Rakkaudesta Arvontaan!

Hei Lukijat, se olisi taas arvonnan aika! Tyrkyllä komeilee kevään uutuuskirjoja, sekä joitain vanhempia teoksia. Lista saattaa vielä pidentyä mutta lähdetään liikkeelle näillä


♥ Johanna Holmström; Itämaa

♥ Sarah Blake; Jos saat tämän kirjeen

♥ Rosamund Lupton; Mitä jäljelle jää

♥ Julie Kibler; Matkalla kotiin

♥ Hisham Matar; Erään katoamisen anatomia

♥ Antonio Hill; Kauniit kuolemat

♥ Hans-Joachim Lang; Parakki 10

♥ Jussi Adler-Olsen; Metsästäjät

♥ Tommi Laurinsalo; Kuu taivaalta (mukava vaikkapa lahjaksi)

♥ Milja Kaunisto; Synnintekijä

♥ Hans Keilson; Komedia mollissa

♥ Minna Lindgren; Kuolema Ehtoolehdossa

♥ Maaria Päivinen; Pintanaarmuja

Olen arvioinut kaikki kirjat blogissani, lukuunottamatta Parakkia, jonka ilmestyy tällä viikolla.

Säännöt ovat ne perinteiset, eli yhden arvan saa olemalla lukijani ja kommentoimalla tätä postausta, lisäarpa tulee linkityksestä. Ylläolevaa kuvaa voi käyttää mainoksen yhteydessä. Kerrothan monellako arvalla olet mukana! Arvonta on voimassa 22.4. klo 12. saakka, ja tulokset julkaisen loppuviikosta. Tällä kertaa voittajia on kolme, joista ensimmäiseksi tullut saa valita kirjan luonnollisesti ensimmäisenä.

Sitten ei muuta kuin onnea matkaan! :)

♥ Annika

Maaria Päivinen; Pintanaarmuja

2013 Maaria Päivinen ja ntamo, kannen kuva Anni Halonen, 259s.

"Heikko niin kuin minä, sellainen tarvitsee vahvaa. Ja vahva, se tarvitsee heikkoa. Ja sitten kun heikko ja vahva sekoittuvat ja vahva onkin heikko ja heikko vahva, täydentävät toisiaan, ääripäät ja voimat", lausui minun häneni ja painoi katseensa sivuun, joita minä en saattanut nähdä. 

Ilman Annaa ei olisi Hermania, ei Veikkoa, ei tätä tarinaa, joka kysyy enemmän kuin vastaa. Anna, Veikko, Herman. Kolminaisuus, joka kietoutuu yhteen niin tiiviisti, elämän tiiviisti, ettei tiedä mihin toinen loppuu ja mistä toinen alkaa. Ja onko lopulta ollenkaan muita kuin Anna. Sillä hän on kaiken keskiö, Hän oli kaikkein kaikkein, Hermanin sanoin. Hän pyörittää draamaa, vaikka uhrin leimalla.

Annan ja Veikon avioliitto kituu henkitoreissaan. Oikeastaan se on ollut alusta saakka kuollut. Sillä Veikko on vahva, vahva epäinhimillisyyteen saakka, ja hänen vahvuutensa sairastuttaa Annan. Toisinaan Anna on niin ruhjottu, ettei häntä voi päästää ihmisten ilmoille, ei yliopistoon kaikkien nähdä, vaan Anna jää raudoissa kotiin. Ruma Anna, Anna jonka henki haisee, Anna joka on niin tiivis, että hänen painonsa saa lukijan, ei vain pintanaarmuille, vaan syville haavoille.

Miksi Anna jää tuhoisaan, väkivaltaiseen suhteeseen, miksi, vaikka vihaa Veikkoa? Vihaa niin paljon, että rakastaa. Anna tarvitsee Veikon vastapainoksi Hermanin. Veikolle hän alistuu, antaa kaiken, Hermania hän hallitsee olemalla antamatta mitään. Herman rakastaa Annaa sairaalloisella palolla, joka ei sammu, vaikka Anna on jo sammunut, vuosia sitten. Hermanilla on kolme lasta ja vaimo, mutta Annahaamun rinnalla he eivät ole mitään. Anna on Hermanin aurinko, jota hän kuun lailla kiertää, valoton ja kuollut aurinko.

