André Brink; Hiljaisuuden tuolla puolen

The Other Side of Silence 2002, suom. Seppo Loponen, Wsoy 335s.

On vain kolkko tieto: en minä aina ole ollut tämän näköinen.

Jos tahdot, astu mukaani Hiljaisuuden tuolle puolen. Jos kestät, kuule tarina naisesta nimeltä Hanna X. Jos et pelkää, elä erään saksalaisnaisen tarina todeksi. Mutta varoitan sinua, jos olet herkkä, älä tartu tähän kirjaan. Koska jo ensisivuilta käy ilmi, ettei Hanna ole aina ollut pelikuvajaisensa näköinen. Hänellä on ollut pitkät kauniit hiukset nykyisten tupsujen tilalla. Hänellä on ollut kasvot. Hänellä on ollut kieli.

Brink ei aloita helpolla. Eikä sellaisella jatka. Hän vie lukijansa hurjaan tarinaan, jossa, valitettavasti on totuudenmaku. Luku luvulta väkivallan ja riiston määrä lyödään kasvoille, eikä yksikään sivu ole turvallinen. Lukijalle tehdään heti selväksi, ettei tämä ole kaunis kirja. Tämä on äärimmäisen ruma, ja juuri siksi niin rehellinen. Brink ei säästä, Brink antaa tulla. Ja silti, kirjan edetessä, tämän verisen seikkailun kuljettaessa meitä pitkin Afrikan aavikkoa, alkaa kirjasta piirtymään kuin kangastuksen tavoin joitan - niin - kaunista. Ensin sen havaitsee vain ääriviivoina, mutta kun pääsemme viimeiselle sivulle, on kaikki ehjää. Hengästyttävän selkeää.

Kirja on eteläafrikkalaisen kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, suurimmaksi osin. Kuitenkin se perustuu historiallisiin dokumentteihin, joita seuraten Hanna X alkaa valottua. Paljon on keksittyä, mutta kirjassa on vahva jännite, juuri noin se todennäköisesti on mennyt.

Kirja on tarina riistosta. Jo lapsesta saakka orpokodissa asunut Hanna on saanut elää turvattomuudessa. On pappi, jonka kädet hakeutuvat ties minne hänen tivatessa Hannan syntejä. On vaihtelevia piian paikkoja, joissa miehet niin ikään eivät saa pidettyä kaluaan hallinnassa. Lopulta, monen toinen toistaan kammottavamman mutkan kautta Hanna päätyy Saksan Lounais-Afrikkan siirtomaahan jonne 1900-luvun alkuvuosina lähetettiin laivalasteittain naisia. Vaimoiksi. Orjiksi. Ja sitten itseään puolustavalle Hannalle tehdään jotain sanoinkuvaamatonta ja hän päätyy oikeasti olemassa olleeseen Frauensteiniin, hylättyjen siirtolaisnaisten kotiin. Vankilaan. Porttolaan.

Mutta kuinka ihmistä voi hakata noin...? Hanna yrittää kysyä. Rintaan ja mahaan ja jalkojen etupuolelle... ja tuonne - hän osoittaa - mutta ei selkäpuolelle?
Katja kohauttaa olkapäitään. "Niin täällä tehdään", hän sanoo vaisulla äänellä. "Hererot kutsuu sitä saksalaiseksi tavaksi."

Kirjaa lukiessa en voinut olla hämmästelemättä, eikö vähempikin olisi riittänyt. Miksi yhdelle naiselle piti tehdä niin paljon pahaa? Kirja herätti todellakin tunteita. Raskain oli kaiken yllä roikkuva viha. Hannan viha sortajiaan kohtaan. Lukijan heräävä viha rasismia kohtaan. Kaikenlaista sortoa kohtaan.  Jo ns. kristillinen orpokoti on oikeastaan lasten kidutuslaitos. Niin kaukana Raamatun opeista kuin mahdollista. Kirjasta löytyykin hyvyyttä vain suurennuslasin läpi tähystellen. Ja kuitenkin lopussa odottaa vapautus. Niin Hannalle kuin lukijallekin.

Hanna muisti Kahapan lakonisen kuvauksen: Nainen soittaa. Mies hakkaa. Nainen juo myrkky. Ihmiselämä seitsemällä sanalla.

