Grace McCleen; Ihana maa

The Land of Decoration, suom. Marianna Kurtto ja Otava 2013, 336s.

Huoneessani on maailma. Se on tehty asioista joita kukaan muu ei ole halunnut, ja se on tehty asioista jotka kuuluivat äidilleni ja jotka hän jätti minulle, ja tämän maailman tekeminen on kestänyt suurimman osan elämästäni.

Koska Ian McEwanin Lauantai ei oikein ottanut tuulta siipiensä alle, päätin lukea tämän paljon blogeissa pyörineen, tänä keväänä julkaistun Ihanan maan. Grace McCleen (Mc-alkuinen sukunimi sentään!) ravisuttavan esikoisteoksen, joka johtaa meidät 10-vuotiaan, yksinäisen Judith-tytön maailmaan. Ihanaan maahan.

Tiukkaa uskonnollista yhteisöä edustaa tällä kertaa jehovan todistajien lahko, tarinan keskushahmona edelleen pieni tyttö ja hänen isänsä. Kuulostaako tutulta? Myönnän olevani vielä Purppuranpunaisen hibiskuksen maailmoissa niin syvällä, etten kykene ravistautumaan irti aiheesta. Mutta siinä missä Adichien kirja tarjosi iloa ja lohtua, jätti Ihana maa minut ahdistukseen. Olin käsittänyt teoksen olevan enemmänkin surullisen suloinen kuin masentava, mutta näin eritavalla me koemme samat tarinat!

Judithin elämässä vastoinkäymiset tuntuivat nimittäin menevän jo liiallisuuksiin. Ei riitä, että äiti on kuollut synnytyksessä ja isä vaikuttaa passiivisen etäiseltä siinä missä tyttö kaipaisi kuuntelijaa. Lohduttajaa. Vanhempaa. Judithia kiusataan myös koulussa niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja Neil-niminen poika on kaikista pahin. Ei riitä sekään, että tyttö joutuisi pelkäämään vain koulussa, kiusaaminen ulottuu pian jo kotiovelle. Ja sitten isästä tulee työpaikkansa lakkorikkuri, silmätikuksi joutuu hänkin, ja isä ajautuu tämän seurauksena aina vain kauemmaksi Judithilta. Jehovien yhteisö pitää toisaalta huolta seurakuntalaisistaan, mutta toisaalta se on lakihenkisyydessään Judithin elämässä pikemmin surua kuin turvaa tuottava asia.

Siinä vaiheessa kun "jumala" ryhtyi puhumaan Judithille, pelkäsin tyttöparan joutuvan psykoosiin. Altistavia tekijöitä todella riitti! Onneksi Judith tunnisti teoksen loppuvaiheessa "jumalan" äänen pikemminkin omakseen, mutta ennen sitä tyttö joutui kantamaan syyllisyyttä aivan turhista asioista. Hänellä nimittäin oli se Ihana maa. Roskista rakennettu valtakunta, jossa Judithilla oli kaikki valta. Mutta ulottuiko valta lopulta myös todelliseen maailmaan?

Onneksi Judith sai myöhemmin uuden opettajan tuekseen, ja pahaenteisenä jatkuva kiusaaminen saavutti ruman huippunsa. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, asioiden saamien uusien käänteiden myötä Judithille ilmaantui saumat olla jälleen lapsi.

Tytön omaperäinen persoona olikin Ihanan maan parasta antia. Grace McCleenin teksti soljui vaivatta eteenpäin Judithin pikkuvanhan äänen kantamana, se oli myös paloiteltu lukijaystävällisiin pätkiin.

Kirja on hieno, omaelämänkerrallinen kasvutarina, jonka sisällössä ei ole mitään vikaa. Itse suhtaudun vain pikkuisen neuroottisesti lakihenkiseen uskonnollisuuteen ja koulukiusaamiseen, en kykene lukemaan niistä ilman kiukkua...

Minulla on joitakin hyviä ajatuksia. Tässä muutama niistä:

1. että maailma on loppumassa
2. että kaikki on oikeastaan melko pientä
3. että minä olen Ihanassa maassa viettämässä täydellistä päivääni

  
Romaanin ovat lukeneet ainakin

Tuulia
Susa
Katja
Maria
Hanna
Minna
Annami 
Mari a

Okei, tämä aihe on nyt tässä. Seuraavaksi jotain pientä ja täydellisen ihanaa.

