Sara Blaedel; Nimimerkki Prinsessa

Kald mig Prinsesse 2005, Suom. Elina Uotila, Kariston Kirjapaino Oy 2013, 369s.

Hän itki kivusta ja häpeästä. Hautasi kasvonsa ja vartalonsa märkään peittoon ja toivoi, että se imaisisi hänet sisäänsä. Kyyneleet sekoittuivat vereen, kun mies kiskaisi hänet sängyn laidan yli niin, että vain ylävartalo oli enää patjan päällä. Maailma ja todellisuus räjähtivät, kun mies tunkeutui valtavalla voimalla häneen.

Kiinnostuin tästä juuri suomennetusta Sara Blaedelin jännäristä sen aiheensa puolesta. Itse en ole nettideittailua harrastanut mutta moni ystävistäni on – osa jopa löytänyt aviopuolisonsa joltain deittipalstalta. Olen siis asian suhteen noviisi, mutta Nimimerkki Prinsessa herätti mielenkiintoni asettaessaan lukijan kiperän kysymyksen äärelle. Entä jos... Entä jos tapaisit netissä täydellisen oloisen miehen? Kirjoittelisitte. Tapaisitte ensin kahvin merkeissä, sitten ruuan, sitten... Makuuhuoneessa silmille rävähtäisikin todellinen painajainen. Raiskaus raaimmasta päästä, jopa murha. Entä jos netissä vaanisikin todellinen peto? Kysymys on retorinen, koska totta kai niiden lukemattomien joukosta, jotka etsivät seuraa netistä, löytyy myös todella sairaita tyyppejä. Tietysti. Ehkä seuraukset eivät aina ole näin dramaattisia kuin Nimimerkki Prinsessassa, mutta valitettavasti vastaavista tapauksista saamme liian usein lehdistä - tai netistä lukea.

- Ei ihmisten tapaamisessa netin kautta ole mitään vikaa. Tarkoitin vain, että pitää olla varovainen kun päättää tavata jonkun, josta on nähnyt vain profiilin.
- Äh, nyt sinä kuulostat sellaiselta tylsältä kansalaistiedotteelta, jossa varoitetaan vesillä liikkumisen riskeistä.

Sara Blaede esittelee teoksessaan kööpenhaminalaisen etsivän, Louise Rickin, jonka persoona on ehdottomasti romaanin parasta antia. Louise on äksy, tuon tuostakin tuiskahteleva nainen, josta maalautuu mukavan inhimillinen. Rick ryhtyy selvittelemään raiskaustapausta ja päätyy luomaan oman profiilin eräälle deittailusivustolle, tarkoituksena houkutella ansaan naisia saalistava psykopaatti. Mutta homma on kuin etsisi neulaa sieltä kuuluisasta heinäsuovasta. Vai onko?

Kirjailija on tuottelias tapaus, häneltä kun on ilmestynyt jo seitsemän osaa Louise Rick -sarjaan. Takalärpäkkeistä saamme lukea, että sarja todellakin nauttii suursuosiota. Sitä on julkaistu 16 maassa, Blaede on Tanskan myydyin kirjailija ja hän on voittanut Det Danske Kriminalakademinin esikoisdekkaripalkinnon vuonna 2004. What?? Olen erittäin hämmentynyt.

Nythän vaikuttaa siltä, että nämä tämän kevään uutuudet paljastuvat toinen toistaan karmivimmiksi pettymyksiksi. En tiedä onko tällä kertaa vika tekstin suomennoksessa, ehkäpä tämä toimisi, on pakko toimia, paremmin tanskaksi. Minusta kun kieli oli karmean pelkistettyä, tönkköä ja täysin toimintaan keskittyvää. Edes säätä ei (muistaakseni) taidettu kuvailla, muista miljöön yksityiskohdista puhumattakaan. Myönnän tarinan olevan koukuttava ja viihdyttäväkin, mutta miksi toteutus on näin huono? Kerronta mennä paukutti eteenpäin kuin juna, ja tämän luettuani ymmärrän täysin miksi dekkarikirjallisuutta toisinaan kritisoidaan ankean ilmaisunsa takia... Aion kuitenkin todistaa teille, rakkaat lukijani, että jännäritkin voivat olla kauniin runollista proosaa pian julkaistavien suosikkieni myötä. Watch me!

Ja arvaatkaapa miten ihanalta on tuntunut lukea Susan Fletcherin Meriharakoita Prinsessan jälkeen. Täydellistä hemmottelua!