Brinkin kerronta on hengästyttävän kaunista runollisuuteen saakka. Hänen tarinansa on rujo, enkä suosittelisi sitä kovin herkille. En itsekään jaksaisi lukea näitä putkeen, mutta myöhemmin, ajan kuluessa aion tutustua myös muihin kirjailijan teoksiin. Olenhan hypännyt mukaan Afrikan tähti -haasteeseen, ja tämä on toinen siihen liittyvä teos. Huomattavasti helpompi, Sade lankeaa, löytyy täältä.

Yhdyn, kaiken jälkeen Lukuhetkien Sonjan sanoihin. Mikä hieno kirja! Mikä hieno kirja! Kirjavalas Elegia taas pitää romaania yhtenä parhaimmista lukemistaan teoksista. Kiitos naiset, te saitte minut Brinkiin tutustumaan! :)


"Kuinka kauas meidän on mentävä? Mihin saakka?" Kunnes tiedetään, mitä on toisella puolella. "Jospa se ei lopukaan koskaan?" Silloin ainakin tunnetaan aavikko.

Apua, pikainen kysymys

Luenko mä ensin Jeninin aamut (Susan Abulhawa)

vaiko Siilin eleganssin (Muriel Barbery)?

Blogihistorian ensimmäisen kerran annan lukijoiden päättää :)

***Edit*** Siilin eleganssi korkattu!

Hans Keilson; Komedia mollissa

Komödie in Moll 1947, Like 2013, suom. Ilona Nykyri, 173s.

Mutta häntähän autettiin, he auttoivat häntä, eikö se sitten muka ollut mitään? Oli se, se merkitsi paljon. Eikä ollut mitään. Hänestä ei tullut mitään. Se oli sietämätöntä. Se merkitsi hänen tuhoutumistaan, hänen tuhoutumistaan ihmisenä, olkoonkin että hän - mahdollisesti - säilyi hengissä. Se pieni oka, joka versoo piilossa joka ihmisessä ja elää toisten avusta ja myötätunnosta, kasvoi jättiläismäiseksi, siitä tuli keihäs, syvälle lihaan porautunut, tuskallisesti pistävä keihäs.

Näin kirjamme Nico kuvailee sekä isäntäväkeään, että tilannetta johon on joutunut. Nico, joka taloon tullessaan hämmentyy sängystä ja puhtaista liinavaatteista, koska hiilikellarikin olisi hänelle kelvannut turvaksi vankilaa ja kidutusta vastaan. Elämmehän natsien miehittämässä maassa, jossa luottamus kaikkein läheisimpiinkin ihmisiin on syytä tarkasti punnita.

Marie ja Wim ovat tavallinen, vielä lapseton pariskunta, jotka nousevat monien kaltaistensa tavoin hiljaisesti vastustamaan juutalaisten karkoituksia, päättämällä pelastaa edes yhden. Valitettavasti luonto on toista mieltä ja korjaa omansa pois, varsin arkisesti. Nico sairastuu ja kuolee. Mutta mitä olisi tehtävä ruumiille? Miten hankkiutua eroon aikuisen miehen kropasta, jota ei saisi olla olemassakaan?

Jännite tuodaan lukijalle heti kirjan alussa, ja sitten ryhdytään hitaasti kerimään auki tiukkaan tilanteeseen joutuneen pariskunnan, ja heidän piilottamansa juutalaismiehen viimeksi kulunutta vuotta. Juutalaiselle myös viimeiseksi jäänyttä. Teoksessa on painava annos hirtehishuumoria, kuitenkin se on luettavissa lähinnä rivien väleistä. Tragikomiisudelta ei voi välttyä tässä absurdissa tilanteessa, jossa ruumis köllöttää viimein puistonpenkin alla.

Kerronta on äärimmilleen riisuttua mutta siitä löytää helmiä. Miltä kuulostaa vaikkapa termi kosminen masennus. Kirjailija itse, Saksalais-hollantilainen Hans Keilson on elänyt aiheen todeksi ja kertookin kaikissa kirjoissa omakohtaisista kokemuksistaan. Kuvittelin tämän pienen ja omaperäisen teoksen olevan hänen ensimmäinen suomennoksensa, mutta kiitos kirjaston tietokannalle, opin jälleen uutta. Viime vuonna häneltä on nimittäin ilmestynyt Vastustajan kuolema -niminen kirja, joka hienovaraisesti nyt herätti mielenkiintoni.