Chimamanda Ngozi Adichie; Purppuranpunainen hibiskus

Purple Hibiscus 2003, suom. Kristiina Savikurki, Otava 2010, 327s.

"Kambili, tule yläkertaan."

Aloitin teemaviikkoni tällä paljon kehutulla, afrikkalaisen nykykirjallisuuden kirkkaimman tähden Chimamanda Ngozi Adichien teoksella. Viimeinen pisara ylitsevuotavaan ylistyksen maljaan löytyy Opuscolosta. Romaania aloittaessa tiesin heti, että nyt mennään ja lujaa. Jarrut särkyivät jo ensimmäisessä mutkassa ja hengityskatkosten sykähdyttämänä etenin loppuun saakka. En muistanut tehdä edes merkintöjä sopivista sitaateista, sen verran syvälle nigerialaisen Kambilin elämään, ihon alle, sieluun, tämä Purppuranpunainen hibiskus minut vei.

Teini-ikäinen Kambili on tottunut elämään miltei kokonaan itsensä isänsä varjoon kadottaen. Rikkaan perheen kadehdittavan komea julkisivu kätkee piiloonsa ruman salaisuuden. Siinä missä nigerialaisten rakastama isä tukee rahallisesti köyhempiään, alistaa hän julmalla tavalla omaa perhettä. Äiti, Jaja-veli ja Kambili ovat tottuneet vaikenemaan. Kommunikoimaan keskenään sanoitta, etteivät vain herättäisi isän vihaa. Väkivalta, pelko, uskonnollinen alistaminen ovat perheen arkipäivää. Miten surullista, miten raivostuttavaa raamatun tulkintaa romaani pitääkään sisällään! Miten väärin rakkauden ja armon usko onkaan kirjassa vääntynyt inhottavaksi ulkokultaisuudeksi. Vaikken katolilaisuuteen ole oikein perehtynyt, sen tiedän, etteivät he tällaista menoa opeta. Siitä kuinka itsessään hyvistä asioista voi väärässä käytössä tulla julmuuden ilmenemiskeino, kirjan isä on kyllä malliesimerkki.

Menin seisomaan ammeeseen ja katsoin isää. Ei näyttänyt siltä, että hän aikoisi lähteä hakemaan risua, ja äkkiä raaka, pistelevä pelko täytti rakkoni ja korvani. En tiennyt mitä isä aikoi minulle tehdä. Olisi ollut helpompaa, jos olisin nähnyt hänen kädessään vitsan, sillä silloin olisin osannut puristella käsiäni nyrkkiin ja jännittää pohjelihakset valmiiksi.

 Ja silti, jollain tavalla Kambili kaipaa aina vain isänsä rakkautta, huomiota. Mutta Kambilin ja Jajan elämään on tulossa nyt muutos. Entinen, loppuun kulunut elämä sirpaloituu yhdessä äidin posliinipatsaiden kanssa. Kuvioihin astuu nimittäin iloinen ja vapautunut Ifeoma-täti, joka vaatii saada nuoret luokseen Nsukkaan. Perhe asuu vaatimattomissa oloissa, jopa köyhyydessä, mutta siitä viis, kun Kambili oppii uuden taidon; nauramisen! Tädin puutarhan väriloisto, serkkujen normaali maailma, komea isä Amadi näyttävät toisenlaisen puolen elämästä. Elämästä, jossa voi ilmaista itseään, hymyillä, elää vailla pelkoa.

Nyt kun tarina on päättynyt, poden jonkinlaista auforian täyteistä krapulaa. Kirjan maailmasta ei ole helppo palata. Kävi vähän samoin kuin Tummanhopeisen meren kanssa - jäin samoilemaan Afrikan kuumuuteen, jossa kuitenkin kukkii ja kauniisti kukkiikin. Jäin Kambilin nahkoihin, enkä ole vielä saanut itseäni sieltä irti reväistyä. Näin huiman lukuelämyksen myötä loppuviikon kirjasuunnitelmat saattavat mennä uusiksi, lukusaldo jäädä melko laihaksi. Siitä viis, Adichien romaani täyttää minut edelleen ilolla. Lukemisen ilolla. Tällaisten tarinoiden takia jaksan samoilla kirjamaailman aavikoilla löytääkseni välillä mitä raikkaimpia keitaita.