Susan Abulhawa; Jeninin aamut

Mornings in Jenin 2006, Like Kustannus Oy 2010, 351s.

Murheemme juuret ovat niin syvällä menneisyydessä, että kuolema elää luonamme kuin sukulainen, joka ilahduttaa meitä pysyessään loitolla, mutta joka silti on sukulainen. Vihamme on raivoa, jota länsimaalaiset eivät kykene ymmärtämään. Surumme saisi kivenkin itkemään. Eikä rakkautemme ole mikään poikkeus, Amal.

Olen tehnyt matkaa turvallisesti kotisohvalla loikoillen, mutta matkustanut kauas. Niin kauas, että ehdin jo pelätä löydänkö takaisin. Matkannut taaksepäin niin ajassa kuin inhimillisyydessä. Matkannut Jeniniin. Edelleen tunnen keltaisen pölyn nielussani, haistan auringossa kiehuvat autonrenkaat, kuulen lasten huudot. Olenhan kotoaan pysyvästi häädettyjen pakolaisten hökkelikylässä. Siellä palestiinalaiset, koko maailman vihaamat, unohtamat, kokoavat arkeaan palasista. Peläten. Aina ja jatkuvasti peläten.

Olen tiennyt, että Lähi-idässä on taisteltu aina. On ollut itsemurhapommittajia, terrori-iskuja, verta ja särkyvän lasin helinää. Ruumiita, joiden ympärillä mustakaapuiset, itkevät naiset jollottavat surusävelmiään. Nyt olen saanut astua heidän nahkoihin. Vierailla tummien silmien takana eikä näkymät sieltä katsottuna ruusuisia olleet.

Jeninin aamut kertoo tarinaa palestiinalaisesta suvusta, johon kuuluu niin komeita nuorukaisia kuin kaunis mustalaisnainen Dalia, josta kaikki oikeastaan alkaa. Dalian nilkkaketjujen kellot soivat, kun hän pakenee perheineen israelilaisten hyökkäyksiä. Koska on aika perustaa juutalaisten oma valtio. Ajaa maata ennen asuttaneet pakolaisleireille, kiduttaa, nöryyttää, tappaa. Aloittaa vuosikymmeniä kestävä kostonkierre, joka kiehuu maassa edelleen kuin mätä tomaatti.

Jeninin aamut kertoo suvusta, jonka keskushahmoksi kuitenkin nousee Dalian tytär Amal. Dalia menetti toisen lapsistaan israelilaisten tullessa, eikä koskaan toipunut poikansa katoamisesta. Siihen eivät naisen surut jääneet, vaan kamaluudet seurasivat toinen toistaan. Poika sai uuden nimen, ja päätyi israelilaiseen, ennestään lapsettomaan perheeseen. Perheen äiti ei koskaan toipunut keskitysleirikokemuksistaan. Nyt heillä oli kasvatettavana viimein "oma" poika, mutta harteilla hirvittävä taakka; palestiinalaisen äidin piinaavaa kiljunta hänen huomatessaan, että puolivuotias lapsi oli kadonnut.

Nyt, nähdessään Davidin sidotun kädetm Jolanta ei kestänyt sitä mahdollisuutta, että voisi menettää poikansa. Hän ei pystynyt estämään tämän sotilasuraa, mutta hän pystyi salaamaan totuuden. Hän on minun poikani, ja se on ainoa totuus, jonka hän tarvitsee, hän päätti ja vangitsi perhosen häkkiin.

Susan Abulhawa, jonka vanhemmat joutuivat luopumaan kodistaan yhdessä Läh-idän lukuisista sodista, kirjoittaa värikkäästi ja runsaasti. Hänen tekstinsä on selkää, mutta kirjallisesti koristeellisen kaunista. Kirjailija ammentaa palestiinalaisten surusta, vihasta, katkeruudesta. Ymmärrän, että tarina ei ole objektiivinen ja se olisi varmasti hyvin erilainen kerrottuna juutalaisen näkökulmasta.

Kirja herätti  tunteita ja vaikka tarina on rankka, se piti sisällään ihanan sanoman sukulaisten välisistä, kuolemaakin vahvemmista siteistä, rakkaudesta, joka heittäytyy luodin eteen, rakkaudesta, joka ryöpsähtää esiin vaiettujen tunteiden ja ilmeettömien kasvojenkin takaa.

