkin psykologiset siteet nykyisyyteen ovat olemassa, henkilöihin, jotka ovat vaikuttaneet niin Liljan kuin Kristiinankin elämiin.

Minusta teoksen parasta antia oli kirjan alkupuoli, jossa vasta vihjailtiin, mitä tuleman pitää. Kuten Mustassa kuussa, tässäkin tunnelmaa kasvatettiin hienosti, mutta kertoo ehkä amatöörimäisyydestäni suhteessa kauhukirjallisuuteen, että kun varsinainen "action" alkoi, aloin etääntyä tarinasta. Kuitenkin, koska vastustan sydämestäni perheväkivaltaa ja sympatiani on aina murjottujen naisten puolella, luin Saattajasta kaikkein mieluiten aihetta koskevat kuvaukset. Kokonaisuutena kirja on oikein passeli ja toimiva teos. Olen iloinen, että meillä on kotimaassa nainen, joka omistaa näin terävän kynä!

Lilja heräsi kärpäsen surinaan. Hetken ajan hän tunsi olevansa puolittain jossain muualla, aivan kuin osa hänestä olisi vielä unimaailmassa ja yrittäisi jäädä sinne.
Kärpänen pörräsi pitkin päivähuoneen ikkunaa. Ikkunan ulkopuolella istuva pikkulintu seurasi sitä kiinnostuneena.
Jokin musta. Aivan pinnan alla.

Teoksen ovat lukeeneet ainakin  Satu, Laura, Susa, Marjis, Booksy.