Kun nousin tädin asunnon edessä, iltapäivän tapahtumat pyörivät yhä mielessäni. Olin hymyillyt, juossut, nauranut. Rintani paisui jostain, joka oli kuin kylpyvaahtoa. Hattaramaisen keveää. Niin suloista, että tunsin sen maun kielelläni, se oli makeaa, kuin cashewpuun ylikypsät keltaisina roikkuvat hedelmät.


Teos löytyy useista blogeista. Kysykää vaikka Googlelta!


Afrikan tähti -haasteen Nigeria saavutettu

Ilona Pietiläinen; Unelmien piilopaikka

Teksti ja kuvat Ilona Pietiläinen ja vierailukohteiden asukkaat, Docendo Oy 2013, 168s.

Näin sunnuntaita juhlistaakseni kutsun sinut mukaani Unelmien piilopaikkaan. Sulje silmäsi hetkeksi ja vedä syvään henkeä. Koivut tuoksuvat jo, laineet lyövät laiskasti rantaan. Vihertää. Annetaan Ilonan johdattaa meidät pikku hiljaa rakentuvalta kesämökiltään mitä kiehtovimpiin kyläilykohteisiin. Välillä grillaillaan, nautitaan lohisalaattia ja kiehautetaan kahvit. 

Luvassa on Talven taikaa -kirjan tapaan tunnelmointia, näppäriä askarteluvinkkejä, hauskoja ideoita niin kotiin, mökille kuin puutarhaankin. Leikkimielisyyttä ei unohdeta, vaan luovuuden annetaan kukkia kilpaa silmiä hivelien istutuksien kanssa.

Unelmien piilopaikka on kirja, jonka parissa sielu lepää. Silmät napsivat ideoita tai vain ihastelevat maalaisromanttisia koteja. Oikea Aikuistensatukirja tämä Unelmien piilopaikka, sanan varsinaisessa merkityksessä.

Minä rakastan

kesätuulen tarttumista verhoihin...

omenankukkia...

mustikkapiirakkaa...

aikaisia aamuja...

vanhoja ystäviä...

kahvintuoksua...

sateen jälkeistä usvaa...

pieniä käsiä kaulani ympärillä...

koirien vallatonta iloa...

hopeisia pilvenreunoja ja nousevaa sateenkaarta...

unelmieni piilopaikkaa...

(osa ajatelmaa)

Näin Ilona Pietiläinen aloittaa teoksensa, ja ryhtyy sitten kertomaan kuinka idea kesämökistä lähti muodostumaan. Kuinka unelmasta alkoi piirtyä tosi, se sai muodon, ja nyt valmiista mökistä kaikuu jo iloisia elämänääniä.

Alun kangerruksista aina valmiiseen kesämökkiin saamme seurata vaihe vaiheelta. Piipahdamme myös saunassa, huussissa ja Pietun joka-pojan-unelmamajassa. Kertakaikkiaan, millainen puumaja! Ehkäpä omat alakouluikäiset poikanikin innostuvat mummulan metsään vastaavanlaista kesällä rakentamaan, niin suuresti kuvista innostuivat.

Nämä ihanat kasvihuoneunelmat taas sijaitsevat keskellä maaseudun auvoista rauhaa. Kesäherkkuja kasvatetaan ansarin suojissa, joiden rakennusprojektista Ilona kertoo.

www.villanamu.blogspot.fi

 Minut vei täysin mennessään Villa Namu, pieni puuhamaa siirtolapuutarha-alueella. Näissä pikkuisissa mökeissä on aivan oma tunnelmansa, matka keskustaan ei ole pitkä, ja kuitenkin on mahdollista saada kaupunkilaisoloissakin nauttia omasta rauhasta. Tehdä istutuksia, sisustaa mökkiä, nauttia kaffet ulkoportailla. Jos minä joskus mökin hankkisin, urbaanille ihmiselle tämä olisi se omin juttu.

Kiitokset Villa Namulle näistä ihastuttavista kuvista!

Tässä vielä kurkkaus suloiseen keittiöön

 Teille, jotka olette seuranneet Punatukan blogia, seuraavat kuvat saattavat näyttää hauskan tutuilta. Kyse on Villa Lillasta, jossa sisustus vaihtuu huimalla vauhdilla. Koskaan ei voi olla varma siitä, että Lilla näyttää ensi kesänä samalta kuin kuluvana. Päinvastoin, voi olla varma, että aina tapahtuu jotain! Villa Lillan ja Villa Namun onnelliset emännät ovat siskoksia, heitä yhdistää persoonallinen ja räiskyvä sisustussilmä.