Jollain tavalla Jeninin aamut ei kuitenkaan tulleet yhtä lähelle, kuin vaikkapa hiukan samantapainen Tuhat loistavaa aurinkoa. En tiedä pidinkö itse etäisyyttä kirjaan, oliko syy romaanissa, vai oliko syynä olosuhteet (flunssa, koululaisteni hiihtoloma, jonka myötä kotityöt tuplaantuvat),  mutta ymmärrän Elegiaa, jonka mukaan kirja ei tullut aivan iholle. Ei minunkaan, mutta kuitenkin uskallan aina ajankohtaisen aiheensa puolesta romaania suositella.

Teoksen ovat lukeet Elegian lisäksi mm.
Susa
Satu
Norkku

Ulf Stark, Linda Bondestam; Kaikki tämä

Teksti: Ulf Stark
Kuvat: Linda Bondestam
Suom: Maarit Halmesarka
Kustantaja: Teos 2013
Sivuja: 24

Vau mikä kirjakevät onkaan tulossa! Vau millä herkuilla kustantamot meitä hemmottelevat! Oli fiilikseni kirjakatalogeja kädet innosta täristen selaillessa. Mitäpä jos hyödyntäisin bloggausharrastusta, ja tilaisin vaihteeksi lastenkirjankin arvostelukappaleeksi? Siitähän hyöytyisi myös palleroni, joka hengailee äitinsä lailla paksulla karvalankamatolla kirjoja selaillen. Höpöttää siinä samalla, selailee ja antaa omanlaista, kuolaista, palautetta.

Hiukan kyllä hymyilytti, kun postipoika sulloi paksukantisen, aivan vauvoille suunnatun kirjan luukusta. En ollut huolimattomuuttani älynnyt ihan näin pienille tarkoitettua pakettia odottaa! Mitä ihmettä tästä nyt blogiini kirjoittaisin? Ketä kiinnostaa? Toisaalta monilla kanssabloggaajillakin on vauvoja, joten tämä postaus on suunnattu nyt nimenomaan heille :) Voin nimittäin vakuuttaa, että tästä suloisesta pikkukirjasta riittää ammennettavaa yhteisiin lukuhetkiin. Toki kirjan värien ilotulituksessa kylpivistä kuvista voi aikuinenkin nauttia. Riimittely on hassunhauskaa ja sen verran napakan lyhyttä, että pienimmätkin jaksavat kuunnella,

Kirjasta löytyy pieniä silmäniskuja myös meille aikuisille. Mikäpä sen ihanampaa, kuin hörppiä kupillista kuumaa samalla kun katselee satulehmien ja sikojen temmellystä.

 

Seuraavasta kuvasta en saanut laadultaan hääppöistä, mutta katsokaa nyt! Siinähän voisi olla kuka tahansa kirjablogistiäiti nauttimassa omasta ajastaan (ja makkarasta), samalla kun isä leikittää tenavaa sateenkaaren alla.

Kirjasta löytyy myös aivan ihana kuva, jossa vanhemmat räytyvät silmänaluset pandoina samalla kun pikkuinen riemuitsee virkeänä keskellä yötä. Valkoinen Kirahvi on onnistunut sen omaan blogiinsa vangitsemaan.

Kirjan sanoma voisi olla tämä;

Syksy ja kesä, ja siilin nuttu,
äidin varpaissa tuoksu tuttu.
Makkaraa ja mustikoita ja joki syvä,
vuori ja järvet, olepa hyvä!

Kaikki tämä on tehty sinua varten! Ole pikkuiseni rohkea ja nauti elämästä!

Mikä sitten on itse kohderyhmäläisen tuomio? Kirja on luettu monet kerrat ja sen pieniä yksityiskohtia tanakalla sormella näytetty. Näytä tähti, näytä possu, näytä vauva. Muruseni kiikuttaa kirjan hyllystä ja istahtaa syliini. Taas kerran käymme sen läpi, enkä havaitse pitkästymisen merkkejä pojassani enkä edes itsessäni. Niin taidokas ja ilahduttava teos on! Uskoisin, että mikäli pikkuiseni kiellellinen ilmaisutaito olisi riittävä, hän voisi yhtyä Hufvudstadsbladetin kirjoitukseen, joka menee näin: (kirja on) ”silmän ja korvan juhlaa, kuvat ja teksti sulautuvat yhtenäiseksi taideteokseksi. Kaikki tämä on oikea helmi kaikista pienimmille ja heidän vanhemmilleen.”