Hienovaraisesti nimenomaan. Komedia mollissa on nopeasti luettava välipalakirja ja virkistävä tuulahdus usein varsin samankaltaisella äänellä kerrotuista holokaustikuvauksista. Tässä keskiöön nousee kolmen ihmisen subjektiivinen kokemus kammottavasta maailmanajasta, jossa turvattomuus leimaa arkea. Marie kiintyy Nicoon syvästi ja myös Wim ystävystyy miehen kanssa. Toisaalta psykologiset mittasuhteet eivät voi olla mitenkään tasapainossa tilanteessa jossa Nico on täysin isäntäväen armoilla. Toisaalta Nico kokee kiitollisuutta, toisaalta kiukkua. Ihmisen ei ole tarkoitus viettää kokonaista vuotta neljänseinän sisällä vain harvoin öisin ulkoilemaan päästen. Ihmisyys hapertuu ja murenee ja jäljelle jää epämääräisen katkeruuden leimaama kiitollisuus. Ja sitten Nico kuolee, eikä mikään ole niin kuin ennen...

Hienovaraisuuteen palatakseni. Vaikka kirja puhutteli, minulle se jäi välipalateokseksi ja, uskallan sanoa, melko yhdentekeväksi. Voi johtua myös siitä, että luin ja luen parhaillani niin suurten tunteiden kirjoja, jotka jyräävät alleen kaiken.

Romaaniin on tutustunut ainakin Kirjavinkkien Irja.

Kymmenen hyvää ja yhdeksän...

Helmikuun ratoksi otan itseäni niskasta kiinni ja vastailen Aili-mummolta saamaani iki-ihanaan haasteeseen. Jälleen kerran, Aili-mummo, pelastit päiväni ja sinulle siitä kiitos ♥
Säännöt tulevat tässä

1. Tehtävänä on listata kymmenen lempiasiaa
2.  Lähetä haaste vähintään viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille!
3.  Muista nauttia listaamistasi asioista mahdollisimman usein.

Todettakoon alkuun, että näitä lempiasioita on erittäin terveellistä miettiä juuri tähän saumaan. Kevät kun on kaltaiselleni "vuodenaikamasentujalle" aina vähän haasteellinen monessakin mielessä. On tietysti ihanaa mennä kesää kohden! Ennen lapsia nautin suuresti Suomen syksystä mutta nyt olen, kolmenkymmenenvuoden viiveellä, ymmärtänyt kesän taian. Elämä on yksinkertaisesti silloin helpompaa ihan siitä syystä, ettei tarvitse pukeutua vaatevuoreen ulkoilujen yhteydessä. Ja toki nautin myös lämmöstä, mutta vain kohtuullisissa määrin. Ilolla otan siis vastaan tulevan valon ja vihreyden. Valon lisääntymisessä on kuitenkin toinen puolensa, kuten asioilla aina. Kevään varjo on väsymys, joka paisuu joinain päivinä kuin pullataikina lamaannuttaviin mittakaavoihin. Juuri siksi ne kymmenen itselle mieleistä asiaa nyt ylös. Ja sen jälkeen ulos.

1. Helpoimmalla aloitetaan eli kirjoilla, kuinkas muuten! Ei ole ihanampaa kuin käpertyminen huovan alle oikein vetävän romaanin seurassa. Helmikuussa ilmestyy muuten kaksi kevään odotetuimmista uutuuksista, Kishwar Desain Postimyyntilapset ja 

Rosamund Luptonin Mitä jäljelle jää. Nämä kun saan käsiini, hypin riemusta. Ihan oikeasti.

2. Valokuvaaminen. Okei, olen asiassa täysin amatööri ja teknisesti lahjaton, vieläpä kännykkäkameran varassa... Silti rakastan kuvien ottamista, erilaisten kuvakulmien sommittelua, tilanteiden ja tunnelmien taltiointia.