 Rakastuin hänen läsnäoloonsa ja hänen värisyttävään poissaoloonsa, rakastuin hänen silmissään kylpevään syvyyteen, rakastuin hänen luoksepääsemättömyyteensä ja siihen että hän oli yhtä aikaa maanantai ja viikonloppu.

ja

Jokainen meistä haluaa sitä tietämättään; tuntea kaiken, tuntea kuolevansa ikävään. Tuntea olevansa ainoa, jota kohtaan tunnetaan. Tuntea saavansa kaiken huomion, jakamattoman, olla makaava, itkevä maailma.

Mutta Herman saa Annasta vain osia, ja niissä osissa on kituvan Hermanin kaikki. Kaikkein kaikkein.

Anna on kirjan henkilöistä se vaikein. Hänen mielenliikkeitä tuntuu lähes mahdottomalta ymmärtää. Lukija ahdistuu tahtomattaan Annan ahdistuksesta, joka on musta ja punainen, ja josta kaikki muut värit puuttuvat. Henkilöistä selkein on Veikko, hänhän on "vain" lyövä ja vaimoaan alistava mies, kuitenkin valitettavan tyypillinen. Annan vapauden kaipuu riipii, hänen katkeruutensa ja syyllisyytensä, mutta jotenkin ne myös jättävät tyhjän päälle.

Maaria Päivinen lähetti minulle kolmannen teoksensa (kiitos ♥), joka on saanutkin jo ihan mukavasti blogihuomiota. Kirjan vastaanotto on ollut moninaista. Siinä missä Leena Lumi ,  Villasukka ,   Vera Vala ja Maija ihastuivat, Elegia ja Paula  jäivät jotain vaille.

Ristiriitainen tämä teos onkin, niin provoisoivan naisellinen, että en taatusti ole koskaan lukenut mitään vastaavaa. Kirja on kuin reilun 200 sivun mittainen runo. Se on lyyristä tajunnanvirtaa, täynnä oivalluksia niin parisuhteesta, kuin ihmismielen pimeydestä. Tarina on perinteinen kolmiodraama mutta juoni väljä. Romaani piirtää puhtaasti omia latujaan, jossain tuolla ylhäällä, mielen rajamailla. Ja paikoin alhaalla, manalassa saakka.

En tiedä voiko Päivisen kirjasta sanoa varsinaisesti pitävänsä. Se on niin rankka ja toisaalta kielellisesti niin kaunis, etten kykene analysoimaan teoksen herättämiä tunteita. Nautin kerronnan kiemuroista mutta olin loppua kohdin uupua sanoilla tasapainotteluun. Toisaalta minähän olen aina ollut lääpälläni tarinavetoisiin kirjoihin.

Pintanaarmuja on lukukokemuksena vahva ja erilainen. Se on koettava, siihen on upottava ja viimeisen sivun jälkeen pyristeltävä kohti pintaa. Ellei sitten aio jäädä Annan tavoin lipumaan kohti vapautusta. Tai uutta vankilaa.

Ja Anna jäi sohvaan niin kuin sauna poltetaan humalassa eivätkä hänen vaurionsa olleet suuria ne olivat jonkun kuvitelmia
ja tyynin mielin minä unohdan ja
hän katseli tyhjiksi riivittyjä seiniä
ja huomenna maalaan tänne värit takaisin, niin minä teen,
ja
toivoon hän jäi lepäämään, toivoon yhtä kaikki.

Muista myös kirjailija oma blogi!

Unni Lindell; Sokerivalhe

Sukkerdöden 2010, suom. Päivi Kivelä ja WSOY 2013, 413s.

Kari Helene vääntäytyi hitaasti istualleen, kääntyi puolittain mutta jäi istumaan leveä selkä isään päin. Hänen pupillinsa laajenivat. Tulipunaiset läikät kohosivat poskille. Hän tunsi oman hajunsa, makean ja kitkerän. Siksi sanat olivat kadonneet, valheen takia.

Kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Kari Helena (ei Katri Helena, kuten itse harhauduin nimen lukemaan) muistaa. Kun Kari oli pieni tyttö, tapahtui jotain järkyttävää, jotain sellaista, josta hän ei ole vielä parikymppisenäkään toipunut. Karin pikkuveli, vain kymmenen kuukauden ikäinen vauva kuolee. Tapaus luokitellaan kätkytkuolemaksi ja that´s it. Vauvahan löydetään omasta sängystä vatsallaan asennossa, jossa pieniä ei nykyään suositella nukutettavan. Valhe! Kari nimittäin muistaa, että vauva olikin lattialla. Suruunsa itsensä muodottomaksi syönyt Kari ottaa yhteyttä poliisipäällikkö Martiniin jakaakseen syvältä alitajunnasta pintaan nousseet muistot. Ennen kuin tapaaminen järjestyy, Martin kuolee.