Sarah Blake; Jos saat tämän kirjeen

The Postmistress 2010, suom. Raija Rintamäki, Bazar 2013, 375s.

"Entä jos ihmiset meillä kotona voisivat kuulla heidän äänensä? Voisimme tehdä pakolaiset todellisiksi. Kuulisimme niiden ihmisten tarinat, jotka ovat joutuneet..." Frankien kurkkua kuristi. "Hitto vie." Hän hymyili torjuakseen silmiinsä kihoavat kyyneleet.
"Ei se haitta", Murrow sanoi.
"Vai ei haittaa?" Frankie sysäsi pois miehen tarjoaman nenäliinan ja pyyhkäisi silmiä sormillaan. "Ettei haittaa?" hän toisti melkein nauraen, mutta ratkeisi sitten itkuun ja peitti kasvot käsillään.

Frankie, rohkea nainen, meille kaikille tuttu ääni radion aalloilla. Pakolaisten ääni. Pommisuojissa yönsä viettäneiden ääni. Niiden, jotka auringon valon sokaisemina kaivautuvat ulos bunkkereista vain löytääkseen kotinsa raunioina. Valtameren takaa tulevan sodan ääni, joka herättää kysymyksiä onko meren takaa tulossa jotain muutakin -vieläkin pahempaa?

Radiota kuuntelee sekä amerikkalainen postinhoitaja Iris James, että Emma Fitch, juuri samaan pikkukaupunkiin muuttanut lääkärin vaimo. Emma, joka herättää pienen kokonsa puolesta kaupunkilaisten suojelunhalun. Varsinkin kun hänen miehensä Will päättää aloittaa yhden miehen sodan toisella mantereella riehuvaa tuhoa vastaan. Will muuttaa Lontooseen hyödyntääkseen siellä lääkärintaitojaan, voidakseen auttaa pommien repimiä ihmisiä. Hän kuulee Frankien äänen - ja lähtee. Mutta vain erään surullisen kuolintapauksen takia. Ja lapsena orpoutunut Emma jää taas yksin. Kadottaa rajansa, katoaa, kun kukaan ei ole rakkaudellaan hänelle ääriviivoja piirtämässä. Iris, joka rakastaa sotaa odottavaa Harrya, kärsii Emman puolesta ja joutuu tekemään raskaan valinnan.


Radiosta kuulemme pätkiä kodeista ajettujen juutalaisten hädästä. Mutta entä sitten, kun lähetys loppuu. Mitä heille tapahtuu? Mitä näille ihmisille tapahtuu? Kirjeistä voimme lukea mitä kuuluu rakkaimmalle, hänelle joka elää sodan keskellä aina kuin aseen piippu otsaansa painaen. Kunpa hän vain olisi kunnossa. Kunpa hän tulisi kotiin.

 Kulta, hän ajatteli - hän kulki kirjoituspöydän luokse satamasta poispäin katsovan ikkunan eteen, mistä näkyi kaupungin kattojen eloisa rytmi - kulta, minä olen katoamassa. Hän vajosi tuoliin, tarttui kynään, jonka Will oli saanut valmistuessaan Franklinin lukiosta, ja veti esiin arkin kirjepaperia. Valkoinen sivu tuijoitti häntä. Hän kirjoitti kaksi sanaa: Tule kotiin.

Valitsin Bazarilta Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen -teoksen, koska kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, ja koska siinä on niin suloiset kannet. En oikein tiennyt mitä odottaa. Sotakuvauksia? Rakkautta ja ikävää, kun toinen puolisko on kaukana kotoa? Kirja ei ole oikestaan tätä kumpaakaan kuin ripauksen. Enemmän se on, kuten ihan oikein takakannesta luin, kolmen naisen tarina. Naiset elävät pelossa ja epävarmuudessa tulevasta mutta... Nyt on hyvin vaikea määritellä mikä meni pieleen. Romaanissa on periaatteessa kaikki kohdallaan. Kerronta on maalailevaa ja kaunisäänistä, päähenkilönä räväkän rohkea Frankie oikein mukava tuttavuus. Koskettavakin kirja on, kertoessaan sodan jalkoihin joutuneista ihmisistä toimittajan äänellä. Olisiko se juuri ollut tuo toimittajan ääni? Jotenkin romaani jäi etäiseksi, älkää kysykö miksi. Koin kirjan paikoin jopa tylsänä, vaikka sillä olisi ollut kaikki edellytykset nousta peräti sielukirjaksi. Aina ei näin käy, aina ei hyvänkään kirjan kanssa tapahdu todellista kohtaamista. Yrittäkää te, ja onnistukaa paremmin!