Vaikken vielä tahtoisi vaihtaa maisemaa näistä suloisuuksista, mennään seuraavaksi piipahtamaan Elinan luona. Elinan perheen kesämökki sijaitsee Laukkaan Vehniällä, ja mökille on nyt saatu uusi lasikuisti. Viehättävältä näyttää myös tämä järvimaisema, vai mitä?

Teoksessa piipahdamme kylässä myös mm. Päivillä, Arjalla, Hannen kotona, Puistikossa... Vietämme niin juhannusta kuin syntymäpäiviäkin, ja teoksen loppupuolella alamme jo tähyilemään kohti tulevaa syksyä. Mutta vielä ei ole syksyn aika, nyt nautitaan kevään saapumisesta ja pidetään ajatukset tulevassa kesässä.

Kesämökkiläisille, askartelijoille, sisustusihmisille, teille jotka kaipaatte jotain kaunista... tämä teos kannatta painaa mieleen! Unelmien piilopaikka sopii myös unelman tavoin kesätuliaiseksi, ja sitä on tilattavissa ainakin näistä osoitteista

www.sateenkaarentaa.fi 
www.hopeakeiju.fi 
www.wanhaaliina.fi 
www.mallanmakeat.fi 
www.hilmajaonni.fi/

Muista myös Ilonan oma blogi
ja katso Lumin Leenan runsas postaus kirjasta.

Ps. Unelmajuttu  pääsi luikahtamaan keskelle teemaviikkoa, mutta ei hätää, palaan ruotuun nyt välittömästi :)

Viikonloppuja teemaillen

kuva by Sanna Väyrynen

Vaikka minulla on hirmuinen iensärky, jouduin nimittäin tänään luopumaan viimeisestä viisaudenhampaastani, en malta pysyä poissa blogista. Pikaisesti oli ajatukseni kurkistaa tämän vuoden haasteisiin ja teemoihin, etten niitä kokonaan unohtaisi. Koska unohduksiin ovat muuten poloiset painumassa, kaiken tämän uutuushössäkän keskellä.

Afrikan tähti -haastetta olen lukenut 3:n kirjan verran (juhuu)
Kiinteistöhaastetta 4 kappaletta - eli mökki hätäisesti pystyssä
Mental cases taas on jäänyt aivan unholaan. Oi voi! Onneksi on olemassa edes kaksi kirjaa, nimenomaan tähän haasteeseen sopien, jotka luen viimeistään ennen joulukuuta...

Kuten yllä totesin, suurin rysähdys noiden uutuuskirjojen suhteen on laantumassa, ja minulla on taas aikaa paneutua hiukan vanhempiin teoksiin. Kesäkin on julkaisurintamalla rauhallista aikaa, joten ennen syksyn odotettuja romaaneja ehdin ottaa niin lukemisen, kuin bloggaamisen leppoisammalla aikataululla. Tai jopa, jos hurjaksi heittäydyn, kokonaan ilman aikatauluja.

Joka tapauksessa päätin pitää Lumiompun Katjan tyyliin teemaviikon, jolloin luen supersuosittuja romaaneja. Niitä, joita minulle on vuoden varrella suositeltu, joita olen eri blogeissa ihastellut ja kaukaa ihmetellyt. Nyt on aika napata joitain näistä lukuun ja katsoa, ystävystynkö kirjailijoiden kanssa Sonjan tapaan, tekeekö teksti yhtä suuren vaikutuksen minuun kuin kanssabloggaajiin.

Teemailu alkakoon tänään ja päättyköön ensi perjantaina. Aloitin eilen (myönnettäköön, varaslähdöllä) Chimamanda Ngozi Adichien Purppuranpunaisen hibiskuksen (sen myötä palaan taas Afrikan tähti -haasteen pariin)

ja tarkoitukseni olisi lukea myös Ian MacEwanin Lauantai.

Mikäli aikaa riittää, ehkä vielä joku muukin? Ehdotuksia otetaan vastaan sekä näistä ikisuosikeista, kuin vähän tuntemattomammistakin teoksista :)


Sitten minä lähden parantelemaan kipeää poskeani ja toivotan teille aurinkoista viikonloppua! Tai jos sataa, sehän on vain mitä mainioin syy jäädä sisälle kirjan kanssa...

