Annikan Top 10

 

Leppoisaa sunnuntaita teille, Lukijat! Kävin jo ulkona kevättä ihastelemassa ja nyt maltan hetkeksi tähän koneen ääreen istahtaa. Minut nimittäin haastoi 11. kysymyksellä ihana Aletheia. Kiitos ystävä ja pahoittelen, että vastailun kanssa hiukan kesti! Aiemmat vastaavat haasteet löytyvät ainakin täältä.

Blogeissa on pyörinyt nyt Top 10 -listat, ja sillä saralla minut haastoi puolestaan Amma. Kiitos ihana! Joskus olen tehnyt postauksen nimellä Lukuelämyksiä vuosien varrelta, mutta lähestyn nyt aihetta himpun verran eri näkökannasta. Mietin Amman tavoin kirjoja, jotka ovat jollain tavalla minut pysäyttäneet, saaneet lukijan jopa kyyneliin. Tunne on se voima, jota kirjoista haen, tunne nyt tässäkin postauksessa minua ohjatkoon. Mutta ensin ne kysymykset.

 

1. Mikä on lapsuutesi suosikki satuhahmo?  Pekka Töpöhäntä
2. Minka genren kirjoja luet mieluiten? Psykologisia trillereitä ja voimakasta draamaa
3. Kotimaista vai ulkomaista? Molempi parempi. Blogia selaillessa huomaan kyllä kallistuvani vähän enemmän kotimaisten puoleen.
4. Luetko runoja? Luen.
5. Paras novelli(kokoelma)? Voi hyvänen aika, luen niin vähän novelleja, että nyt lyö kyllä tyhjää...
6.  Kuinka usein käyt kirjastossa? Totta kai, useamman kerran viikossa!
7. Saako kirjoihin tehdä hiirenkorvia? Omiin saa. Minä ainakin merkkaan surutta arvostelukappaleiden puhuttelevat kohdat hiirenkorvin. Kirjaston kirjojen kanssa käytän post-it lappuja :)
8. Kierrätätkö kirjoja? Kyllä. En tahdo seisottaa hyllyssä teosta, jota en aio toiseen kertaan lukea.
9. Kuinka paljon kirjoja omistat? Kokoelmani on maltillinen juuri kierrätyksen takia. N. 100 kpl
10. Hauskin kirjamuistosi? Mielensäpahoittajat ♥
11. Lempi sarjakuvasi? Kyllä se kallistua Aku Ankkaan

Ja sitten Annikan Top 10, joka voisi satunnaisessa järjestyksessä mennä näin

Emma Donoghue; Huone

Laura Save; Paljain jaloin

Julie Orringer; Näkymätön silta

Petri Karra; Pakenevat unet

Jennifer Worth; Hakekaa kätilö

Geraldine Brooks; Kirjan kansa

Sofi Oksanen; Puhdistus

Carlos Ruiz Zafón; Tuulen varjo

Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa

Heidi Köngäs; Luvattu

Koska näiden listojen lukeminen on sekä hauskaa että avartavaa, tahtoisin mieluusti lukea seuraavien henkilöiden omat top kympit;

Aletheian
Elegian
Kristan
Minnan
Annin
Annamin

(älkää kuitenkaan ottako paineita :)

Ja hei, vielä on huomiseen saakka aikaa osallistua arvontaan!!

Rakkaudella,
Annika

Edit**

Ps. Sain vielä Kristaltakin 11. kysymystä, kiitos ystävä  ♥ Nyt en jätä haastetta roikkumaan, vaan vastaukset tulevat saman tien.

1. Voice of Finland vai Idols? Voice of Finland - ehdottomasti!
2. Tuomas Kyrö vai Miika Nousiainen? Kyrö ♥
3. Kirjeet vai sähköposti? Tylsästi sähköposti, vaikka perinteisiä kirjeitä onkin ihanaa saada.
4. Fantasia vai tositarina? Tositarina. Huonosti luen kumpaakaan genreä.
5. Rock vai pop? Rock!
6. Näytelmä vai elokuva? Elokuva.
7. Cheek vai Elastinen? En tykkää kummankaan musiikista, mutta VoF:n myötä olen tykästynyt Elan persoonaan :)
8. Tulevaisuus vai menneisyys? Tulevaisuus.
9. Puhdistus vai Stalinin lehmät? Puhdistus.
10. Hiljaisuus vai äänet? Hiljaisuus olisi "kovassa huudossa juuri nyt"...
11. Komedia vai draama? Draama.

Katarina Wennstam; Alfauros

Alfahannen 2010, Suom. Laura Beck ja Otava 2013, 398s.

- En tiedä. Mitä raiskaus oikein on?
- Tarkoitatko juridisessa mielessä?
- Tai miten sen nyt sanoisi? Hän painoi sen sisääni ja minä makasin siinä. Minä en huutanut, vaikka se sattui niin hemmetisti, että luulin meneväni halki. Muistan että näin hampaitteni jäljet päiväpeitossa kun nousin. Minä purin hammasta. Niin minä tein.


