 |
| Irgendwann werden wir uns alles erzählen 2011, suom. Ilona Nykyri ja Gummerus, 200s. |
Uni valtaa minun varkain, se leijailee pilvilseltä taivaalta ja laskee raskaan kouransa rakkauden piinaamalle iholle. Hennerin kädet ovat taas tässä - karkeina, lempeinä, raakoina, vaativina, ja minä kaipaan niitä -
Vielä kerran kerromme kaiken hurmasi minut ennakkoon nimellään kannellaan tarinallaan. Päätin sukeltaa päistikkaa kesään 1990. Katsella vierestä, kuinka aurinko polttaa nuorta Mariaa, Mariaa joka on puolivirallisesti muuttanut poikaystävänsä vanhempien maatilalle. DDR on lakannut olemasta, muuri sortunut, rajat auenneet eikä Itä-Saksaa sellaisena kuin Maria sen tunsi, ole enää olemassa. Maria, joka seurustelee Johanneksen kanssa. Mutta. Naapuritilalla sattuukin asustamaan salaperäinen Henner. Henner, joka on huomattavasti Mariaa vanhempi. Henner, joka herättää Mariassa ennen kokemattoman intohimon. Hevostenkasvattaja Henner, komea, kopea, saavuttamaton.
Minä hoipun tunnetilasta toiseen, elän päivän kerrallaan, täydellisesti läsnä, täydellisesti tässä hetkessä, ja tämä hetki on Henner. Johannes ja tulevaisuus ovat hämärän peitossa.
Kuuma kesä, maatilan työt, pörräävät kärpäset, rakkaus, joka saa 16 vuotiaan tytön kuvittelemaan kaiken olevan ikuista. Karamazovin veljekset. Saksalaisen kirjailijan Danielan Krienin teos on hieno sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on kuulas kuin lasi, liukas, sellainen, josta ainakaan minä en saanut otetta. Aihe on sen verran mehevä, että tekstistä olisi voinut loihtia tulenpalavan. Valitettavasti teos ei kuitenkaan saanut minua liekkeihin. Se jäi jotenkin... etäiseksi? Odotin tajunnan räjäyttävää rakkauskertomusta, jotain kaunista ja kauheaa, mutta jäin sivustakatsojaksi, joka ei oikein onnistunut ujuttautumaan päähenkilön nahkoihin. Eipä hätiä, moni kanssabloggaaja tästä on kuitenkin pitänyt.
Rakkaudesta tuli maailman alku ja maailman valtias, mutta kaikki sen tiet ovat täynnä kukkia ja verta, kukkia ja verta.
Knut Hamsun, kertomuksesta Viktoria
Minulle tämä oli sellainen 3½ tähden välipalakirja. Ei mitään ahaa-elämystä, ei ehkä ihan täyttänyt niitä toiveita joita sille asetin (lähinnä olisin halunnut enemmän tirkistellä mennyttä DDR:ää) mutta jälkimaku oli kuitenkin sen verran positiivinen että kiva kun tulin lukeneeksi. Hiukan sellainen fiilis jäi, ettei kirjailija halunnutkaan lukijan pääsevän ikään kuin osaksi tarinaa, vaan tarkkailevan sivusta pienen hetken Marian elämää.
VastaaPoistaTotta, kirjailija piti tarinan ikään kuin käsivarren matkan päässä. Minäkin itse asiassa tykästyin loppuratkaisuun, se jätti, kaiken kaikkiaan, hyvän maun suuhun.
PoistaTäytyypi kertoa, että minä tykkäsin kirjasta kovasti ja pääsin niihin intohimoihin mukaan...ihana kirja...
VastaaPoistaVoi kuinka ihanaa, että sait tästä selkeästi enemmän irti. Minä hömelö jäin kaipaamaan revittelyä :D
Poista