♥ Annika

Elif Shafak; Kunnia

Honour 2012, suom. Maria Erämaja, Gummerus 2013, 523s.

Kun olin seitsemänvuotias, asuimme vihreässä talossa.
Eräs naapurimme, lahjakas räätäli, pieksi usein vaimoaan.
Iltaisin kuuntelimme huutoja, itkua ja kiroamista.
Aamuisin jatkoimme elämäämme kuten ennenkin.
Koko naapurusto teeskenteli, ettei ollut kuullut,
ettei ollut nähnyt.

Tämä romaani on omistettu niille, jotka kuulevat,
ja niille, jotka näkevät.

Näin kirjailija ensimmäisellä sivulla.

Elif Shafak. Kaunotar, joka punoo tekstiä kuin hienointa seittiä. Mukaan mahtuu voimakkaita makuja, mausteisia tuoksuja, heliseviä rannerenkaita. Salaisuuksia, vaikenemista, pelon henkäyksiä. Tässä kirjassa on kyse Kunniasta. Kunniasta, joka menee kaiken edelle, jopa itse elämän.

Kunnia on kertomus eräästä suvusta. Siinä kuljetaan edestakaisin eri aikausilla, eri maanosissa aina Turkista Lontooseen, 1940-luvulta nykyaikaan. Kertojia ja näkökulmia vaihdellaan, mennään eteenpäin ja palataan taas alkuun, kunnes lukijale hahmottuu tarina kaikessa surullisuudessaan. Jo alussa käy ilmi, että hemmoteltu turkkilaispoika Iskender murhaa oman äitinsä. Kunnian tähden. Syy ei ole kuitenkaan vain pojassa itsessään, syy on kaivertanut juurensa syvälle menneisyyteen. Se imee ravintonsa vanhoista perinteistä, se elää vihalla. Ja Pemben, Iskenderin äidin on maksettava verellään virheistä, niin omista kuin jo kuolleiden sukulaisten.

Käy niin, että Pemben miehen Ademin oli alunperin naitava Pemben kaksoissisar Jamila, mutta kohtalo sanelikin toisin. Traagisin seurauksin. Oikeastaan kertomus ulottuu vielä aiempaan aikaan, mutta me keskitymme nyt tässä Pemben perheeseen. Ademilla on taakkanaan väkivaltainen lapsuus, ja kuten väkivallalla valitettavasti on tapana, se jatkaa itsensä monistamista sukupolvesta toiseen. Adem on koukussa uhkapeleihin ja jättää perheensä stripparin tähden. Minkä rangaistuksen hän teostaan saa? Eikö juuri Adem vie perheeltä sen kunnian? Mutta ei, kunnian ylläpitäminen on naisen tehtävä. Pembe, Iskenderin, Esman ja Yunuksen äiti, tapaa kuin kohtalon johdatuksesta erään englantilaisen herrasmiehen. Rakkaus, jollaista Pembe ei ole ennen kokenut, nostaa varovaisesti päätään. Mutta rakkauden yllä roikkuu alusta alkaen kiinnijäämisen kauhu.

Esmalla, Yunuksella ja Iskenderillä -tietysti-, on tarinassa oma roolinsa. Esma haaveilee olevansa mies, ihmekös tuo, kun on tottunut katselemaan sukunsa nöyryytettyjä naisia. Yunus taas tuo tarinaan mukaan 1970-luvun talonvaltaaja punkkarit. Pieni poika etsii hyväksyntää pössyttelevistä nuorista, koska isä on lähtenyt, Esmalla ja Iskenderillä on oma elämänsä ja äiti vaikuttaa kummallisen etäiseltä...


Kunniassa miehet lyövät ja pettävät, ja toiminta on heille ihan sallittua. Mutta annas olla, kun Pemben suhde tulee julki. Aviomiestä ei näy mailla halmeilla, mutta on poika, Iskender, jolle jää vastuu suvun kunnian puolustamisesta.

Älkää käsittäkö väärin! Teos kuulostaa melko hurjalta, mutta kerronta on kepeä kuin kevätpäivä. Shafak antaa huumorin kukkia ja muutenkin romaani on kuin ruusu. Se tuoksuu ja näyttää hyvältä, mutta piikkeihin voi satuttaa sormensa. Kunniassa on ajankohtainen, huipputärkeä aihe. Se muistuttaa jossain määrin niin Kolibria kuin Itämaatakin mutta toki Shafakilla on aivan omanlaisensa ääni. Ääni, johon ihastuin jo Kirotun Istanbulin perusteella. Jääköön se soimaan pitkäksi aikaa vielä tarinan jälkeenkin. Kuulettehan tekin sen? Se kuiskii tarttumaan tähän teokseen.