Oli olemassa surevien maa, sairauden kaltainen maa, jota terveet eivät pystyneet kuvittelemaankaan, ja sinne Emma tiesi olevansa matkalla.

Veran yksitoista

No niin palaan nyt ihanan Vera Valan kysymyksiin, jotka jäivät aiemmasta haastepostauksesta puuttumaan.

1) Minkä kirjan olisit halunnut itse kirjoittaa?
Paha, paha kysymys... Vastaan enempiä miettimättä Heidi Köngäs; Luvattu. Joskus teininä naputtelin novelleita tarkoituksena vangita tekstiin samaa kaihoa, jonka Heidimme on saanut useimpiinkin teoksiinsa kahlittua. Ei, ei useimpiin vaan kaikkiin.

2) Jos pitäisi valita, olisitko mieluummin palkittu ja kriitikoiden arvostama, mutta vähän myyvä kirjailija vai mieluummin lukijakunnan rakastama, hyvin myyvä kirjailija? Jos kirjoittaisin kirjan, toivoisin toki, että suuri yleisö sen omakseen ottaisi.

3) Jos saisit valita kenen tahansa elävän kirjailijan illallisseuraksesi, kenet valitsisit?
Ah, pakko vastata Henning Mankell. Hän oli nuorempana oikea komistus ja olen lääpälläni kirjailijan pohdiskelevaan sekä melankoliseen kerrontaan. Toisaalta Marko Kilpikin kiehtoisi...

4) Jos saisit puhallettua yhden illan ajaksi henkiin kenet tahansa kuolleen kirjailijan, kenet valitsisit illallisseuraksesi?
 Jennifer Worth. Hän toimi 50-luvulla kaikkein köyhimpien kätilöinä ja kuten Hakekaa kätilö! -teos osoittaa, naisen seurassa ei todellakaan tarvitsisi pitkästyä.

5) Jos sinun pitäisi valita, minkä kirjan päähenkilö olisit?
Kätilön Villisilmä. Rohkea nainen, joka tosin sai elää läpi järkyttävien olosuhteiden, mutta myös kokea veret seisauttavan intohimon.

6) Jos sinun pitäisi muuttaa jonkun kirjan ympäristöön, kuten se tarinassa kerrotaan, minkä kirja valitsisit asuinpaikaksesi?
Muuttaisin Tyrskyjen rannalle, meren äärelle taloon, jota vasten laineet iskevät. Suolan tuoksu tuntuu jo nenässä...

7) Minkä kirjan (vain yksi!) valitsisit autiolle saarelle?
Vastaan klassisesti Raamattu. Mutta jos olisi pakko ottaa nimenomaan romaani, se olisi Julie Orringerin Näkymätön silta

8) Mikä kirja on tuottanut suurimman pettymyksen?
Luulin Verrosen Varjonaista aivan toiseksi. 

9) Mikä kirja on ollut suurin positiivinen yllätys?
Voi, niitä on ollut niin paljon... Yksi ihana kirja, jonka lukemista en niin suuresti osannut odottaa, mutta johon rakastuin silmittömästi, oli Kartanpiirtäjä.

 

10) Miten haluaisit lukijoiden luonnehtivan sinun kirjoittamaasi kirjaa?
Järisyttävän koskettava, lähes piinallisen jännittävä psykologinen trilleri, joka jää pitkäksi aikaa soimaan päähän.

11) Jos pitäisi valita kirjoittamisen ja lukemisen väliltä, kumman valitsisit?
Lukeminen, ehdottomasti. Tosin kyllä se riipaisisi syvältä, jos joutuisin bloggaamisen jäihin pistämään. Tästä on tullut jo elämäntapa.

Lupailin tuossa aiemmin lukea mahdollisimman pian Jeninin aamut -kirjan, jonka sain nyt viimein kirjaston varauksesta. En ole lupaustani unohtanut mutta nyt pari uutuutta on päässyt kiilaamaan tähän väliin. Pyrin lukemaan pyytämäni arvostelukappaleet mahdollisimman nopeasti, etteivät ne jäisi hyllyille hengailemaan. Vanhempien romaanien kanssa ei tarvitse samalla tavalla kieli vyön alla edetä. Ehkä siis jo tällä viikolla lukuvuorossa Jeninin aamut, mutta ennen sitä yksi Bazarin uutuus ja mahdollisesti myös Liken, mikäli sillä suunnalla pysyvät aikatauluissa.

