Johanna Holmström; Itämaa

Asfaltsänglar 2013, Suom. Tuula Kojo, Kustannusosakeyhtiö Otava 2013, 333s.

Heitä kutsuttiin asfalttienkeleiksi, mutta eivät he mitään enkeleitä olleet, vaan langenneita tyttöjä, jotka pirstoivat itsensä ja kaipuunsa pitkin katuja. He olivat kalmoja jo ennen kuin osuivat maahan. He kuljeksivat ympäriinsä kuin kuori, ehkä kuukausikaupalla, valmiiksi kuolleina. Tietämättä sitä itse.

Leila ja Samira. Sisarukset, joille elämä ei ole antanut kaikkein helpoimpia kortteja. Onhan heidän isänsä maallistunut maahanmuuttaja, äiti taas muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen. Yritä siinä sitten elää nuoruutta. Löytää paikkaasi yläastehelvetissä, jossa on vaarana joutua silmätikuksi jo siitä, ettei olkapäällä keiku Miu Miu, Gucci tai Guess. Leila on siirtynyt yläasteelle ristiriitaisin tuntein. Hänen lapsuudensystävänsä, peroksiblondi Linda, jolle Britney Spears on kaikki kaikessa, sulkee Leilan tylysti ringin ulkopuolelle. Sinne Leila jää, vetäen suojakseen vain hupun väkivaltaa ja syrjintää vastaan. Kotonakaan ei mene hyvin. Isosisko Samira on yrittänyt pyristellä irti fanaattisesti islamiin suhtautuvan äidin otteesta muuttamalla omaan asuntoon. Mutta hän itsekin tietää elävänsä kuin jatkoajalla. Koska astalttienkelin kohtalo on myös Samiran kohtalo.

Jo kirjan alussa käy ilmi, että Samira makaa sairaalassa koomassa. Lyhyeksi on jäänyt hänen vapaustaistelunsa. Leilalle selviää vasta jälkeen päin mitä isosiskolle lopulta tapahtui. Samira ehti saada maistiaisia siitä, millaista on elää kuin suomalainen nainen, mutta hirvittävällä hinnalla. Kun Samira ja hänen "musuystävänsä" Jasmina lähtivät valloittamaan maailmaa lyhyissä hameissa, ainainen pelko silmissään, he tiesivät jo valmiiksi mille tielle lähtivät. Se on tuhon tie. Mutta myös sodan.

- Mutta Samira. Ystäväiseni. Miksi luulet, että sitä sanotaan sotamaalaukseksi? Jokainen totaalitaarinen valtio on kieltänyt meikkaamisen ja yrittänyt sanella, miten naisten tulee pukeutua. Hameet ylös, housut alas, peitä itsesi, pese naamasi, maalaa vain paksummin, ansaitset sen... Afganistanissa talibanit ampuivat naisia, jos nämä rohkenevat yksin ulos kadulle mennäkseen lääkäriin. Aseistautumattomia naisia. Naisenruumis on itsessään ase.

Kun rakas isosisko kieltäytyy enää heräämästä, jää Leila oman onnensa nojaan. Toki hänellä on parkour-porukka, ja niin. Linda. Koulukiusaaja Linda, joka saa pian huomata, miten huojuva on yläasteikäisten arvoasteikko. Pienikin moka riittää romahduttamaan taiten rakennetun imagon, jäljelle jää vain tuhriintunut meikki ja mustelmat. Kuitenkaan Leila ei jätä Lindaa, koska tuntee liian vahvasti. Leila yrittää seurata Samiran jalanjälkiä, mutta äiti kiristää hihnaa. Äiti, joka niin mielellään solmisi kurittoman tyttärensä päähänsä hijabin. Koska on jo tarpeeksi suuri häpeä se, mitä Samira teki erään skinijengin jäsenen kanssa...

Luin helsinkiläisen Johanna Holmströmin Itämaata kuin huiminta jännäriä. Anja Snellmannin Parvekejumalat viskasi minut aikoinaan muslimityttöjen tiukasti vartioituun maailmaan ja sinne jäin janoamaan lisää. Siinä missä Parvekejumalien päähenkilön elämännälkä nostatti lukijan tunteet pintaan, teki Itämaa saman vieläkin riipivämmin. Jotenkin koin lukevani Snellmannin kirjalle jatkoa, vaikka tarina on tietysti eri. Ja kuitenkin se on sama. Sama kohtalo näillä hunnun vainoamilla tyttärillä, jotka Itämaassa löytävät myös kankaan takaa turvan.

Holmström kuljettaa tarinaa napakalla otteella. Kirja tulee vahvasti tykö, siitä voi tuntea huulikiillon ja teinihien tuoksun, mutta myös kalman ja pelon. Jokin paha ajaa teoksen naisia takaa, hengittää niskaan ja patistaa lukijaa kääntämään sivuja tiheään tahtiin. Viimeisen kappaleen jälkeen tunnelma ei kuitenkaan ole yhtä lohduton kuin Parvekejumalissa.

Tämä lukija on  myyty!


Ps. Tässä maailmassa on jo ihan tarpeeksi alastomia vartaloita. Minun kroppaani ei tarvitse nähdä.

Kirja on löydetty ainakin Kirjasfäärissä. Kokeilkaa muutkin!