Kaikki nukkuvat. Meitä ei nähdä. Kaikki nukkuvat. Joten mekin voimme nukkua. Minä ostan sinulle kivoja juttuja. Kenkiä, laukkuja, vaatteita, kultaiset korvarenkaat... Sinä olet hyvä nainen, pyhimys. Ole kiltti ja sääli minua. Vaimoni ei saa koskaan tietää.

Kunnian on lukenut ainakin Leena Lumi

Mons Kallentoft; Kevätkuolema

Vårlik 2010, suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen, WSOY 2013, 475.

Kenelle on tällä kertaa käynyt huonosti?
Juopot hakanneet toisensa?
Törkeä ryöstö?
Lapsille?
Tytöt, enkelit äsken.
Hyvä Jumala, kunpa ei lapsille olisi käynyt huonosti. Lapsiin kohdistuva pahuus on väkivaltaa, jota vastaan ei voi pitää puoliaan.

Tällä kertaa Ruotsin kovin, taidokkain, melankolisin jännärikirjailija, myös journalistina tunnettu Mons Kallentoft vie lukijansa suoraan pelon ytimeen. Hän johdattaa kuilun reunalle ja vähän sen yli, tuuppaa tulisena mylvivään pimeyteen, mutta ottaa kiinni, ennen kuin ehdimme pudota. Onneksi.

Olen lukenut kaikki kolme kirjailijalta suomennettua osaa Malin Fors -sarjaan ja tykännyt. Tykännyt. Ylistyssanat pyörivät mielessäni mutta en tahdo makeilla. Kallentoftin kerronnassa vain on taikaa. Hän murtaa niin kirjallisuuden, kuin elämän ja kuoleman raja-aidat. Monsin murhatut eivät koskaan jää ilman omaa ääntä, vaan leijuvat jonkinlaisessa välitilassa, kuiskivat siellä Malin Forsille salaisuuksiaan. Kunnes tapaus on ratkaistu, kunnes he pääsevät vapauteen. Kallentoftille ominaista on täysillä tarinaan heittäytyminen. Runollinen kerronta, joka ei kaihda maalailua mutta ei myöskään raakuuksia, saa lukijan hengittämään samaan tahtiin Malinin kanssa. Malinin sekä uhrien.

Kevätkuolemassa tarina on rajumpi kuin aiemmat osat syystä, että uhrit ovat lapsia. Kaikki alkaa siitä, kun keväisenä päivänä keskellä pölyä ja aurigonsäteitä räjähtää pommi. Iskussa haavoittuu moni, mutta se vaatii myös kaksi kuolonuhria. Pienet, kuusivuotiaat tytöt saavat surmansa.

Silloin äiti kirkuu.
Hän kirkuu tyttäriensä nimiä, mutta nimet katoavat hyytävään sinivalkoiseen salamaan, jota seuraa intensiivisempi kuumuus kuin hän on koskaan osannut kuvitellakaan ja hän paiskautuu ilmaan. Sitten on vain hiljaisuus joka voittaa loputtoman, tuskallisen jyrinän sen levittyessä koko kaupungin ja sitten edelleen Itä-Götanmaan vasta havahtuneiden metsien, orastavien peltojen, avaintojen ja ihmisasumusten ylle.
Tytöiltä häviää koko maailma, miljoonat kuolaavat petoeläimet raastavat sen riekaleiksi ja sitten se liukenee kaiken kattavaksi valoksi, vaahtoavaksi taivaaksi vailla alkua ja loppua.

Koko kaupunki on kauhun vallassa. Kauniista keväästä tuleekin nyt verenvärinen, eivätkä poliisit oikein tiedä miten lähteä kerimään auki pimeää vyyhtiä. Mietitään terrorismia, moottoripyöräkerhoja, vai onko iskun kohteena olleet pankit? Räjähdyshän tapahtui pankin edustalla. Sitten tekijäksi ilmoittautuu antikapitalistinen ryhmä, mutta Malinin vaistot sanovat muuta. Kuiskeet. Kuolleiden hiljaiset viestit.