Eniten poliisipäällikköä jää suremaan Cato Isaksen työtoveri, aiemmistakin osista tuttu Maria Dahle. Maahanmuuttaja Maria, jolla on toisia tarkemmat vaistot mutta alhainen työmoraali. Maria kun on tottunut toimimaan oman päänsä mukaan. Näin tälläkin kertaa. Lapsuuden traumoissa yhä elävälle Dahlelle Martin oli kuin oma isä, eikä miehen kuolema jätä Mariaa rauhaan ennen kuin hän on selvittänyt asian pohjia myöten.

Hän nukahti hetkeksi ja tiesi jo ennen heräämistään, että jotain hirveää oli tapahtunut. Tuntui kuin käyrä pedonkynsi olisi tökkinyt tajuntaa. Se työntyi yhä lähemmäksi, ja äkkiä hän heräsi. 
Häntä kylmäsi. Martin oli kuollut. Kuollut.

Myös Martin teki Kari Helenen vanhempiin ja heidän ystävärinkiin liittyviä tutkimuksia, ja nyt näitä jatkaa Maria. Cato Isaksen puolestaan tietää aavistuksen vähemmän kuin Maria sekä lukija, mikä tuo tarinaan oman viehätyksensä.

Sokerivalhe on Norjan toiseksi myydyimmän dekkaristin, Unni Lindellin seitsemäs Cato Isaksen -trilleri. Eniten norjassa dekkareita myy, yllättäen, varsin taitava herra nimeltä Jo Nesbö. Olen lukenut kaikki Isaksenit ja ihastunut Lindellin omaperäiseen tyyliin. Unnin kirjat eivät ole mitään tusinatavaraa, vaan hän leipoo pienin erin tarjoilluista palasista varsin mehevän kakun. Sokerisen. Vaikka totuus onkin karvas. Näkökulmien vaihtelut poliiseista epäilyksen alaisiin sekoittavat sopivan kihelmöivästi lukijan mieltä, eikä ennen viimeistä kappaletta voi koskaan täysin tietää, kuka lopulta on syyllinen. Harhautuksen mestari tämä Lindell!

Mutta toisaalta, siinä missä aiemmat osat käsittelivät varsin ravisuttavia aiheita perheväkivallasta koulukiusaamiseen, Sokerivalhe jää minusta pikkuisen aiempien osien jalkoihin. Lindell ei ole enää aivan yhtä terävän runollinen, kuin olin odottanut. En myöskään lämmennyt kirjalle varauksetta koska jo romaanin alussa kävi ilmi, mitä "sokeri" pitää sisällään. Huumeita tietysti. Huumetarinat eivät ole koskaan olleet minun juttuni. Kuitenkin, kun alkuharmistuksesta pääsin, aloin nauttia vanhojen tuttujen henkilöiden tapaamisesta sekä tietysti Lindellin kerronasta.

Ei paha, mutta ei paraskaan!

Kuolleet eivät kaivanneet takaisin. Sen nimeä en tiedä, mutta kutsun kuolemaksi. Kuolema odotti kaikkia jossakin, jokainen päivä oli lähtölaskentaa. Missään ei ollut sanottu että hän itsekään eläisi pitkään, mutta kesä tulisi kuitenkin taas.


Sarjan aiemmat blogistani löytyvät arviot täältä ja täältä

Syksy 2013 ja Liebster Award

Hei ystävät! Vielä ei olla selvitty edes kevään lukurutistuksesta, kun kustantamoilta pukkaa jo syyskatalogeja. Ja millainen kirjasyksy onkaan tulossa! Lukijat ja kirjabloggaajat eivät ainakaan voi tekemisen puutetta valitella, heikosta tarjonnasta puhumattakaan. Kunpa muistasimme olla kuitenkaan ottamatta kirjapinoista stressiä ja sen sijaan ilolla fiilistelisimme omista ja toisten löydöistä. Koska, kuten kanssabloggaaja eräässä yhteydessä mainitsi, on suunnittelu melkein yhtä ihanaa kuin itse lukeminen!