Hänen nimensä on Jack Rappe, ja hän on Ruotsin kuuluisimpia näyttelijöitä. Hollywoodissakin tämä komea poikamies tunnetaan. Ei ihme, että alfauroksen maineessa olevan miehen ympärillä on aina pörrännyt naisia. Nuoria sellaisia. Nyt Rappella ei kuitenkaan mene lujaa. Hänet löydetään nimittäin hulppean kartanonsa pihasaunasta vatsa auki viilleltynä. Lyömäaseena on käytetty rikottua pulloa, ja Rappea on lyöty sokean vihan vallassa. Onko kyse tapon yrityksestä vaiko sittenkin itsepuolustuksesta?

Aiemmista kirjoista tuttu syyttäjä Madeline Edwards ryhtyy metsästämään syyllistä poliisi Mats Hjörnen apuna, mutta heille käy heti selväksi vastauksien löytyvän Rappen menneisyydestä. Huhut lukuisista seksuaalisista väkivallan teoista leijuu synkkänä pilvenä näyttelijän yllä. Epämääräisenä ja vaikeasti hahmoteltavana. Sitten Rappen viimeisin valloitus tunnustaa tekonsa, ja asetelma kääntyy päälaelleen.

Enää ei kysytä kuka, vaan miksi.

Ja siinä sitä selvitettävää sitten riitääkin.

Jos olet lukenut Katarina Wennstamin, ruotsalaisen journalistin, kirjailijan ja näkyvän mediapersoonan aiemmat teokset, Tahran ja Turman linnun, osaat jo odottaa laatua. Osaat odottaa tiukan kantaaottavaa tekstiä, Wennstam kun on vahvasti naisten asialla. Tämä trilogian kolmas osa nitoo aiemmat sievästi nippuun. Ympyrä ikään kuin sulkeutuu, vaikka kaikki osat ovatkin erillisiä tarinoita. Kuitenkin Tahrasta tuttu Emma, josta on kasvanut nyt upea nuori nainen, ottaa Alfauroksessa päähenkilön roolin. Uskallan tehdä näitä paljastuksia, koska ne käyvät lukijalle ilmi jo alkumetreillä.

Siinä missä Tahrassa käsiteltiin ihmiskauppaa ja pornoriippuvuutta, Turman linnussa pureuduttiin perheväkivaltaan, Alfauros marssittaa nyt näyttämölle filmiteollisuuden raadollisuudessaan. Mutta ennen kaikkea kirja nostaa esille raiskauksen. Mitä raiskaus pohjimmiltaan on ja miten sen erittäin häilyvät rajat ovat piirrettävissä? Vai onko niitä olemassakaan? Hyvin rankkoja aiheita, joita kirjailija mietiskelee dekkaripohjalta. Ja hyviä jännäreitä nämä ovatkin kaikki, huiman koukattavia ja kerronnaltaan psykologisesti vahvoja. Uskallan sanoa myös nopealukuisia, tämäkin oli tahkottava miltei yhdeltä istumalta läpi.

Alfauros on siis kaikkea muuta kuin perusdekkari. Alkuvaiheissa se saattaa vaikuttaa siltä, mutta tarinan toisessa kappaleessa, kun aikajanalla harpataan taaksepäin, kirjaa voisi sanoa jonkinlaiseksi rakkauskertomukseksi. Viimeinen kappale huipentuu oikeussalidraamaksi, ja ainoastaan siihen kohtaan olisin kaivannut vähäistä karsimista. Viimeisillä sivuilla mennään nimittäin jo saarnaamisen ja sormella osoittelun puolelle. Toisaalta kyllä minä sen ymmärrän. Lukija on yhtä raivostunut aiheesta kuin kirjailija itse, joka onneksi taas loppuratkaisussa kokoaa itsensä.

Kirjaa ei kannata vieroa sen genren puolesta, vaan ehdottomasti suosittelen Alfaurosta jokaiselle asiasta kiinnostuneelle. Ihan jo naisten oikeuksien tähden.


Siellä hän kohtaa herran
selässä tuuheaharjaisen hevosen
ja mies sanoo: olen kuninkaan mies
ja otan mitä haluan
ja sinä olet liian kaunis
ilman miestä kulkemaan
joten tule mukaani metsään
niin näytän mitä osaan

Björn Afzelius, En kungens man

Teos on luettu myös Kirjavinkeissä.

Kati Hiekkapelto; Kolibri

Otava 2013, kannen suunnittelu Timo Tervoja, 381s.

Iso tummanpuhuva hahmo seisoi hänen takanaan.
- Úr Isten! Anna huusi. Säikähdys syöksyi verisuonistossa kuin myrkky.
- Juhani Rautio on tavoitettu. Pakkaapa huulipuna ja tamponit, nyt lähdetään samalle kylälle, jossa aamulla jo käytiin, Esko sanoi.
- Tuo oli kyllä paskamainen temppu! Älä ikinä enää hiippaile...
Mutta Esko oli jo kadonnut käytävään.
- Ala tulla jo, hän huusi hissin ovelta.