Näin Mons kuvaa itse tarinointiaan. ”Monet dekkarit ovat niin äärimmäisen järkeviä. Minä halusin jättää tilaa päähenkilön intuitiolle. Joskus asiat vain tietää vaikkei varsinaisesti tietäisikään.”

Kuten tavallista, tapaus vie juuri äitinsä haudanneen Malinin mennessään. Malinin, jonka elämä on paikoin paremmassa jamassa kuin aiemmissa osissa, mutta toisaalta häntä odottaa myös erään salaisuuden paljastuminen. Salaisuus samaan aikaan sekä satuttaa, että parantaa, loihtii menneisyydelle merkityksen.

Kirjassa äänen saavat jälleen toisetkin, aiemmista osista tutuiksi tulleet tutkijat. Näkokulmaa vaihdellaan melko tiheästi, kuitenkin hallitusti. Taustalla häämöttää jatkuvasti jotain niljakasta, kammottavaa, liskomaista...

Oi että! Nyt kun olen kirjan lukenut ja postauksen tehnyt, en osaa sanoa muuta kuin oi että. Jos joskus jättäisin dekkareiden lukemisen vain yhteen sarjaan, se olisi komean Mons Kallentoftin Malin Fors -sarja. Vaikka tarina on rankka, se ei ole mikään aivot-narikkaan -dekkari. Päinvastoin kirja haastaa lukijansa käyttämään niitä aivoja. Vihjeitä tulevasta on siroteltu mukavasti mukaan juoneen, psykologinen ihmiskuvaus taas, jota jaksan aina vain peräänkuuluttaa, pääsee Keväkuolemassa syvällisesti esiin.

Ihmettelen, miksi sarja on saanut niin vähän blogisavuja. Nyt puhaltelen niitä ilmoille, puh, puh. Lukekaa tämä kirja!


Me elimme kuusi vuotta, Malin.
Kuusi vuotta.
Mikä elämä se on?
Me haluamme enemmän.


Ps. Kevään jännäriuutuudet taitavat olla nyt tässä. Kesällä tulee toki lisää, mutta vaihteeksi keskityn toisenlaisiin teemoihin.

Arvonta-asiaa!

Okei, blogihistoriani, (since 2009) kolmannet arpajaiset ovat päättyneet juuri NYT! Suoritin arvonnan tällä kertaa itse, koska kuvan marsu söpöilee vain lavasteena ja lapsiparvi on kuka koulussa, kuka päiväunilla. Sen verran vielä pitkitän jännitystä, vaikka kuulen teidän jo siellä hoppuilevan - ei mitään jorinoita vaan nimiä - että kiitän tässä jokaista osallistujaa! Teitä oli mukana nyt ennätysmäärä ja sen huomasi ennen kaikkea arpalippuja kirjoittaessa :) Ihanaa! Toivottavasti viihdytte lukijanani ja saatte täältä mukavia kirjavinkkejä sekä lukuelämyksiä.

Aivan kohta päästään ulos nauttimaan auringosta mutta nyt...  Ensimmäiseksi arvonnassa sijoittuja saa valita näistä mieluisimman

♥ Johanna Holmström; Itämaa
♥ Sarah Blake; Jos saat tämän kirjeen
♥ Rosamund Lupton; Mitä jäljelle jää
♥ Julie Kibler; Matkalla kotiin
♥ Hisham Matar; Erään katoamisen anatomia
♥ Antonio Hill; Kauniit kuolemat
♥ Hans-Joachim Lang; Parakki 10
♥ Jussi Adler-Olsen; Metsästäjät
♥ Tommi Laurinsalo; Kuu taivaalta (mukava vaikkapa lahjaksi)
♥ Milja Kaunisto; Synnintekijä
♥ Hans Keilson; Komedia mollissa  
♥ Minna Lindgren; Kuolema Ehtoolehdossa  
♥ Maaria Päivinen; Pintanaarmuja

toiseksi tullut seuraavaksi, ja kolmanneksi tullut viimeiseksi. Ilmoittautukaa minulle sähköpostiosoitteeseen annika.kivi@live.fi - vastaan tämän päivän aikana ja postitan kirjat myöskin tällä viikolla.

Ei vieläkään nimiä?

Okei, ykköseksi sijoittui

Lukuhetkien Sonja 

Toisella sijalla

Hannaliina

ja kolmantena 

Emilie  

Onnea voittajille ja kaunista alkuviikkoa jokaiselle!



♥ Annika