Ainakin näitä tulen itse ensi syksynä (ja jo kesällä) lukemaan

♥ WSOY
 - Miina Supinen; Säde (syyskuu)

♥ Otava
- Joel Haahtela; Tähtikirkas, lumivalkea (elokuu)
- Khaled Hosseini; Ja vuoret kaikuvat (toukokuu) !!
- Chimamanda Ngozi Adichie; Kotiinpalaajat (syyskuu)
- Carlos Ruiz Zafón; Marina (kesäkuu)
- Henning Mankell; Haudattu (elokuu)
- Liza Marklund; Ajojahti

♥ Tammi
- Anilda Ibrahimi; Ajan riekaleita (syyskuu)
- Johan Theorin; Sankta Psykon kasvatit (elokuu) !!

♥ Gummerus;
- Pauliina Rauhala; Taivaslaulu (elokuu)
- Marko Kilpi; Kuolematon (syyskuu)
- Vera Vala; Kosto ikuisessa kaupungissa (kesäkuu)
- Camilla Läckberg; Enkelintekijä (toukokuu)
- John Verdon; Murhakierre (kesäkuu)

Muilta kustantamoilta ei vielä ole ilmestynyt tietoa tulevasta. Tämä listaus on siis vain viitettä antava ja tietysti sen pituutta lisäävät tulevat blogisavut.


Minua on muistanut haasteella ihana Mari. Lämmin kiitos sinulle, tämä oli päivän piristys! :) Koska olen jo aiemmin vastaavan naputellut (löytyy täältä ja täältä), keskityn nyt Marin 11. kysymykseen,

1. Mitä luet juuri nyt?

Kishwar Desai; Postimyyntilapset ja Mikael Niemi; Veden viemää

2. Onko sinulla useampi kirja kerrallaan kesken, vai luetko yhden kerrallaan?

No nyt on kaksi kirjaa kesken, yleensä pyrin lukemaan rajallisen keskittymiskykyni tähden vain yhtä kerrallaan.

3. Millä kielillä luet kirjoja?

Suomeksi.

4. Millä perusteella valitset kirjat, jotka luet?

Luen vanhojen, hyväksi havaittujen kirjailijoiden tekstejä, sellaisia, joiden juoni herättää mielenkiinnon. Nykyään valitsen huimat määrät kirjoja ihan vain toisten suositusten perusteella. Hyväksi havaittu tapa, jolla olen löytänyt uskomattomia lukuelämyksiä :)

5. Lukevatko muut perheessäsi sinun lisäksesi?

Valitettavan vähän.

6. Missä luet mieluiten?

Joko sohvalla istuen tai sängyllä loikoillen.

7. E-kirja vai perinteinen?

Perinteinen!

8. Kirja, johon et koskaan kyllästy?

Samoja romaaneja en jaksa käydä loputtomiin läpi, mutta runot eivät vanhene ikinä.

9. Mikä lukemisessa on parasta?

Se, että pääsee luomaan oman nahkansa ja astumaan toisiin, kokeilemaan millaista olisi olla joku muu. Seikkaileminen. Kerronnan kauneus. Uudet näköalat. Rentoutuminen... Ja lista jatkuu :)

 

10. Mikä on paras kirjamuistosi lapsuudesta?

Neiti Etsivät ja Tiina -kirjat, joita hain kirjastosta. Jo matkalla jännitys nipisteli vatsaa, lupaus tulevista kirjalöydöistä.

11. Miten muut ihmiset suhtautuvat lukuharrastukseesi?

Ihan positiivisesti. Osa ehkä hämmästellen; siis etkö sä tee muuta kuin luet? Noinko paljon sä luet? Miten sä ehdit? Sä et siis katso telkkaria?

Leppoisaa viikon jatkoa!

♥ Annika

Johanna Holmström; Itämaa

Asfaltsänglar 2013, Suom. Tuula Kojo, Kustannusosakeyhtiö Otava 2013, 333s.

Heitä kutsuttiin asfalttienkeleiksi, mutta eivät he mitään enkeleitä olleet, vaan langenneita tyttöjä, jotka pirstoivat itsensä ja kaipuunsa pitkin katuja. He olivat kalmoja jo ennen kuin osuivat maahan. He kuljeksivat ympäriinsä kuin kuori, ehkä kuukausikaupalla, valmiiksi kuolleina. Tietämättä sitä itse.