Rikoskirjallisuuden uusi kotimainen tähti on syttynyt - näin liputetaan Kolibrin takakannessa, ja tämä dekkariahmattihan tarttui koukkuun välittömästi. Koska luen genreä laajaalti, kuten moni on jo huomannut, en osannut odottaa ennakkoon oikein mitään. Ajattelin vain, että katsotaan, katsotaan...

Jos laatisin kuumia listoja, kuten blogiystäväni Leena Lumi, olisin nyt kirjan luettuani valmis siirtämään Kati Hiekkapellon viiden kovimman trillerikirjailijan joukkoon. Hänessä on jotain uutta ja tuoretta, ja silti riittävästi kypsyyttä selättääkseen muutaman aikansa eläneen dekkarikirjailijan. Tänä keväänä on ilmestynyt niin paljon jatkoa vanhoihin, tuttuihin sarjoihin, että on erittäin mukava saada nyt pisara uutta verta joukkoon. Joudunpa ehkä jatkossa karistelemaan joitain, jo elähtäneen tuntuisia kyydistäkin...

Joka tapauksessa tätä Anna Fekete -sarjaa, jos kirjaa sillä nimellä nyt kutsuisimme, alan seuraamaan! Annahan on mitä mahtavinta seuraa! Häntä painaa oma, vielä lukijalle hämäränpeitossa piileskelevä menneisyys, jota vain pikaisesti vilkuiltiin. Anna ei ole perinteinen pohjoismaalainen, viinaan menevä, eronnut miespoliisi, tietenkään, mutta toisaalta ei hänkään kuppiin sylje, ja ihmissuhdekuviot tuntuvat vähintäänkin sekavilta. Toisaalta Annassa on jotain helposti samaistuttavia piirteitä, mutkattomuutta ja viisautta. Anna pärjää, vaikka saa työparikseen vihamielisen rasistin, Eskon.

Anna on muuttanut Suomeen lapsena Jugoslaviasta, ja hän puhuu täydellistä suomea. Silti "mamutausta" pistää vanhempaa poliisia vihaksi, eikä hän epäröi piilottaa kiukkuaan. Kuten kuvitella voi, Annan onnistuu säilyttää kasvonsa miehen edessä, mutta silti arvostelu vihloo. Piilossa traumat nousevat pintaan, suru, tuska. Koska tutkintakaan ei ole mikään helppo. Anna on juuri aloittanut uudessa työpaikassaan pohjoissuomalaisessa kaupungissa, ja pääsee välittömästi ratkaisemaan raakaa murhaa.

Murha tapahtuu lenkkipolulla, ja uhrina on nuori, vasta poikaystävästään eronnut nainen. Myöhemmin toinenkin lenkkeilijä kuolee, tällä kertaa mies, jonka vaimo on raskaana. Uhreja yhdistää vain atsteekkijumalaa esittävä koru, jollaiset löytyvät tuulipukujen taskuista. Mitä ihmeen merkitystä korulla oikein on? Piileekö taustalla hämärä lahko, vai onko koru viesti murhaajalta?

Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Anna ryhtyy tutkimaan kaiken kiireen keskellä hätäkeskukseen saapunutta puhelua, jonka kurdityttö Dijar soittaa kuolemanpelossa. Onko tyttö sukulaistensa taholta uhkaavan kunniaväkivallan takia oikeasti hengenvaarassa? Myöhemmin Dijar peruu puheensa mutta Annapa ei suostu uskomaan tyttöä...


Kolibri on niittänyt heti ilmestyttyään mukavasti blogisauhuja. Kritiikkiä en ole teoksesta juuri lukenut, eikä minullakaan ole syytä marmattaa. Päinvastoin. Ymmärrän Kolibrin suosion. Kulunut sanonta; kirjassa on kaikki kohdallaan, pitää paikkaansa Hiekkapellon kirjan kohdalla. Dekkarissa ei sorruta turhiin takaa-ajokohtauksiin, eli toiminnallisia jännäreitä pelkäävät voivat turvallisesti heittäytyä Hiekkapellon käsivarsille. Kerronta on kuvailevaa niin henkilöiden, kuin maisemien kohdalla, turhaa kiirettä ei pidetä. Ja kuitenkaan jännite ei herpoa hetkeksikään. Nam!

Romaanin ovat ehtineet lukea ainakin jo Elegia Mariel Kirsi Kuutar ja Minna

Katja Lindroos; Momo - koti elementissään

kuvat Riikka Kantinkoski, Niclas Warius, Siltala 2013, 154s.

Pane ihminen laatikkoon niin hän alkaa sisustaa sitä

Heti kun kuulin momosta, tiesin, että tässä tulee minulle mieleinen sisustuskirja. Teoksessa tuntui olevan jotain hykerryttävän anarkistista, uskoin sen edustavan raikkaasti uudenlaista näkökantaa. Ja no, sekin tietysti lisäsi kiinnostusta, että perheeni asuu tällaisessa momo-kodissa. Mutta mikä ihme sitten on momo?