3. Uiminen. Ette usko miten vähän käyn uimassa siihen nähden, miten paljon vesi elementtinä minulle merkitsee. Rauha, ja vapautumisen tunne, jonka kokee painuessaan veden alle on vailla vertaansa. 

4. Some. Sosiaalinen media. Helppo tapa pitää yhteyttä netissä uhkaa paikoin syrjäyttää  livetapaamiset. Onhan se helpompaa istahtaa koneen ääreen kuin sumplia kalentereiden kanssa kahvittelusta, jonka sponttaanin jutustelun lapset todennäköisesti omivat itselleen. Se etteivät he osaa puhua, on toisarvoinen seikka.

5. Pinkkejä asioita. Sisustuksessa nyt ainakin.

6. Kauneuden häivähdyksiä arjessa. Tällaisia asioita ovat esteettiset elämykset yllättäviltäkin tahoilta, vaikkapa se miten aurinko kimmeltää kuolleessa oksassa. Nämä auttavat muistamaan, ettei kaikki ole tässä.

7. Sponttaani ilo. Esimerkkinä isompien lapsien sutkautukset ja pienemmän uudet opit, jotka lisääntyvät päivittäin.

8. Rakkaiden läheisyys.

9. Eläimet. Meille saapui viime viikolla tällaiset pötkylät (marsut) poikien riemuksi. Hoitokoiramme Kiki, jonka valokuvilla olen suorastaan blogini kyllästänyt, vierailee meillä myös säännöllisesti.

10. Romaanien lisäksi runot. Hyvä runo on sellainen, jonka sisältö tai tekstimuoto lyö arjen rikki ja sulaa rintakehän kohdalle. Viimeisin löytöni on Rainer Maria Rilke, tässä maistiainen.

Tätä on kaipaaminen: aaltoilua
kotia vailla ajan meressä.
Ja tätä toiveet: vuoropuhelua
hetken ja ikuisuuden välillä.

Tätä on elämä. Kunnes päiväin mennen
hetkistä yksinäisin vyörähtää
ja hymyilen kuin yksikään ei ennen
Ikuista vastaan vaiti jää.

Das ist die Sehnsucht

kirjasta Rainer Maria Rilke, Hetkien kirja - Runoja vuosilta 1899-1908
WSOY, suom. Anna-Maija Raittila

Kymmenestä mukavasta haastan nyt  kertomaan

Leena Lumin
P.S. Rakastan kirjoja Saran
Kirjakirpun Jennin
Mari A:n
Villasukan.

Muistetaan näistä asioista ja monista muista nauttia!

Pasi Ilmari Jääskeläinen; Lumikko ja yhdeksän muuta

2006 Pasi Ilmari Jääskeläinen & Atena Kustannus Oy, 322s.

Maailmaa ehkä on kaikki, mikä on, niin kuin se on. Toisaalta niistä asioista, joista ei voi puhua, täytyy vaieta, ja minä kyllä lisäisin tämän asian sille listalle.

Alussa on lukija. Hämmentynyt, kaunishuulinen, romumunasarjainen lukija. Ella Amanda Milana, opettaja tarkastamassa erään kurittoman oppilansa esseetä. Poika käsittelee siinä Rikosta ja rangaistusta ja väittää kirjan loppuvan dramaattiseen kohtaukseen, jossa Sonja ampuu Raskolnikovia sydämeen. Me Dostojevskiä lukeneet tiedämme, ettei tarina pääty näin. Asiasta on melko varma myös opettajamme Ella, joka tosin ei ole koskaan päässyt kyseistä teosta yli sivun 52.

Mistä oikein on kysymys? Voin paljastaa, että kyse ei ole onnettomasta "uhrista", joka on napsahtanut ansaan luettueen plagiointia vastaan liputtaneen kirjablogistin hämäyspostausta. Kyse on paljon, paljon muusta.