Leila ja Samira. Sisarukset, joille elämä ei ole antanut kaikkein helpoimpia kortteja. Onhan heidän isänsä maallistunut maahanmuuttaja, äiti taas muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen. Yritä siinä sitten elää nuoruutta. Löytää paikkaasi yläastehelvetissä, jossa on vaarana joutua silmätikuksi jo siitä, ettei olkapäällä keiku Miu Miu, Gucci tai Guess. Leila on siirtynyt yläasteelle ristiriitaisin tuntein. Hänen lapsuudensystävänsä, peroksiblondi Linda, jolle Britney Spears on kaikki kaikessa, sulkee Leilan tylysti ringin ulkopuolelle. Sinne Leila jää, vetäen suojakseen vain hupun väkivaltaa ja syrjintää vastaan. Kotonakaan ei mene hyvin. Isosisko Samira on yrittänyt pyristellä irti fanaattisesti islamiin suhtautuvan äidin otteesta muuttamalla omaan asuntoon. Mutta hän itsekin tietää elävänsä kuin jatkoajalla. Koska astalttienkelin kohtalo on myös Samiran kohtalo.

Jo kirjan alussa käy ilmi, että Samira makaa sairaalassa koomassa. Lyhyeksi on jäänyt hänen vapaustaistelunsa. Leilalle selviää vasta jälkeen päin mitä isosiskolle lopulta tapahtui. Samira ehti saada maistiaisia siitä, millaista on elää kuin suomalainen nainen, mutta hirvittävällä hinnalla. Kun Samira ja hänen "musuystävänsä" Jasmina lähtivät valloittamaan maailmaa lyhyissä hameissa, ainainen pelko silmissään, he tiesivät jo valmiiksi mille tielle lähtivät. Se on tuhon tie. Mutta myös sodan.

- Mutta Samira. Ystäväiseni. Miksi luulet, että sitä sanotaan sotamaalaukseksi? Jokainen totaalitaarinen valtio on kieltänyt meikkaamisen ja yrittänyt sanella, miten naisten tulee pukeutua. Hameet ylös, housut alas, peitä itsesi, pese naamasi, maalaa vain paksummin, ansaitset sen... Afganistanissa talibanit ampuivat naisia, jos nämä rohkenevat yksin ulos kadulle mennäkseen lääkäriin. Aseistautumattomia naisia. Naisenruumis on itsessään ase.

Kun rakas isosisko kieltäytyy enää heräämästä, jää Leila oman onnensa nojaan. Toki hänellä on parkour-porukka, ja niin. Linda. Koulukiusaaja Linda, joka saa pian huomata, miten huojuva on yläasteikäisten arvoasteikko. Pienikin moka riittää romahduttamaan taiten rakennetun imagon, jäljelle jää vain tuhriintunut meikki ja mustelmat. Kuitenkaan Leila ei jätä Lindaa, koska tuntee liian vahvasti. Leila yrittää seurata Samiran jalanjälkiä, mutta äiti kiristää hihnaa. Äiti, joka niin mielellään solmisi kurittoman tyttärensä päähänsä hijabin. Koska on jo tarpeeksi suuri häpeä se, mitä Samira teki erään skinijengin jäsenen kanssa...

Luin helsinkiläisen Johanna Holmströmin Itämaata kuin huiminta jännäriä. Anja Snellmannin Parvekejumalat viskasi minut aikoinaan muslimityttöjen tiukasti vartioituun maailmaan ja sinne jäin janoamaan lisää. Siinä missä Parvekejumalien päähenkilön elämännälkä nostatti lukijan tunteet pintaan, teki Itämaa saman vieläkin riipivämmin. Jotenkin koin lukevani Snellmannin kirjalle jatkoa, vaikka tarina on tietysti eri. Ja kuitenkin se on sama. Sama kohtalo näillä hunnun vainoamilla tyttärillä, jotka Itämaassa löytävät myös kankaan takaa turvan.

Holmström kuljettaa tarinaa napakalla otteella. Kirja tulee vahvasti tykö, siitä voi tuntea huulikiillon ja teinihien tuoksun, mutta myös kalman ja pelon. Jokin paha ajaa teoksen naisia takaa, hengittää niskaan ja patistaa lukijaa kääntämään sivuja tiheään tahtiin. Viimeisen kappaleen jälkeen tunnelma ei kuitenkaan ole yhtä lohduton kuin Parvekejumalissa.