Kirjan laatija, Katja Lindroos vastaa näin;

Tässä kirjassa MOMO tarkoittaa Modest Modernia - eli vaatimatonta ja modernia. Se kuvaa kaikkia niitä 1950, 1960, ja 1970-luvulla rakennettuja asuintaloja, joille ei ole tätä ennen vaivauduttu keksimään sen kummenpaa nimitystä.

Syy tämän persoonallisen teoksen syntyyn on;

 ... Momo-kirja kuitenkin kertoo ennen kaikkea nykyisyydestä. Selitys ei ole mikään sen juhlallisempi kuin oma uteliaisuuteni. En ole sisustusarkkitehti, en rakentamisen asiantuntija, en edes kaksinen remontoija. Siksi olen etsinyt ihmisiä, joilla on kyseisistä asioista oikeaa tietoa ja kutsunut itseni kylään asuntoihin, joissa asuu sellaisia, joilla on sekä silmää että ymmärrystä.

Momo on siis teos meille, jotka saatamme ahdistua perinteisten sisustuskirjojen yksitotisuudesta. Miten oma massakerrostaloasunto voisi koskaan näyttää samanlaiselta, kuin vaikkapa huone ihastuttavassa, ajanpatinoimassa rintamamiestalossa. Eihän samantyyppisestä sisutamisesta voi näissä ääripäissä edes puhua! Vai voiko? Kaikki on mahdollista, vaikka asustaakin elementtitalossa, betonihirviössä, kunhan perusasiat ovat selvillä.  Kunhan vain oppii tuntemaan talon, etsimään kauneutta sieltäkin, mistä sitä perinteisesti ei ole löydetty. Momo Manifesti toimii hyvänä apuvälineenä niille, jotka tahtovat pureutua asian ytimeen (s.153)

5 teesiä vaatimattomien ja modernien kotien puolesta

1. Hyvässä talossa näyttävää julkisivua tärkeämpää on se, voiko siellä tehdä kierroksen kolmipyöräisellä. Kysykää keneltä tahansa 2-vuotiaalta.

2. Pienet neliöt eivät tarkoita pientä kunnianhimoa.

3. Ihmisillä on taipumus inhota sitä, mikä oli kaunista omien vanhempien silmissä, ja ihannoida sitä, mikä oli kaunista omien isovanhempien silmissä. Siksi talon arvon arvioiminen tarvitsee yhden sukupolven mittaisen ajan.

4. Persoonallisesti sisustettu massa-asunto vaatii suurempaa luovuutta kuin persoonallisesti sisustettu loft-asunto.

5. Vaatimattoman modernismin mukainen koti ei ole vielä valmis. Se ei kerro miten hyvää elämää eletään, vaan antaa asukkaansa itse päättää, miltä hyvä elämä näyttää. Se ei pyri tekemään vaikutusta vaan antaa muiden vaikuttaa itseensä. Se ymmärtää olevansa asunto, ei koti. Kotiin tarvitaan ihmisiä.

Ja sitten ei muuta, kuin katsomaan ympärilleen uusin silmin. Lempeämmin ja luovemmin. Jos nimittäin kuuluu niiden onnellisten (sic!) joukkoon, jotka asuttavat momo-kotia.

kuva; Niclas Warius

Kirjassa käydään läpi perusteellisesti 1950, 1960, ja 1970-luvulla rakennetut talot, lähtien liikkeelle aikakausien talotyypeistä, rakennustavoista, edeten aina tiloihin, sisustukseen sekä erityisominaisuuksiin. Listataan plussat ja miinukset. Kehoitetaan käyttämään kaikkia aisteja, ei vain näkemään, vaan myös kuuntelemaan, haistelemaan, tunnustelemaan. Ja kun perusasiat ovat tiedossa, on sisustuksella aivan uudet lähtökohdat.

Koska itse asun perheeni kanssa 1950-luvulla rakennetussa hehkeän keltaisessa kerrostalossa, luin juuri sotien jälkeisenä aikana rakennetuista taloista kertovan kappaleen erityisen huolella. Aloin ymmärtää pikkukotiamme ja kuulemaan sen viestejä.

