Vilja-Tuulia Huotarinen; Valoa valoa valoa

Karisto 2011, 175s.

Ihomme on pehmeää ja veremme kirkasta kuin kynsilakka Cover Girl.

Viime aikoina minua on piinannut (ah, ainako noita piinaajia jostain suosta nousee?) bloggausfobia. Olen lukenut huikean hyviä teoksia, elänyt niiden mukana henkeä pidätellen, toisinaan paperipussiin huohotellen. Mutta. Kun istahdan koneen ääreen, kaikki katoaa. Lukuelämys unohtuu, se mitä lopulta tapahtui, ja jäljelle jää vain tunne. Tunne. Tuntemista. Siitähän tässäkin teoksessa on kyse. Ja jos pitäisi mainita se yksi tietty tunne Valoa valoa valoa -kirjasta, se olisi kaiho. Toki myös intohimoinen sähköisyys, mutta onko se taas tunne ollenkaan?

Jäljelle jäi vain Mimi.
Takki auki ja iho auki.
Joskus puhutaan avoimesta sydämestä. Mutta oikeastaan silloinkin tarkoitetaan huokosten hengitystä ja karvojen kurottautumista. Punaisen ja lämpimän ihon alttiutta.
Sillä meidän pintamme on herkintä meissä.

Luettuani Vielä joskus kerromme kaiken -romaanin, jäin peräänkuuluttamaan kiihkoa. Daniela Krienin kirjasta mieleen jäi hienous, jonkinlainen elegia. Vilja-Tuulia Huotarisen teos puolestaan on raivostuttavan räjähtävä, rähjäinen, rujo. Ja ehkä juuri siksi niin päällekäyvä, helposti samaistuttava, lähes nostalginen. Koska uskokaa tai älkää, minäkin olen joskus ollut neljätoistavuotias tyttö.

Neljätoistavuotiaana mahdottomatkin valinnat tehdään sokkona. Mansikka vai mustikka. Mustikka vai mansikka. Koko ajan märät ja tahmeat kädet.

Valoa valoa valoa on tarina kahdesta tytöstä, heidän näytellystä ystävyydestään Tsernobyl-kesänä 1986. On omaääninen kertoja Mariia Ovaskainen ja hänen ns. sisarensa, kaivattunsa, suuri rakkautensa Mimi. Teos kertoo Mimistä, köyhästä ja salaperäisestä tytöstä, jonka himo on liukasta, tuska kirkasta, Mimistä, joka säteilee valoa valoa valoa. Ja siinä valossa, säteilyssä Mariia saa yhden kuumeisen kesän viettää.

Romaani voitti vuonna 2011 Finlandia Junior-palkinnon eikä suotta. Vaikka teos kaiken järjen mukaan on suunnattu nuorille, voin vakuuttaa, että myös me nuorekkaat vanhukset voimme romaanista nauttia. Kirjaa onkin uutterasti luettu, blogattu samaten. Katsokaa vaikka Googlesta. Minun ihoni alle nämä tytöt upposivat ja kirja kuuluu niihin aarteisiin, joita ei ihan helpolla unohda.


MISTÄ MUUSTA  voi kirjoittaa kuin rakkaudesta ja kuolemasta?
Salaisuuksista jotka kätkemme niiden takia.