Tämä lukija on  myyty!


Ps. Tässä maailmassa on jo ihan tarpeeksi alastomia vartaloita. Minun kroppaani ei tarvitse nähdä.

Kirja on löydetty ainakin Kirjasfäärissä. Kokeilkaa muutkin!

Julie Kibler; Matkalla kotiin

Calling me home 2013, Suom. Riie Heikkilä, Gummerus Kustannus Oy 2013, 504s.

"Ainoa syy jonka takia milloinkaan toivoisin että olisit erilainen, Isabelle-neiti, hän sanoi korostaen tahallaan sanaa jota hän ei enää nykyisin vahingossakaan käyttänyt, "on se, että siinä tapauksessa voisimme tehdä kaiken julkisesti, kaikkien edessä, eikä meidän koskaan tarvitsisi pelätä että joku väärä ihminen näkee meidät. Muuten olet minusta täydellinen. Joka ainoa asia sinussa on täydellinen." Hän veti kätensä pois ja tönäisi minua hellästi kohti harjaa. Kun sain otteen siitä, en kyennyt muuta kuin seisomaan paikallani ja tuntemaan kuinka sydämeni väpätti vimmatusti – se oli kuin villi lintu, joka oli otettu vangiksi ja lukittu häkkiin, joka oli pienempi kuin sen siipien läpimitta.

Vaikka yhdysvaltalaisen Julie Kiblerin Matkalla kotiin romaani pitää sisällään reilut viisisataa sivua, kaavailin kirjaa välipalaksi. Heti kirjasta kuultuani oli selvää että tahdon sen johonkin väliin ottaa. Teoshan on nauttinut suurta blogisuosiota heti julkaisusta lähtien. Blogisauhuissa romaania on verrattu yhteen suosikkikirjoistani, Piikoihin. Savuista saattoi haistella myös, ettei Matkalla kotiin yllä aivan Piikojen tasolle, vaan on kerronnaltaan kepeämpää, enemmän kallellaan chikc litiin.

Ihastuin aikonani Kathryn Stockettin romaanin lempeään kerrontaan, sen syvälliseen sanomaan joka jätti haikunsa pitkäksi aikaa mieleen. Ja samantapaista aihetta kantaa tämä road trip -tyylinen paksukainen, jossa auton rattia pyörittää Dorrie niminen kampaaja. Kyydissä istuu Isabelle McAllister, korkeaan ikään ehtinyt nainen, joka pitää mustaa Dorrieta kuin omana tyttärenään. Siksi hän onkin ottanut Dorrien henkiseksi tuekseen matkalle kohti hautajaisia. Pikku hiljaa, kilometrien kertyessä ja pyörien niellessä asfalttia Isabelle ryhtyy kertomaan tarinaa kahdesta nuoresta rakastavaisesta. Toinen on Isabelle itse, toinen perheen taloudenhoitajan tummaihoinen Robert poika. Robert, jota rajoittavat mm. tällaiset säännöt: NEEKERI, ÄLÄ ANNA AURINGON LASKEA YLLESI TÄÄLLÄ SHALERVILLESSÄ.

Robert yrittää vanhempana ja viisaampana jarrutella Isabellen intohimoisia tunteita ihan vain siitä syystä, että pelkää joutuvansa hirteen jos salainen suhde kantautuu vääriin korviin. Pahinta vastarintaa olisi odotettavissa Isabellen omasta perheestä. Hänen äitinsä kun on pahimman luokan päällepäsmäri, joka pitää tytärtään todella tiukassa siimassa. Väkivaltaiset hulttioveljet saavat mellastaa mielensä mukaan mutta tyttären kunniaa on varjeltava - vaikka väkisin. Eletäänhän Kentuckyssä vuonna 1939 ja mustien asema on raivostuttavan huono. (Uhka)rohkea Isabelle ei kuitenkaan piittaa säännöistä vaan keksii keinot tavata komeaa Robertia. Ja kun nuorten rakkaus lehahtaa kunnolla liekkeihin, tällainen epäromantikkokin jännittää sydän syrjällään tuhoon tuomitun suhteen puolesta...