1950-luvun taloista on vaikea olla pitämättä. Mittasuhteet tuntuvat ihmiselle sopivilta, pienet parvekkeet ystävällisiltä, rapattu ulkoseinä muistuttaa vanhoista kivitaloista. Puhumattakaan ajalle tyypillisistä pehmeistä väreistä, jotka säteilevät iloa ja charmia kuin aurinkovarjot kesäpäivinä.

kuva; Niclas Warius

Juuri pienet huonekoot, sokkeloiset tilat, jotka selkeästi ovat suunniteltu lapsiperheitä silmällä pitäen, pitävät sisällään sekä hyvät että huonot puolensa. On hienoa, että lapset saavat omat huoneet, mutta toki sisustaminen on haasteellista varsinkin nykyaikaisilla huonekaluilla, jotka ovat pikkuisen liian isoja, antavat hiukan nurinkurisen vaikutelman, asettelipa ne sitten miten hyvänsä. Karsiminen ja askel kohti siroutta on se suunta, joka olisi omankin perheeni hyvä ottaa. Minä olen aina ajatellut, että muovilattiat on peitettävä matoilla, suuret patterit pitkillä verhoilla. Entäpä jos tekisikin toisin, antaisi näkyä sen, jota ennen on yrittänyt piilottaa? Ainakin momo-kuvissa ratkaisut hivelevät silmää ja huonekalujen eriparisuus tekee mukavan boheemin vaikutelman. Sellainen meidän koti tosin on jo nyt - rehellisen boheemi.

kuva; Riikka Kantinkoski

Vielä 50-luvulle palatakseni. Silloinhan kodit tehtiin ennen kaikkea asukkaita varten. Erillinen keittiö (kuten meillä) oli tyypillinen, koska valmiita eineksiä ei vielä ruuanlaitossa käytetty, ja alusta loppuun saakka valmistetun ruuan tuoksuja pyrittiin pitämään aisoissa. Koivu, mänty ja tiikki hallitsivat sisustusta, ja viherkasvejakin alettiin suosia vasta 50-luvulla. Unohtamatta tietenkään muovia! 60-lukua on hiukan virheellisesti pidetty muovin aikakautena, koska itse asiassa se tuli moniin koteihin jo kymmentä vuotta aiemmin.

kuva; Riikka Kantinkoski

Ja mitä olisikaan sisustuskirja ilman eläviä esimerkkejä momo-koteja asuttavista ihmisistä! Parasta antia minulle oli päästä kurkistamaan, miten herkullisia koteja massatalojen uumenista löytyykään. 50, 60 ja 70-luvun taloissa asustavia perheitä on otettu kutakin vuosilukua kohden kaksi esimerkkiä. Osalla perheistä on lapsia, osa on tehnyt valtavan remontin ennen muuttoaan, osa tyytynyt maltillisimpiin ratkaisuihin. Kutakin aikakautta on remontoinnissa kunnioitettu, ja siksi elämänmakuisia kuvia onkin ilo katsella.

Minulle jäi aivan vastustamaton hinku nähdä, lukea, kokea enemmän! Kirjan ainoa miinuspuoli onkin siinä, että se tuntuu loppuvan aivan liian aikaisin. Onneksi Katja Lindroos kertoo tutkimusmatkan olevan vielä alussa, joten innolla hyppään hänen kyytiinsä päästäkseni ihastelemaan uusia momo-koteja. Napsimaan sisustusvinkkejä, fiilistelemään. Ihana, suositeltava kirja!

kuva; Riikka Kantinkoski

Muista myös käydä täällä!

Tua Harno; Ne jotka jäävät

Otava 2013, kansi Timo Numminen, 269s.

Mutta miten lähteä? Me olemme toisissamme kiinni sitkeillä säikeillä, eikä kukaan ole irti kaikista, sen tietää jokainen kiduttaja. Aina on joku, jonka kivun ja kärsimyksen tunnemme omassa ruumiissamme. Miten uskaltaa olla puoliso ja vanhempi, sitoa itseensä ihmisiä noilla lihaan kiinnittyvillä siimoilla, jotka eivät riuhtaisusta katkea. Mitä enemmän rimpuilee, sitä syvemmälle koukun hakaset puristuvat.

Fridan sukua hallitsevat vahvat miehet. Miesten vahvuus ei ole heissä itsessään, vaan siinä, miten läheiset nämä kokevat. Nämä lähtijät. Nämä niin monin tavoin lähtevät. "Jotkut menevät rikki jäämällä, toiset lähtemällä, ja tässä minä olen, enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun." (takakansi) Pohtii kirjan päähenkilö Frida, Frida joka on juuttunut ikuisesti pyörivään spiraaliin. Lähteäkö vai jäädä. Sillä Fridalla on vaaleatukkainen Emil, Emil jolla ei ole kovin hyvä maine, mutta joka on nyt sitoutunut Fridaan. Emil, joka tahtoisi jo omia lapsia. Mutta mitä tahtoo Frida? Onko hänestä sekä puolisoksi, että äidiksi? Eikö ihminen mene kahtia tällaisessa paineessa. Miten voi olla samaan aikaan kaksi? Sillä rikkonaisuuteen Fridan perheessä on todella totuttu. Ja sitä rikkonaisuutta nuori nainen pyrkii kaikin tavoin välttämään.

Emil, kumpa voisin tarjota sinulle jonkin muun tarinan kuin omani, Frida ajatteli. Kunpa voisin olla poninhäntäpäinen naapurintyttö enkä tämä särkyvä astia.