Leppoista alkuviikkoa elämiinne, lukemisen iloa!

 ♥Annika
  

Rosamund Lupton; Mitä jää jäljelle

Afterwards 2011, Suom. Tero Valkonen, Gummerus 2013, 481s.

Kun hän oli vauva, tunsin hänestä jokaisen neliösentin, hänen kulmiensa jokaisen karvan. Ensimmäisenä syntymän jälkeisinä päivinä olin katsonut miten tarkasti ne oli piirretty, piirto piirrolta. Olin tuijottanut häntä kuukausien ajan tunti tunnin ja päivä toisensa jälkeen ruokkiessani häntä rinnoillani. Hän syntyi keskelle pimeää helmikuuta, ja kun kevät muuttui kesäksi, tunsin hänet koko ajan kirkkaammin.

Eikä Grace tahdo koskaan etääntyä tyttärestään. Vaikka hänestä on kasvanut aivan omanlaisensa persoona, kaunis ja huoleton teini-ikäinen, joka toivoo äidin jo hellittävän otettaan napanuorasta. Mutta vielä hetken Grace tahtoisi kannatella tytärtään, varmistaa, että tämä pääsisi turvallisesti rantautumaan aikuisuuden satamaan. Varmistaa, että Grace hukkuisi. Sillä hukkumassa hän on.

Kirja alkaa tulipalolla. Ollaan varakkaan yksityiskoulun liikuntapäivässä, koulunoppilaat esikoululaisia lukuunottamatta ulkona turvassa kun palo syttyy. Eskarilaisetkin saadaan pelastettua ja sisälle savuiseen hornaan jää vain Gracen 17-vuotias tytär, joka työskentelee koululla terveydenhoitajana. Seurauksista välittämättä Grace syöksyy sisälle rakennukseen, joka on sama kuin työntäisi päänsä sisälle grillivastuksella paahtavaan pimeään uuniin ja sulkisi luukun kiinni perässään. Mutta mitäpä äiti ei tekisi lapsensa eteen.

Tämä on kirjan keskeinen kysymys, teema. Kuinka pitkälle sinä menisit omaa lastasi suojellaksesi? Kuinka varauksetonta ja pyyteetöntä rakkautesi on? Teoksen raamit ovat sen verran omanlaisensa, etten uskalla itse juonesta kertoa tässä tämän enempää. On koulupalo, joka pian ilmenee tuhopoltoksi. On kaiken yllä häilyvä epämääräisen uhan tuntu. On äidin hätä niin pahasti palaneen lapsensa, kuin toisen, pienemmän sisaruksen puolesta. Koska perheeseen kuuluu vielä Adam. Ujo, herkkä, koulukiusattu poika, jonka suurin haave on tulla ritariksi. Kun odottaa tarpeeksi kauan, pienestä hiekanjyvästä tulee hohtava helmi. Tunnen sen kädessäni, se oli pyöreä ja sileä kunnes siitä tuli helmi, Adamin käsi omassani, kun hän nukahtaa.

Ja on aviomies, jota Grace puhuttelee sinä-muodossa läpi kirjan. Mies, joka on menettämässä perheensä mitä kammottavimmalla tavalla, mutta jonka rakkaus niin ikään kestää. Rakkautemme on vanhentunut meidän kanssamme, ja myönnän että se on vähemmän kaunista - mutta se on myös lihaksikkaampaa ja karskimpaa. Se on aviorakkautta, joka on luotu kestämään.

Minulle Mitä jäljelle jää oli yksi kevään odotetuimmista kohokohdista. Rakastuin päätä pahkaa kirjailijan aiempaan teokseen, Sisareen, jonka lopusta sain Afterwardsista jo maistiaisia. Jo silloin aloin odotella teoksen suomennosta, minä kun edelleenkään en jaksa keskittyä englanninkielisiin romaaneihin.

