Tuomas Kyrö; Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

WSOY 2014, 248s.

Kyllä olen aina mieleni pahoittanut, kun poika ei osaa lainkaan ajatella niin kuin minä ajattelen. Kuinka helpompi maailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat niin kuin juuri minä. Vaikka siitähän ongelmat syntyvät, että me luulemme muiden olevan samanlaisia kuin me itse ja sitten kimmastumme, kun eivät olekaan.

Kyllä minä mieleni ilahdutin, kun postilaatikosta löytyi uusi Mielensäpahoittaja. Ihan piti valokuva ottaa. Ihan tuli liikutuksen kyynel silmään kirjaa lukiessa. Vanha tuttu, äkäinen, ihana Mielensäpahoittaja on mitä leppoisinta kesäseuraa. Puhutteleva, äärimmäisen hauska omalla vakavalla tyylillään. Lohtukirja. Rakaskirja. Murunen.

Enää ei riitä että on iloinen tai surullinen, vaan pitää tarkasti tietää miksi on iloinen tai surullinen. Tavallisten ihmisten huolia jänkätään kaiken kansan edessä vaikka on selvä mitä tehdään kun on ilo. Juodaan kahvit kermalla.
Mitä tehdään kun on suru. Juodaan kahvit mustana.

Herra Kiukkuinen on tällä kertaa, mielestäni, syvällisempi kuin koskaan. Olen nauttinut molemmista aiemmin julkaistuista teoksista, mutta Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja jotenkin summasi kirjat Mielensäpahoittaja sekä Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Nyt liikutaan vakavissa aiheissa. Nyt annetaan ajattelemisen aihetta oikein kunnolla. Mielensäpahoittaja kun rakentaa arkkua, ihan itselleen, koska itse tehty on aina parasta. Testamenttikin on laadittava, samoin hautajaispuhe. Sillä kukapa muukaan miestä paremmin tuntisi kuin mies itse. Poika on moisesta huolissaan, pelkää isänsä harkitsevan jopa itsemurhaa. Tapahtumasarja, seikkailu saa alkunsa siitä, kun mustepullon korkki ei aukeakaan. Lähdetään hankkimaan mustetta. Ja samalla käydään läpi syntyjä syviä, Mielensäpahoittajan hurmaavalla äänellä tietysti.

En valita. Ei ole kipuja. En ihan yksin olekaan.
Usein vain on jotenkin turhaa. Sellaista niin kuin istuisi terveyskeskuksen odotushuoneessa eikä sitä kutsua huoneeseen koskaan tulisi.

Mukaan mahtuu koko elämänkaari syntymästä kuolemaan. Ja tietysti poika, miniä, lapsenlapset, sivistynyt lättähattu, Kolehmainen ja se kaikkein rakkain - oma emäntä.

Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kirja, jonka postausta on tuskaa naputella ilman hehkutihehkutia, vaikka käytössäni hieno ATK -väline onkin. Romaani vain on niin sympaattinen, että soisin ihan jokaisen sen lukevan. Veikkaisin palaavani teoksen pariin vielä monet kerrat. No, kyllä te tiedätte. Tämä on ehtaa Kyröä!

Jos elämän pahimpia asioita vain miettii ja suree, niin sitten ei ehdi muuta tehdäkään.