Tua Harno; Ne jotka jäävät

Otava 2013, kansi Timo Numminen, 269s.

Mutta miten lähteä? Me olemme toisissamme kiinni sitkeillä säikeillä, eikä kukaan ole irti kaikista, sen tietää jokainen kiduttaja. Aina on joku, jonka kivun ja kärsimyksen tunnemme omassa ruumiissamme. Miten uskaltaa olla puoliso ja vanhempi, sitoa itseensä ihmisiä noilla lihaan kiinnittyvillä siimoilla, jotka eivät riuhtaisusta katkea. Mitä enemmän rimpuilee, sitä syvemmälle koukun hakaset puristuvat.

Fridan sukua hallitsevat vahvat miehet. Miesten vahvuus ei ole heissä itsessään, vaan siinä, miten läheiset nämä kokevat. Nämä lähtijät. Nämä niin monin tavoin lähtevät. "Jotkut menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun." (takakansi) Pohtii kirjan päähenkilö Frida, Frida joka on juuttunut ikuisesti pyörivään spiraaliin. Lähteäkö vai jäädä. Sillä Fridalla on vaaleatukkainen Emil, Emil jolla ei ole kovin hyvä maine, mutta joka on nyt sitoutunut Fridaan. Emil, joka tahtoisi jo omia lapsia. Mutta mitä tahtoo Frida? Onko hänestä sekä puolisoksi, että äidiksi? Eikö ihminen mene kahtia tällaisessa paineessa. Miten voi olla samaan aikaan kaksi? Sillä rikkonaisuuteen Fridan perheessä on todella totuttu. Ja sitä rikkonaisuutta nuori nainen pyrkii kaikin tavoin välttämään.

Emil, kumpa voisin tarjota sinulle jonkin muun tarinan kuin omani, Frida ajatteli. Kunpa voisin olla poninhäntäpäinen naapurintyttö enkä tämä särkyvä astia.

Palataanpa hetkeksi suvun miehiin. Vaikka Ne jotka jäävät on Fridan tarina, se on myös luihin ja ytimiin saakka Fridan isän, Raimon, sekä Raimon isän, Pojun tarina. Kaikki alkaa oikeastaan Pojun äidistä, Siristä. Siri oli siinä mielessä surkuteltavassa asemassa, että hän sälytti omat unelmansa poikansa päälle. Pojun oli oltava sekä lapsi, että tietyssä mielessä myös Sirin mies. Ja Poju lähtee. Ja kun hän kerran lähtee, ei hän osaa enää lähtemistä lopettaa. Pojulla on ainakin neljä avioliittoa, ensimmäinen suomalaisen ja Suomeen jäävän Hilkan kanssa. Hilkka on Raimon äiti, Raimon, jonka on totuttava isänsä poissaoloon. Pojun unelmat ovat "luvatussa maassa", Amerikassa. Sinne on päästävä ja sieltä löytyykin pian aviovaimo numero kakkonen. Mutta ruoho ei olekaan niin vihreää aidan toisella puolin, kuin voisi kuvitella. Ja Poju lähtee taas ja taas.

Raimo sen sijaan on päättänyt jäädä. Raimo, joka muistuttaa ulkonäöltään Leonard Cohenia. Raimo kantaa harteillaan Pojun taakkaa eikä tahdo toistaa isänsä virheitä, tahtoo olla lapsilleen läsnä. Cohenin musiikki on se väylä, jota pitkin Raimo elää, ja jonka sanoituksien poluilta hän on myöhemmin löydettävissä. Jos vain kuuntelee tarkkasti, ajan kanssa.

Ja näin Frida on päättänyt tehdä. Nyt kun isäkin on kuollut. Ennen niin komea isä, jonka osana oli kadota syvälle itseensä.


Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.


Tua Harnon Ne jotka jäväät on, jälleen, puhtaasti osastoa "blogiystäviltä bongattua". Vaikka kirjalla on kiehtova nimi ja persoonalliset kannet, en ehkä olisi tullut tähän tarttuneeksi ilman blogisuitsutusta. Nuori kirjailija on oikeustieteen maisteri sekä Teatterikorkeakoulun dramaturgiopiskelija, aivan kuten päähenkilönsä Frida. Harno on myös voittanut Pentti Saarikoski -kilpailun, enkä ollenkaan ihmettele miksi. Harnon kerronta on hämmästyttävän kypsää ja niin suloisen kaunista, että sitä voisi luonnehtia miltei sokeriseksi. Kirja on täynnä kerronan harmoniaa, kiehtovia kohtaloita sekä herkullisia henkilöitä. Vaikka aihe on pakahduttavan surullinen, varsinkin heille, joiden osana teoksessa on jäädä, ei romaani kuitenkaan ole synkkä. Imeläkään se ei ole, vaan kaikki ainekset tuntuvat olevan tasapainossa.

Erityisesti minua kiehtoi matka Raimon sisimpään. Miltä tuntui olla mies, jota ahdisti tuntematon uhka jostain sisältäpäin. Miltä tuntui olla salaisella tavalla "valittu". Mielisairas. Raimon rapistumista muotopuoleen toppatakkiin pukeutuneeksi ihmisraunioksi, jonka muistilapputornit vain kasvoivat, oli riistävää lukea.

Suosittelen ihanaa, ihanaa Harnoa jokaiselle! Nämä blogiarviot saivat minut teoksesta vakuuttumaan;  Katja/Lumiomena , Hanna , Sara , Minna


On pelottavaa rakastaa, jos on rakastettava myös sitä, mikä on pimeää. Mutta voiko sanoa, että rakastan vain valoisia puoliasi? Rakastan vain sitä, mitä voi päivänvalossa näyttää?