Susanne Staun; Punainen merkki

Doderummet 2010, suom. Kari Koski ja WSOY, 308s.

Hänhän oli yrittänyt omalla tavallaan vain vähän kaunistautua. Kuin Emilien nuoren tytön kokeilut, varpaankynsien lakkaaminen punaisiksi. Se oli elämänmerkki, merkki ylimääräisestä enerigiasta, ja minulle lävistys ja kynsilakka merkitsivät samaa kuin musiikki, joka jatkoi soimistaan senkin jälkeen kun auto oli ajanut päin puuta ja kuljettaja kuollut. Kaikki se jatkui edelleen tuottamatta hyötyä kenellekään, jäi leijumaan ihmisen haurauden ylle.

Susanne Staunin suomennosta on odoteltu kieli vyön alla jo vuosikaudet. Ei siis voi sanoa, että reaktioni olisi ollut kovin pliisu, kun tämä eräänä päivänä postilaatikosta löytyi. Minä sitten lukemaan. Ja hmm, alkuun meinasi kyllä mennä lukemisen oheistuote, kahvi, väärään kurkkuun. Teos alkaa nimittäin hyvinkin laiskasti. Kirja ei noudata, minusta, juuri mitään jännärikliseitä, kaavoja, vaan paahtaa menemään omalla tyylillään. Great. Kierrokset kun nousevat sivumäärän myötä, ja pian huomasin pohdiskelevani, liekkö Staunia voisi verrata jopa Karin Slaughteriin? Aivan samalle tasolle Punainen merkki ei yllä, mutta sen verran erikoista on meininki, etten voinut olla hihkumatta ilosta.


Nkem oli koko maailmassa ainoa ihminen, joka ehkä saisi ruuvit päässäni pysymään paikoillaan, vaikka niitä ei selvästikään ollut ruuvattu kunnolla kiinni kun synnyin.

Näin kuvailee itseään tarinan päähenkilö, ihan "hivenen" omituinen oikeuslääkäri Maria Krause. Kirja keskittyy tiiviisti Krausen hämmennystä herättävän persoonan ympärille. Harvoin tulee vastaan edes jännitysgenressä näin traumatisoitunutta henkilöä. Nkem, Marian paras ystävä on ainoa, jonka räväkkä, pahennusta aiheuttava tohtori lähelleen päästää. Ja nyt naiset ovat vaihtaneet yhdessä työpaikkaa. Tämä osoittautuu monistakin syistä virheeksi, eikä aikaakaan, kun Maria saa tutkittavakseen teinitytön raa'asti murhatun ruumiin.

Ruumiista löytyy merkki, punainen kuin painajainen.

Huh huh. Mistä näitä rempseitä, rajoja rikkovia naiskirjailijoita oikein löytyy? Staunin itseironinen tyyli tempaa mukaansa ja saa lukijan omintakeisiin sfääreihin. Voisin kuvitella, ettei provosoiva tyyli

(esimerkiksi tällainen:

Mutta naiset itkevät ja miehet masturboivat, niin tehtävät oli Dresden Dollsin mukaan jaettu heti siitä lähtien, kun ensimmäinen alkueläin kömpi kuivalle maalleKalifornian rannikolla.)

ole kaikkien mieleen, mutta minulta teos saa rosoisuuden puolesta täydet pinnat. Mielenkiinnolla jään odottamaan kanssabloggaajien arvioita...