Palataanpa hetkeksi suvun miehiin. Vaikka Ne jotka jäävät on Fridan tarina, se on myös luihin ja ytimiin saakka Fridan isän, Raimon, sekä Raimon isän, Pojun tarina. Kaikki alkaa oikeastaan Pojun äidistä, Siristä. Siri oli siinä mielessä surkuteltavassa asemassa, että hän sälytti omat unelmansa poikansa päälle. Pojun oli oltava sekä lapsi, että tietyssä mielessä myös Sirin mies. Ja Poju lähtee. Ja kun hän kerran lähtee, ei hän osaa enää lähtemistä lopettaa. Pojulla on ainakin neljä avioliittoa, ensimmäinen suomalaisen ja Suomeen jäävän Hilkan kanssa. Hilkka on Raimon äiti, Raimon, jonka on totuttava isänsä poissaoloon. Pojun unelmat ovat "luvatussa maassa", Amerikassa. Sinne on päästävä ja sieltä löytyykin pian aviovaimo numero kakkonen. Mutta ruoho ei olekaan niin vihreää aidan toisella puolin, kuin voisi kuvitella. Ja Poju lähtee taas ja taas.

Raimo sen sijaan on päättänyt jäädä. Raimo, joka muistuttaa ulkonäöltään Leonard Cohenia. Raimo kantaa harteillaan Pojun taakkaa eikä tahdo toistaa isänsä virheitä, tahtoo olla lapsilleen läsnä. Cohenin musiikki on se väylä, jota pitkin Raimo elää, ja jonka sanoituksien poluilta hän on myöhemmin löydettävissä. Jos vain kuuntelee tarkkasti, ajan kanssa.

Ja näin Frida on päättänyt tehdä. Nyt kun isäkin on kuollut. Ennen niin komea isä, jonka osana oli kadota syvälle itseensä.


Isä yritti pysyä paikoillaan, mutta hän kaatui sisäänpäin. Teki sisälleen maailman, jonne kukaan ei voinut häntä seurata eikä häntä sieltä löytää.


Tua Harnon Ne jotka jäväät on, jälleen, puhtaasti osastoa "blogiystäviltä bongattua". Vaikka kirjalla on kiehtova nimi ja persoonalliset kannet, en ehkä olisi tullut tähän tarttuneeksi ilman blogisuitsutusta. Nuori kirjailija on oikeustieteen maisteri sekä Teatterikorkeakoulun dramaturgiopiskelija, aivan kuten päähenkilönsä Frida. Harno on myös voittanut Pentti Saarikoski -kilpailun, enkä ollenkaan ihmettele miksi. Harnon kerronta on hämmästyttävän kypsää ja niin suloisen kaunista, että sitä voisi luonnehtia miltei sokeriseksi. Kirja on täynnä kerronan harmoniaa, kiehtovia kohtaloita sekä herkullisia henkilöitä. Vaikka aihe on pakahduttavan surullinen, varsinkin heille, joiden osana teoksessa on jäädä, ei romaani kuitenkaan ole synkkä. Imeläkään se ei ole, vaan kaikki ainekset tuntuvat olevan tasapainossa.

Erityisesti minua kiehtoi matka Raimon sisimpään. Miltä tuntui olla mies, jota ahdisti tuntematon uhka jostain sisältäpäin. Miltä tuntui olla salaisella tavalla "valittu". Mielisairas. Raimon rapistumista muotopuoleen toppatakkiin pukeutuneeksi ihmisraunioksi, jonka muistilapputornit vain kasvoivat, oli riistävää lukea.

Suosittelen ihanaa, ihanaa Harnoa jokaiselle! Nämä blogiarviot saivat minut teoksesta vakuuttumaan;  Katja/Lumiomena , Hanna , Sara , Minna


On pelottavaa rakastaa, jos on rakastettava myös sitä, mikä on pimeää. Mutta voiko sanoa, että rakastan vain valoisia puoliasi? Rakastan vain sitä, mitä voi päivänvalossa näyttää?

Hans-Joachim Lang; Parakki 10 - Naiset Auschwitzin koe-eläiminä

Die Frauen von Block 10 - Medizinische Versuche in Auschwitch 2011, Suom. Maikki Soro, Minerva 2013, 259s.

Minusta tuntui silloin ja tuntuu vieläkin, että se paikka oli kuin helvetin ja hullujenhuoneen yhdistelmä.

Olen lukenut Parakki 10 jo viikko sitten. Kirja jätti minut niin suureen hämmennykseen, etten ole yksinkertaisesti kyennyt teoksesta bloggaamaan. Vastoin tapojani kävin lueskelemassa, josko joku olisi ehtinyt jo kirjasta postata, ja Kirjavinkkien Maaritilta sainkin "vertaistukea". Huomasin, etten ole ainoa, joka jäi kirjan jälkeen ikään kuin tyhjän päälle. Kirjailijan, tämän palkitun journalistin motiiveja alkoi tahtomattaankin epäillä. Aiheeltaan se on tärkeä, mutta aiheen käsittely on usein kyseenalaista - kirjoittaa Maarit.

