Kazuo Ishiguro; Ole luonani aina

Never let me go 2005, suom Helene Bützow ja Tammi 2005, 394s.

Mutta hän pelkäsi meitä samalla tavalla kuin joku voi pelätä hämähäkkejä. Siihen me emme olleet valmistautuneet. Emme olleet osanneet ajatella, miltä meistä tuntuisi että meidät nähtäisiin siten - hämähäkkeinä.

Tähän saumaan, juuri tähän meren tuoksuiseen, suolaisen hikiseen hellepäivään olisin mieluusti naputellut kesäkuulumisia ja ehkä jonkin sortin tulevaisuuden suunnitelmiakin. Mutta. Vaikka bloggaustahtini on ollut hidas, lukenut olen suorastaan ahmimalla. Tässä on se huono puoli että postattavien teosten pino sen kun kasvaa, siinä sivussa, samalla kun metsästän hullunkiilto silmissä lisää luettavaa. Kirjastoa, arvostelukappaleita, vanhempaa materiaalia, johon on kerrankin aikaa paneutua - kiitos kustantamoiden kesälomien. Jääköön siis kesäfiilistely myöhemmäksi, nyt keskitymme Kazuo Ishiguroon. Hän On Sen Arvoinen.

Olen lukenut monta ylistävää arvioita itse kirjailijasta, vielä enemmän nimenomaan tästä teoksesta (esim. Annami ja Elegia). Valitettavasti näin romaanin elokuvaversion ennen lukemista (virhe!), joten kirjan varsinainen koukku oli liian tuoreessa muistissa. Rehellisesti sanottuna en moista voisi kuvitellakaan unohtavani, sen verran shokkeeraava juonesta kuoriutui, joskin verkkaiseen tahtiin.

Kuitenkin jo elokuva vihjaili elämää suuremmasta lukuelämyksestä ihan jo pelkästään päähenkilöiden takia, joten olihan minun tämä luettava.

Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotain muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Sitten ollaankin vaikean edessä. Mitä kertoa Ole luonani aina -romaanista paljastamatta liikaa? On Kathy, Ruth ja Tommy. Kolme ystävystä, jotka ovat varttuneet yhdessä englannin maaseudulla sijaitsevassa viehättävässä sisäoppilaitoksessa. Lapsuus on ollut seesteinen: täynnä yhteishenkeä, aurinkoa, nurmikenttiä. Mutta myös koulukiusaamista, kummallisia vihjauksia paikan opettajien, kasvattajien taholta. Nämä lapset kun eivät ole keitä tahansa. He ovat valittuja, erityisiä. Mutta hyvässä vaiko pahassa?

Teoksen rakenne kulkee Kathyn johdattamana, ja hän liikkuu välillä nykyisyydessä, välillä menneisyyden muisteloissa. Kaiken keskiössä mellastavat hyvinkin helposti samaistuttavat aiheet: ihmissuhdekuviot, teini-iän hämmennys, ystävyys, ja kysymys siitä, kuinka pitkälle kolmen henkilön kemiat tulisivat kantamaan. Mutta tässä on vain tarinan toinen puoli. Kääntöpuolelta löytyy jotain puistattavan synkeää...

En ollenkaan ihmettele Ishiguron suosiota. Hänen tekstinsä on hienostuneen ilmavaa, yksinkertaista mutta syvällisen kaunista. Kirja on yksi niistä teoksista, jotka voi lukea viihdemielessä, taikka sitten antaa kirjaimien kaivautua yhä syvemmälle omaan mieleensä. Aina sydämeen saakka.

Ellen minä mokoma olisi tullut elokuvaa liian varhain katsoneeksi, olisin rakastunut teokseen rajattomasti. Mutta ihana, upea, kaunis tarina näinkin!


Vedessä on kaksi ihmistä, jotka yrittävät pitää kiinni toisistaan, tarrautuvat niin lujasti kuin pystyvät, mutta heidän otteensa ei pidä. Virta on liian voimakas. Heidän on pakko päästää otteensa ja ajautua erilleen. Minusta tuntuu, että meidän laitamme on juuri niin.
***