No, nyt kirja on sitten luettu ja teitä varmasti kiinnostaa täyttyivätkö jopa kohtuuttoman suuriksi paisuneet odotukseni. Tavallaan kyllä. Vaikka kirjan juonen kanssa alkuun nikottelin samaan tyyliin kuin vaikkapa Kirjavarkaan Kuolemalle, pääsin pian sisälle Luptonin maailmaan. Ja tarinahan lähti viemään vailla minkäänlaisia jarruja! Kirjassa on äiti-ihmisen iholle puskeva aihe, lapsen kokema vaara ja epätoivoinen tarve omaansa suojella. Mieluummin äidit ottaisivat uhan omalle päälleen, kunhan lapsi vain saisi olla turvassa...

Lupton kirjoittaa näennäisen kevyesti ja kuljettaa tarinaa eteenpäin kuin vettä vain. Kirjasta löytyy upeita helmiä ja jos ei kiinnitää pieneen naiiviuteen liikaa huomiota, saa lukuelämyksestä varsin miellyttävän. Ehkei kirja minusta ihan Sisaren tasolle noussut pelkästään siitä syystä, että rakastin Sisaren Lontoolaisia maisemia enemmän kuin Mitä jää jäljelle -kirjan sairaalamiljöötä. Teos oli silti sen verran jännittävä ja koukuttava paketti, että kyllä tätä odottaa kannatti!

Ja koska juoni liittyy todella tiiviisti rakennukseen, pääsen osallistumaan kirjalla Kiinteistöhaasteeseen. Mökki pystyssä, jee!

Lukekaa myös Lumiomenan Katjan upea ja perusteellinen arvio kirjasta!

Ystävänpäivänä yhdestitoista ♥

kiitos Google! ;)

Valpuri The Wonderful World of Books -blogista heitti minua hauskalla haasteella, jonka julkaisen nyt ystävänpäivän ratoksi. Kiitos Valpuri, minä en olekaan tätä haastetta vielä blogihistorian aikana tehnyt! Näillä sanoilla naputtelin postausta eilen, tarkoituksena julkaista teksti tänään. Mutta kun aamulla avasin blogini, olin saanut vastaavan haasteen myös Veralta! Kiitos teille ihanat! Nuo yksitoista viimeisintä kysymystä ovat siis Valpurilta mutta lupaan naputella vastaukset myös Veran vastaaviin tässä lähipäivinä.


Haaste menee näin

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.  
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.  
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista

kuten myös tästä

1. Minusta tuntuu, että pyöritän haastevastauksissa lähes samoja aiheita, joten yritän nyt tehdä paljastuksia, kröhm, vähän laajemmalti. Olen syntynyt vuonna -78 ja kyllä, minulla on ikäkriisi. Sen taltuttamiseksi aion lukea pian ihanan oloisen, tsemppaavan täsmäkirjan joka on arvosteltu ainakin Ammalla.

2. Olen elänyt melko värikkään elämän joka vasta viime vuosina loksahtanut uomiinsa. Nyt rakastan mahdollisimman "tylsää" arkea ja pienieleisiä ilonaiheita. Henkinen ikäni tuntuu  pomppivan (vähän seurasta riippuen) 16-60v. ikähaitarissa.

3. Opin lukemaan viisivuotiaana ja silloin kirjoitin ensimmäisen novellini Pekka Töpöhännästä, sen aikaisesta idolistani.

4. Nykyään en enää haaveile samalla tavalla itse tuotetun tekstin perään, bloggaaminen riittää. Runojen julkaisu oli vielä kymmenen vuotta sitten suurin unelmani.

5. Lapsuudessani muutimme runsaasti. Ekaa luokkaa kävin kolmessa eri koulussa. Ehkä minusta siksi tuli hiukan outo.

6. Outous on havaittavissa hienoisen hajuraon pitämisessä uusiin ihmisiin. Sivustakatsojan roolista ei ihan helpolla ulos kuoriuduta.

7. Olen rehellisen urbaani. En viihtyisi maalla vaikka luonnosta pidänkin.

8. Kun omat lapseni olivat pieniä jouduin kirjalliseen pimiöön, jonka jälkeen löysin vanhan rakkaan harrastukseni uudelleen. Vaikka lukutahti on verrannollinen muuttuvien elämäntilainteiden kanssa, enää en voisi kuvitellakaan eläväni ilman kirjoja! 

9. Jos saisin muuttaa yhden asian elämästäni, tahtoisin pois ainaisen väsymyksen.

10.Valitsen ystäväni huolella. Ei se määrä vaan se laatu.

11.Bloggaaminen on tullut entistä tärkeämmäksi, en voisi kuvitellakaan tätä rakasta harrastusta jättäväni.