Mistä kirjassa siis oikein on kyse. No, asia selviää pitkälti jo teoksen nimestä. Kaikkihan me olemme kuulleet keskitysleirien kuolemanlääkäreistä, mutta pitkään aiheen yllä on leijaillut kysymysmerkkejä. Kirja valoittaa nyt pikkutarkasti ja lääketieteeseen nojaten, mitä pelätyssä Parakki 10:ssä oikeasti tapahtui. Sillä toisin kuin luullaan, parakin asukkaista jäi yllättävän moni henkiin. Tosin hintana oli loppuelämän jatkuvat kivut, lapsettomuus, masennus, turhauttava kamppailu saada edes pieni korvaus tapahtuneesta sadismista.

Vuosina 1943-1945 kierrätti parakki yli 800 juutalaista naista lääkäreiden mielivaltaisissa kokeissa, joissa naiset steriloitiin niin ruiskeilla kuin röntgensäteillä. Myös leikkauksia tehtiin, ja niissä naisilta poistettiin synnytyselimiä joko kokonaan, tai osittain. Monet vangeista olivat teini-ikäisiä tyttöjä, joita vasten peilaten lääkäreiden toimenpiteet tuntuivat entistä likaisemmilta. Myöhemmin oikeudessa katsottiin "lieventäväksi" asianhaaraksi se, että naiset sentään puudutettiin leikkauksia varten. Nainen siis oli hereillä, seurasi täysin turhaa leikkausta, jonka jälkeen lapsen saaminen olisi joko mahdotonta, tai ainakin erittäin epätodennäköistä. Voi mikä lievennys! Toisinaan puudutus loppui kesken toimenpiteen ja silloin lääkäri nuiji "potilaan" hiljaiseksi. Sanoittakin on selvää, että varsinkin steriloiminen ilman nukutusta oli hirvittävän kivulias toimenpide. Kuitenkin moni naisista jäi "vapaaehtoisesti" parakkiin, koska vaihtoehtona olisi ollut Birkenau, jonne toivotettiin tervetulleeksi näin

Tämä on Birkenau. Ja täällä on vain kahdenlaisia ihmisiä, kuolleita ja eläviä. Muita ei ole. Ja haluan vielä lisätä, että elävät kadehtivat kuolleita.

(Pahoittelen yletöntä lainausmerkkien käyttöä, se kertokoon katkerasta sarkasmista näiden kidutettujen naisten puolesta.)

Eräs hengissä säilynyt on nimeltään Leny Adelaar, mutta keskitysleirillä hänen nimensä oli de Leeuw. Hän kertoo parakin arjesta näin; "Päivät ovat loputtoman ikäviä. Mutta ikävän tunne ei muistuta melankoliaa eikä johdu surusta tai tekemisen puutteesta. Se on pohjatonta, tappavaa ikävää, joka syntyy toivottomuudesta."

Kuitenkin, kun vartijat illalla sulkivat ovet perässään, ja naiset saivat odotetun hengähdystauon edes yöksi, kuului ohjelmaan juhlia. Naiset järjestivät kabaree-esityksiä, tanssivat ja suutelivat toisiaan. Tunteakseen edes hetken olevansa elossa.

Hans-Joachim Langin teksti perustuu hengissä selvinneiden kokemuksiin ja hänen tarkoituksensa on pitää huolta, ettei historia enää koskaan toistaisi itseään. Koska tapahtumista on kulunut jo lähes 70 vuotta, ei kohta ole enää ketään muistoistaan kertomassa. Lang tahtoo dokumentin omaisin keinoin valottaa parakin asukkaiden kohtaloita ja kärsimyksiä.

Ja onhan se niin, ettei näitä asioita saa unohtaa. Mietin vain, olisiko vähempi tässä ollut enempi. Ihmiskokeilla reposteleminen ja hurja ihmisvyöry etäännytti lukijaa siinä määrin, että tekstin kanssa iski auttamatta väsymys. Luen vähän tietokirjoja ja olin ehkä odottanut Parakki 10:ltä vahvempaa henkilökohtaista otetta, sitä, että henkilöt olisivat todella jääneet elämään. Nyt he hukkuivat harmaaseen massaan, kuten keskitysleirivalokuvissa. Jokainen näyttää samalta vanginasuissaan, hiukset ja kulmakarvat ajeltuina. Kaikkensa menettäneinä.

Joskus olen miettinyt, miten olisin itse selvinnyt keskitysleirioloissa. No, kirja antoikin pohdiskeluuni napakan vastauksen. Vastaanottolavalla henkilöt lajiteltiin niihin, jotka "pääsivät töihin", mutta raskaanaolevat, sekä ne, joilla oli lapsia mukana, päätyivät saman tien kaasutettaviksi. Se siitä sitten! Vanhukset ja heikkokuntoiset tietysti jakoivat saman kohtalon. Mutta toisaalta eräs äiti kertookin 13-vuotiaan poikansa todenneen kaihoisasti, voi kunpa olisin jo kuollut.

