Unni Lindell; Sokerivalhe

Sukkerdöden 2010, suom. Päivi Kivelä ja WSOY 2013, 413s.

Kari Helene vääntäytyi hitaasti istualleen, kääntyi puolittain mutta jäi istumaan leveä selkä isään päin. Hänen pupillinsa laajenivat. Tulipunaiset läikät kohosivat poskille. Hän tunsi oman hajunsa, makean ja kitkerän. Siksi sanat olivat kadonneet, valheen takia.

Kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Kari Helena (ei Katri Helena, kuten itse harhauduin nimen lukemaan) muistaa. Kun Kari oli pieni tyttö, tapahtui jotain järkyttävää, jotain sellaista, josta hän ei ole vielä parikymppisenäkään toipunut. Karin pikkuveli, vain kymmenen kuukauden ikäinen vauva kuolee. Tapaus luokitellaan kätkytkuolemaksi ja that´s it. Vauvahan löydetään omasta sängystä vatsallaan asennossa, jossa pieniä ei nykyään suositella nukutettavan. Valhe! Kari nimittäin muistaa, että vauva olikin lattialla. Suruunsa itsensä muodottomaksi syönyt Kari ottaa yhteyttä poliisipäällikkö Martiniin jakaakseen syvältä alitajunnasta pintaan nousseet muistot. Ennen kuin tapaaminen järjestyy, Martin kuolee.

Eniten poliisipäällikköä jää suremaan Cato Isaksen työtoveri, aiemmistakin osista tuttu Maria Dahle. Maahanmuuttaja Maria, jolla on toisia tarkemmat vaistot mutta alhainen työmoraali. Maria kun on tottunut toimimaan oman päänsä mukaan. Näin tälläkin kertaa. Lapsuuden traumoissa yhä elävälle Dahlelle Martin oli kuin oma isä, eikä miehen kuolema jätä Mariaa rauhaan ennen kuin hän on selvittänyt asian pohjia myöten.

Hän nukahti hetkeksi ja tiesi jo ennen heräämistään, että jotain hirveää oli tapahtunut. Tuntui kuin käyrä pedonkynsi olisi tökkinyt tajuntaa. Se työntyi yhä lähemmäksi, ja äkkiä hän heräsi. 
Häntä kylmäsi. Martin oli kuollut. Kuollut.

Myös Martin teki Kari Helenen vanhempiin ja heidän ystävärinkiin liittyviä tutkimuksia, ja nyt näitä jatkaa Maria. Cato Isaksen puolestaan tietää aavistuksen vähemmän kuin Maria sekä lukija, mikä tuo tarinaan oman viehätyksensä.

Sokerivalhe on Norjan toiseksi myydyimmän dekkaristin, Unni Lindellin seitsemäs Cato Isaksen -trilleri. Eniten norjassa dekkareita myy, yllättäen, varsin taitava herra nimeltä Jo Nesbö. Olen lukenut kaikki Isaksenit ja ihastunut Lindellin omaperäiseen tyyliin. Unnin kirjat eivät ole mitään tusinatavaraa, vaan hän leipoo pienin erin tarjoilluista palasista varsin mehevän kakun. Sokerisen. Vaikka totuus onkin karvas. Näkökulmien vaihtelut poliiseista epäilyksen alaisiin sekoittavat sopivan kihelmöivästi lukijan mieltä, eikä ennen viimeistä kappaletta voi koskaan täysin tietää, kuka lopulta on syyllinen. Harhautuksen mestari tämä Lindell!

Mutta toisaalta, siinä missä aiemmat osat käsittelivät varsin ravisuttavia aiheita perheväkivallasta koulukiusaamiseen, Sokerivalhe jää minusta pikkuisen aiempien osien jalkoihin. Lindell ei ole enää aivan yhtä terävän runollinen, kuin olin odottanut. En myöskään lämmennyt kirjalle varauksetta koska jo romaanin alussa kävi ilmi, mitä "sokeri" pitää sisällään. Huumeita tietysti. Huumetarinat eivät ole koskaan olleet minun juttuni. Kuitenkin, kun alkuharmistuksesta pääsin, aloin nauttia vanhojen tuttujen henkilöiden tapaamisesta sekä tietysti Lindellin kerronasta.

Ei paha, mutta ei paraskaan!

Kuolleet eivät kaivanneet takaisin. Sen nimeä en tiedä, mutta kutsun kuolemaksi. Kuolema odotti kaikkia jossakin, jokainen päivä oli lähtölaskentaa. Missään ei ollut sanottu että hän itsekään eläisi pitkään, mutta kesä tulisi kuitenkin taas.


Sarjan aiemmat blogistani löytyvät arviot täältä ja täältä