On nimittäin olemassa kirjailija, Laura Lumikko nimeltään. Hän kirjoittaa maailmanlaajuista suosiota nauttivaa Otuksela-nimistä kirjasarjaa. Lumikko on tuonut kirjan tapahtumapaikan, Jäniksenselän maailman kartalle, ja siitä onkin tullut suosittu turistikohde. Japanista asti tullaan ihastelemaan mytologisin patsain koristeltua Jäniksenselkää, jonne Ellakin on töihin päätynyt. Jos vain sattuisi näkemään edes vilauksen kuuluisasta kirjailijasta. Kirjailijasta, josta tiedämme niin vähän. Hän karsastaa kameroita, ja olemassa olevat haastattelut sipaisevat vain Lumikon huolella pystytettyä julkisivua. 

Tiedossa on kuitenkin Lumikon johtama Seura, jonka hän perusti vuosikymmeniä sitten. Seuraan pääsi mukaan yhdeksän lahjakasta lasta, pieniä onnekkaita, joista Lumikko pyrki koulimaan mahdollisimman loistavia kirjailijoita. Hinnalla millä hyvänsä. Nyt vuosia myöhemmin Ella saa kutsun liittyä Seuran kymmenenneksi jäseneksi. Miksi juuri Ella, miksi juuri nyt? Seurahan on elänyt hiljaiseloa niin pitkään.

Eikä aikaakaan, kun Ella haastetaan Seuran ikiomaan Peliin. Peliin, joka kerran pyörähtäessään käyntiin on mahdoton enää pysäyttää. Se vyöryy läpi Ellan ja lukijan tajunnan ja vie aivan toisennäköiseen todellisuuteen. Sillä mikään ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa.

Jääskeläinen vie kerronnallaan meidät syvälle kirjallisuuden ytimeen. Se, miten lukeminen ja kirjat pyörivät jatkuvalla pauhulla juonen ytimessä, lyö tällaisen lukutoukan polvilleen. Se, miten Jääskeläinen tarjoaa mahdollisimman realistisen, fantasia pohjaisen todellisuuden, saa katsomaan maailmaa toisin silmin. Kirjailijalla on kyky herättää henkiin lapsuuden sadut (ja pelot) miltei huomaamattomalla taikasauvan heilautuksella ja hän viihdyttää joka sivulla aivan viimeiseen, huikeaan loppuratkaisuun saakka. 

En ole varma kuinka monta vanhaa suosikkia aion teemalukemisella käydä läpi, Lumikko ja yhdeksän muuta on kuitenkin kirja, jonka uudelleen lukua odotin eniten. Ensimmäisellä lukukerralla moni nyanssi jää huomaamatta kun oli kiire kääntää sivua eteenpäin saadakseen tietää mitä tuleman pitää. Nyt ehdin rauhassa nauttia maisemista ja tunnelmasta ja yksinkertaisesti viihtyä. 

Lumikko ja yhdeksän muuta on ehkä suosikkini, vaikka kirjailijan toinen, Harjukaupungin salakäytävät lumosi yhtä vahvasti, vain hiukan eri tavalla. Aivan mahtavia teoksia molemmat. Koskas saadaan kuulla lisää kirjailijasta?

Todistus mytologisesta kartoituksesta

Kirjan ovat lukeneet monet, mainittakoon nyt

Susa

Zephyr

Kirsi

Katja 

Johan Theorin; Yömyrsky

.

Nattfåk 2008, Tammi 2009, 432s.

Kuolema oli lähempänä kuin ennen, se tuli sisään taloihin.
Vanhan navetan ylisille on raapustettu hätäisesti naisen nimi: RAKASTETTU CAROLINA 1868. Carolina on ollut kuolleena yli satakaksikymmentä vuotta, mutta hän on kuiskannut minulle seinän läpi, miten Åluddenissa saattoi käydä - aikoina joita joskus kutsutaan vanhoiksi, hyviksi ajoiksi.
-Mirja Rambe

Blogistanian Globalia voittajaa jännittäessä postaan nyt kirjan, joka liittyy aiemmin lupailemaani teemalukemiseen "vanhat suosikit uusintakierroksella" sekä myös kiinteistöhaasteeseen. Tarina kun sijoittuu tukevasti 1800-luvulla rakennettuun, suureen kartanoon, johon tukholmalaisperhe pahaa aavistamattomana muuttaa. Tadaa, kaksi kärpästä yhdellä iskulla!  Yleensähän en lue enää nykypäivänä suosikkeja toistamiseen, aika ei yksinkertaisesti riitä. Siksi otinkin aiheen teemaksi, jonka ispiroimana on helpompi tarttua jo tuttuun teokseen, makustella ja tarkkailla sitä kuin vanhaa ystävää, jonka tapaa vuosien jälkeen.