 1. Mikä sai sinut aloittamaan bloggaamisen? Kirjojen ja lukuilon jakamisen harmonia. Seurailin aikoinani muutamaa blogia Vuodatuksen puolella ja mietin pitkään alkaisinko itse samaan rumbaan. Minulla oli tapana kirjoittaa vihkoon lyhyesti tuntoja lukemistani kirjoista ja siitä se sitten alkoi. Siirryin pitämään julkista lukupäiväkirjaa. Nykyään bloggaamisen merkitys on muuttunut aina vain sosiaalisempaan suuntaan. Monia kanssabloggaajia voi kutsua ystäviksi, ja heiltä saa aina mainioita lukuvinkkejä.

2. Mikä on tällä hetkellä vaikeinta elämässäsi?
Hih, tuohon seuraavaan kysymykseen liittyen tekisi mieli vastata, että aikaiset aamuheräämiset! Kuopus hihkaisee viimeistään 6.30 joka aamu, täysin absurdi aika ihmisen nousta sängystä...  Aikaisten aamujen takia kärsin päiväväsymyksestä johon ei tepsi minkäänlaiset määrät kahvia.

3. Oletko yökyöpeli vai aamuvirkku? Yökyöpeli, ehdottomasti ja myös valitettavasti.

4. Mikä on suurin unelmasi? Unelmoin pienistä, suurempien aika on hamaassa tulevaisuudessa. Tällä hetkellä haaveissa olisi saada kahdenkeskeistä aikaa mieheni kanssa miniloman muodossa.

5. Mikä on lempiruokasi? Tai ruoka-alueesi (esim. intialainen, italialainen jne.)  Saako sanoa homejuustot, rypäleet, hunaja? ;)

6. Millainen olet luonteeltasi? Iloinen ja helposti ihmisten kanssa toimeentuleva. Kuitenkin omieni parissa myös melankolinen pohdiskelija, helposti ärtyvä ja leppyvä.

7. Koskettavin kirja, jonka olet lukenut? Arg, tämä on paha. Vastaan nyt sen kummemmin pohtimatta Tuhat loistavaa aurinkoa, Khaled Hosseini. 

8. Mitä muuta harrastat bloggaamisen ja lukemisen lisäksi? Kävelylenkkejä. Toivon voivani pian taas ryhdistäytyä uinti- ja tanssiharrastuksessa.

9. Paras lukemasi klassikko? Rikos ja rangaistus. Rakastuin tähän kirjaan!

10. Onko sinulla ns. ikuisuusprojekteja? On, kunnonkohotus ja sisustaminen.

11. Oletko mielestäsi eniten suomalainen, eurooppalainen vai maailman kansalainen? Kyllä mä taidan suomalainen olla.

Ja tässä tulevat minun kysymykseni, jotka liittyvät yllättäen sekä kirjoihin, että bloggaamiseen.

1. Mikä kirjallinen genre on lähinnä sydäntäsi ja miksi?
2. Oletko sosiaalinen bloggaaja, joka kiertelee päivättäin kommentoimassa toisten tekstejä vaiko enemmän itsenäisten polkujen kulkija?
3. Minkä verran poimit lukuvinkkejä toisten blogeista?
4. Bloggaatko jokaisesta lukemastasi kirjasta?
5. Millaisista kirjoista bloggaaminen on haasteellista? 
6. Entäpä vastaavasi helppoa?
7. Uskallatko mainita parhaimman lukemasi teoksen? :)
8. Entä pahin floppi?
9. Mitä kevään uutuusteosta odotat eniten? Vastaavasti ellet harrasta uutuuksia; minkä kirjan lukeminen polttelee tällä hetkellä?
10. Pelottavin lukemasi kirja?
11. Mieluisin fiktiivinen henkilö illanviettoseuraksi?

Säännöt kertoivat, että pitäisi haastaa blogeja, joissa alle 200 lukijaa. Vedän nyt rajaa vähän alemmaksi ja haastan blogeja, joissa lukijoita n. 100 taikka sen alle. Mainitsen vain muutaman, kaikki halukkaat saavat mieluusti viedä tämän mennessään!

Irene
Aili-mummo
Maija
Krista
Kuutar
Pekka
Suvi 

Näissä merkeissä aivan suloista ystävänpäivää teille, rakkaat lukijat! Veran vastauksiin palailen myöhemmin :)


♥ Annika