Parakki 10 on täynnä hätää, kärsimystä ja kuolemaa, mutta siinä on myös kivuliasta tylsyyttä, puuduttavaa harmautta, jotain elotonta. Näin varmasti myös aikanaan Auschwitzissä.

Mikael Niemi; Veden viemää

Fallvatten 2012, suom. Jaana Nikula Like 2013, 298s.

Joka ikinen niistä murtuu, Vincentin mielessä kävi. Pato toisensa jälkeen, kuin dominopalikat. Ja joka padon jälkeen pääsisivät irralleen aina vain suuremmat vesimassat. Tekoallas oli ääriään myöten täynnä, koko jokilaakso jyrättäisiin maan tasalle. Ligga oli heidän allaan. He lensivät suoraan kuolemaantuomitun voimalaitoksen yli pysähtymättä ja odottamatta kuoliniskua. 

Jos tartut Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -kirjailijan tuoreimpaan, varaudu vetämään vettä henkeen. Varaudu tukehtumaan hitaasti, tai niin nopeasti, ettet ehdi silmiäsi räpäyttää. Sillä kirja vie sinut suoraan hornaan, veteen, joka ei olekaan vettä vaan jotain elävää. Jotain sanoinkuvaamattoman hirveää. Ruskeaa, kuohuvaa oksennusta, jonka vauhti rusentaa luut ruttuun ennen kuin ehdit edes huomata. Varaudu kohtaamaan katastrofin saavuttamat henkilöt, joista jokainen on hengenvaarassa. Ja jokaisella konstinsa selvitä.

On helikopteria ajava Vincent, joka ei ole toipunut riitaisasta erosta. On Henny, Vincentin rikkaaseen alkoholistiin ja pioneihin vaihtanut. Pariskunnan tytär Lovisa, joka odottaa esikoistaan. On Lena, Barney, Adolf, Sofia, on kauhu, joka iskee kuin kirves keskellä kirkasta päivää. Tai ei, ei kirkasta, koska koko syksyn on satanut jotain harmaata, armotonta. Luulajanjoen rauhallinen elämä saa nyt päätöksensä, kun jokitsunami nielee alleen kaiken. Evakuointi on auttamattomasti myöhässä, henkilöiden on vain selvittävä parhaaksi katsomallaan tavalla. Pelastettava itsensä, tai toiset.

Mikael Niemen teksti imaisi mukaansa tsunamin voimalla. En muista lukeneeni juurikaan katastrofi-aiheisia kirjoja, ja koska romaania on ehditty liputtamaan jo täältä, täällä , täällä, ja täällä innostukseni heräsi. On aina avartavaa ottaa hyppy omalta mukavuusalueelta ja antaa vain virran viedä. Toisaalta minähän rakastan psykologisia romaaneja, ja sellainen Niemen kirjakin, pohjamutia myöten on. Kuvaus tavallisista ihmisistä epätavallisissa tilanteissa. Näistä aineistahan parhaat teokset rakennetaan. Tai no, en ole kyllä aivan varma Niemen henkilöiden tavallisuudesta.... Kun vastassa on hirviö, on toimittava vaiston varassa ja silloin nähdään, mitä tekoa lopulta kukin on. Toinen päätyy jopa raiskaukseen ja murhiin, toinen tahtoo pelastaa mahdollisimman monen. Toista vie äidinvaisto, ihan sama mitä itselle tapahtuu, kunhan jälkeläinen säästyy.

Sofian tarina on näistä ehkä minulle se kaikkein kohtitulevin. Hänhän palaa evakuoidusta laaksosta takaisin kotiin, täysin hintoja kyselemättä, koska pelkää, ettei voimaton tytär olekaan lähtenyt aamulla kouluun... Lapsen luokse on päästävä, keinoja kaihtamatta.

Mikael Niemi kirjoittaa rosoisesti ja paikoin jopa raa'asti. Hänen tekstinsä on upean syvällistä ja jäin miettimään tarinan pointteja ehkä liiankin. Mikä olikaan motivaatio romaanin takana? Tähän en osaa vastata, mutta lukuelämys kyllä herätti, ravisutti, suututti mutta myös kosketti. Suosittelen!

Sitten hän avasi suunsa ja veti vettä henkeen. Ei se ollut niin hirveää kuin hän oli kuvitellut, se kävi odottamattoman helposti. Siinä oli maku joka oli kuin pilaantunutta kaalia. Vanhoja perunoita jotka olivat alkaneet käydä, perunanjätteitä ja huuhteluvettä. Jotain mikä oli kiehunut hyvin kauan ja saanut sitten jäähtyä hitaasti, jotain mikä oli unohtunut kannen alle. Maku häiritsi häntä, ilman sitä olisi tuntunut paremmalta, mutta nyt oli niin kuin oli. Pimeys tihentyi vääjäämättä.