Olen fanittanut Theorinia hänen ensimmäisestä suomennoksestaan, Hämärän hetki saakka ja Yömyrsky on järjestyksessä kirjailijan toinen. Mistään sarjasta ei ole kyse, tarinat kun ovat kaikki aivan omanlaisia yksilöitä. Nämä persoonalliset timantit ovat sijoitetut tyrskyisen suolaiseen Öölantiin.

Yömyrsky kertoo Joakim Westistä, joka pakenee omaa haamuaan Tukholmasta Öölannin saarelle ja ryhtyy vaimonsa Katrinen kanssa kunnostamaan Åluddenin kartanoa. Perheeseen kuuluu kaksi pientä lasta, Livia ja Gabriel. Perhe ei kuitenkaan ehdi nauttia rauhasta merenrannalla, kun jo tapahtuu hirvittävä kuolintapaus, ei mitenkään harvinainen tässä kartanossa...

Toisaalla saaren idylliä häiritsee mökkejä ryöstelevä rikosliiga. Juuri saaressa työnsä aloittanut poliisi Tilda saa kontolleen varkaiden pysäyttämisen, mutta miettii myös liittyisikö Åluddenin onnettomuuteen mahdollisesti rikos.

Näistä aineksista on Yömyrsky tehty. Se ei ole perinteinen kummitustarina, vaikka on siinä mausteita kauhun elementeistäkin. Myöskään perinteiseksi dekkariksi ei romaania voi luokitella, koska teoksessa kuvataan hyvin vähän poliisin työtä. Kirjan pääpaino on psykologisissa ulottuvuuksissa hivenen mytologialla maustettuna. Surutyötätekevä perhe, joka yrittää rakentaa arkea menetyksen särkemistä sirpaleista. Menneisyys, joka ei suostu hiljenemään. Kuolleet, jotka eivät oikein osaa pysyä rajan takana. Theorinin kertojanääni on selkeä ja minusta siinä on häivähdys jotain vanhanaikaista, johon olen aivan ihastunut.

Luimme romaanin tarkoituksella samaan aikaan Lukuhetkien Sonjan kanssa ja olemme tuntoja jo sähköpostilla vaihdelleetkin. Sonjalle lukukokemus oli ensikosketus Theorinin kanssa, mutta toivon, ettei jää viimeiseksi :) Minä taas hämmästelin miten taidokkaasti olen ehtinyt unohtaa kirjan juonen... Romaanissa on pienet miinuksensa, esimerkiksi murtovarkausosuuden olisi voinut ihan hyvin karsia poiskin, mutta on tämä sen verran makoinen, että mikäli olet osallistunut kiinteistöhaasteeseen, vinkkaan lämpimästi. Tai jos etsit hyytävää jännäriä, mutta et oikein muotoudu perusdekkarigenreen, Yömyrsky on tehty sinulle!


Åluddenilla ovat seikkailleet ainakin
Leena Lumi
Satu 
Juha Haataja 


***
  
Ps. Ellet sinä tule minun luokseni, täytyy minun tulla sinun luoksesi...

Blogistanian Globalia

Teille monille kanssabloggaajille Blogistanian Globalia on viime vuodelta tuttu kilpailu, jota emännöi Kirjavan kammarin Karoliina ja säännöt löytyvät täältä. Itse olen mukana ensimmäistä kertaa ja kihisen nyt jännityksestä, miten kolme viime vuoden parasta ulkomaista kaunokirjallisuuden teosta tulee pärjäämään. Valinta on toisaalta helppo, toisaalta vaikea. Sydämen ääntä kuunnellen nimeän ne kirjat, jotka ovat henkilökohtaisesti tulleet kaikista läheisimmiksi.

1. Hélène Grémillon, Uskottuni 3p.

2. Herman Koch, Illallinen 2p.

3. Paul Torday, Ventovieras 1p.