Moni kanssabloggaaja kertoo tuskastuneensa Isabellen itsekkyyteen ja naiiviuteen. Ennakkopeloista huolimatta huomasin ymmärtäväni lyhyt pinnaista tyttöä, joka pitää päänsä ahdistavissakin olosuhteissa. Olin itse pitkälti samanlainen höyrypää tuossa iässä. Ja teini-ikäisen rakkaus on ehdottoman sokeaa... Alusta alkaen toki on selvää, ettei rakkaustarina tule päättymään hyvin mutta silti uskalsin toivoa.

Entäs sitten toinen päähenkilöistä? Dorriellakin on oma risti kannettavanaan. Hän epäilee poikansa tyttöystävän omituisen käytöksen perusteella, että nuori pari odottaa vauvaa. Epäillä kannattaakin, eikä Dorrien ongelmat vielä tähän rajoitu. Mitä pidemmälle Isabelle tarinassaan pääsee, sitä tarkemmin Dorrie alkaa peilalta kertomusta vasten omaa elämäntilannetta. Matkan varrella persoonallinen kaksikko kohtaa ikivanhoja ongelmia ja kerää ihmisten katseita. Vielä 2000-luvullakin valkoisen ja tumman naisen ystävyydelle riittää hämmästelijöitä.

Matkalla kotiin ei ole kirjallisuuden ilotulitusta eikä juoneltaan hämmästyttävän omaperäinen. Se on kuitenkin aivan nappivalinta kevyempää lukuromaania etsivälle. Kirja ei ole missään nimessä sieluton, vaan se onnistuu sekä koskettamaan että koukuttamaan. Vaikka kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo miltei viikko, surumielinen tarina nousi nyt elävästi mieleen sitaatteja etsiessäni. Pidin yllättävissä määrin. Myönnän ettei romaani minustakaan Piikojen tasolle ylettänyt, mutta paljosta ei jäänyt kiinni!

Matkalla kotiin on lukenut esimerkiksi Jenni . Ammalta ja Katjalta taas löydätte lisää linkkejä vastaaviin postauksiin.



Ps. Pyydän anteeksi tönkköä tekstiä, olen aivan naatti pääsiäisreissun jäljiltä...

Kirjallisuushaaste

Viimeinen postaukseni, ennen pikkuista pääsiäislomaa, on haaste jonka sieppasin Elegialta. ♥ Blogiystäväni jalanjäljissä haastan vuorostani kaikki teidät, jotka ette ole vielä tätä tehneet nyt nappaamaan mukavat kysymykset mukaanne!

1. Mikä kirja olisi juuri nyt paras kuvaamaan sinun elämääsi?

Ironinen puoleni hinkuisi vastaukseksi Kaj Korkea-Ahon, Tummempaa tuolla puolen, mutta sanotaan kuitenkin Pauliina Susi; Ruuhkavuosi.

2. Luetko runoja?

Luen ja kirjoiTIN. Itsekriittisyyteni kävi asiassa kuitenkin ylitsepääsemättömäksi ongelmaksi...

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?

Kirjamessuille aion ainakin tänä vuonna suunnistaa.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Eikös niistä melkein kaikista nykyään tehdä...? J.K. Johanssonin Laura

5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Miltei kaikki Waltarit lukematta. Niitä voisi koittaa. Ja lisää Dostojevksia.

6. Onko sinulla jokin lempikirja jota et ikinä kehtaa kysyttäessä (paitsi tietysti nyt) paljastaa?

Ei. Olen aika suorapuheinen, eli toisin sanoen huono pitämään mitään salassa.

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?

Näitä on niin paljon... Sanotaan vaikka Mons Kallentoft koska hän vain on ♥
 
8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?

Kurt Wallanderin :) Okei, jos mietin hiukan pidempään, voisi olla mukava treffata Tummanhopeisen meren Kalamies

9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikket välttämättä hänen kirjoista pitäisikään)?

Hmm... Esimerkiksi Pasi Ilmari Jääskeläinen. Ja hänen kirjoistaan pidän!

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?

Johanna Holmström; Itämaa

11. Mitä luet juuri nyt?

Lopetin eilen Matkalla kotiin -teoksen (josta postaan viimeistään pääsiäisen jälkeen) ja siirryin Unni Lindellin Sokerivalheeseen.


Kirjaisaa ja auringon koristamaa Pääsiäistä teille kaikille!

♥ Annika