Minna Lindgren 2013, Teos, Ulkoasu Jenni Saari, 301s.
"Sehän on kamalaa touhua", Irma sanoi. "Illalla herätetään kello kahdeksan ja annetaan unilääke. Aamulla herätetään kello kahdeksan ja annetaan piristävä pilleri. Ei se ole ihmisen elämää. Niin että Veikko teki viisasti, kun poltti tupakkaa ja kuoli ajoissa pois. Mitä luulet, kannattaisiko meidänkin ryhtyä tupakoimaan? Muutenhan me emme kuole koskaan. Döden, döden, döden."
Siiri ja Irma ovat päälle 90-vuotiaat ystävykset, jotka asuvat palvelutalo Ehtoolehdossa. Vapaa-aika, ja sitä näillä naisilla riittää, menee maksalaatikkoa lämmitellessä, punaviiniä tissutellessa ja raitiovaunuissa ajellessa. Ihastellaan pääkaupunkimme arkkitehtuuria, käydään hautajaisissa.
"Arvaatkos mitä?" Irma aloitti ennen kuin Siiri oli ehtinyt istumaan korttipöydän ääreen. "Lierihatturouva C-rapusta ei olekaan kuollut. Ja niin kuin me ehdimme häntä jo surra!"
Kun on tietyn ikäinen, kuolemakin kiertää kaukaa. Sukulaiset ja ystävät ovat menneet aikoja sitten. Elossa olevat kullanmurut eivät ehdi omilta kiireiltään käymään. Päivät sujuvat verkkaisesti, välillä lohduton yksinäisyys on saada vallan. Silti nämä naiset eivät lannistu, elämäniloa ja huumorin pirskahduksia heillä riittää. Kunnes.
Ehtoolehto ei olekaan niin puhtoinen, kuin päällepäin voisi kuvitella. Takakansi lupaa "outoja kuolemia, lääkekauppaa ja suihkukohtauksia." Suihkukohtauksessa eräs sotaveteraani raiskataan, ja valitettavasti miesparka ehtii kuolla ennen kuin juttua ryhdytään selvittelemään. Dosetteihin ilmestyy kuin tyhjästä aina vain lisää uuden muotoisia pillereitä. Ennen niin pirteä Irma muuttuu paranoidisen sekavaksi. Ja kaiken taustalla häämöttää se pahin, ei kuolema, vaan dementiaosasto.
Sekavuutta vastaan taisteleva Siiri, teoksen päähenkilö, päättää selvittää Ehtoolehdon salaisuudet ja samalla pelastaa parhaan ystävänsä ennen kuin hänen mielensä pimenee kokonaan. Apua Siiri ja entinen opettaja Anna-Liisa saavat yllätävältä taholta, oikein mukavan oloiselta nahkaliiveihin pukeutuneelta mieshenkilöltä, joka kutsuu motoristikerhoaan enkeleiksi. "Pahuksen" enkelit, kuten Siiri vähän kirosanaa lieventää. Kun Ehtoolehdon kokkipoika Tero kokee hämärän kuoleman, kiinnostuvat Suomen enkelit tapauksesta.
Kuolema Ehtoolehdossa on kaikkea muuta kuin perinteinen dekkari. Minusta se ei varsinaisesti ole dekkari ollenkaan, vaikka rikoksia tässä tosiaan tapahtuu. Romaani on hulppean hauska kuvaus vanhuudesta, mutta kirjan edetessä hupailu saa synkempiä sävyjä. Kaikkihan tietävät miten vanhuksia kotimaassamme kohdellaan. Sujuvasanaisesti ja koskettavasti kirjoittava Lindgren nostaa nyt kirjallaan kissan pöydälle. Hyvä niin!
Minun verenpaineita nostatti Ehtoolehdon henkilökunta, joka pyrki vain riistämään puolustuskyvyttömiä vanhuksia. Ja jos järki oli asukkailla leikata liian kirkkaasti, ei muuta kuin muutama pilleri lisää dosettiin.
Sellaista se on, vai onko?
Kuolema Ehtoolehdossa on rakennettu huumorin perustukselle vaikka tarinassa itsessään ei ole mitään naurettavaa. Aihe on polttavan ajankohtainen, surullinen, mutta kirjan neuvokkaat naiset kyllä pärjäävät! Hautajaisten lisäksi Ehtoolehdossa juhlitaan myös eräitä häitä...
Oma kappaleeni päätyy nyt arvontapalkinnoksi, suurella sydämellä teosta suosittelen!
"Tekö tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö?" Siiri tunsi itsensä hyvin reippaaksi ja vahvaksi. "Te olette nuori ihminen, ja ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä ruoka maistu miltään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin."
Kirjan on lukenut lisäkseni ainakin Lukuneuvoja
