Mikael Niemi; Veden viemää

Fallvatten 2012, suom. Jaana Nikula Like 2013, 298s.

Joka ikinen niistä murtuu, Vincentin mielessä kävi. Pato toisensa jälkeen, kuin dominopalikat. Ja joka padon jälkeen pääsisivät irralleen aina vain suuremmat vesimassat. Tekoallas oli ääriään myöten täynnä, koko jokilaakso jyrättäisiin maan tasalle. Ligga oli heidän allaan. He lensivät suoraan kuolemaantuomitun voimalaitoksen yli pysähtymättä ja odottamatta kuoliniskua. 

Jos tartut Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -kirjailijan tuoreimpaan, varaudu vetämään vettä henkeen. Varaudu tukehtumaan hitaasti, tai niin nopeasti, ettet ehdi silmiäsi räpäyttää. Sillä kirja vie sinut suoraan hornaan, veteen, joka ei olekaan vettä vaan jotain elävää. Jotain sanoinkuvaamattoman hirveää. Ruskeaa, kuohuvaa oksennusta, jonka vauhti rusentaa luut ruttuun ennen kuin ehdit edes huomata. Varaudu kohtaamaan katastrofin saavuttamat henkilöt, joista jokainen on hengenvaarassa. Ja jokaisella konstinsa selvitä.

On helikopteria ajava Vincent, joka ei ole toipunut riitaisasta erosta. On Henny, Vincentin rikkaaseen alkoholistiin ja pioneihin vaihtanut. Pariskunnan tytär Lovisa, joka odottaa esikoistaan. On Lena, Barney, Adolf, Sofia, on kauhu, joka iskee kuin kirves keskellä kirkasta päivää. Tai ei, ei kirkasta, koska koko syksyn on satanut jotain harmaata, armotonta. Luulajanjoen rauhallinen elämä saa nyt päätöksensä, kun jokitsunami nielee alleen kaiken. Evakuointi on auttamattomasti myöhässä, henkilöiden on vain selvittävä parhaaksi katsomallaan tavalla. Pelastettava itsensä, tai toiset.

Mikael Niemen teksti imaisi mukaansa tsunamin voimalla. En muista lukeneeni juurikaan katastrofi-aiheisia kirjoja, ja koska romaania on ehditty liputtamaan jo täältä, täällä , täällä, ja täällä innostukseni heräsi. On aina avartavaa ottaa hyppy omalta mukavuusalueelta ja antaa vain virran viedä. Toisaalta minähän rakastan psykologisia romaaneja, ja sellainen Niemen kirjakin, pohjamutia myöten on. Kuvaus tavallisista ihmisistä epätavallisissa tilanteissa. Näistä aineistahan parhaat teokset rakennetaan. Tai no, en ole kyllä aivan varma Niemen henkilöiden tavallisuudesta.... Kun vastassa on hirviö, on toimittava vaiston varassa ja silloin nähdään, mitä tekoa lopulta kukin on. Toinen päätyy jopa raiskaukseen ja murhiin, toinen tahtoo pelastaa mahdollisimman monen. Toista vie äidinvaisto, ihan sama mitä itselle tapahtuu, kunhan jälkeläinen säästyy.

Sofian tarina on näistä ehkä minulle se kaikkein kohtitulevin. Hänhän palaa evakuoidusta laaksosta takaisin kotiin, täysin hintoja kyselemättä, koska pelkää, ettei voimaton tytär olekaan lähtenyt aamulla kouluun... Lapsen luokse on päästävä, keinoja kaihtamatta.

Mikael Niemi kirjoittaa rosoisesti ja paikoin jopa raa'asti. Hänen tekstinsä on upean syvällistä ja jäin miettimään tarinan pointteja ehkä liiankin. Mikä olikaan motivaatio romaanin takana? Tähän en osaa vastata, mutta lukuelämys kyllä herätti, ravisutti, suututti mutta myös kosketti. Suosittelen!

Sitten hän avasi suunsa ja veti vettä henkeen. Ei se ollut niin hirveää kuin hän oli kuvitellut, se kävi odottamattoman helposti. Siinä oli maku joka oli kuin pilaantunutta kaalia. Vanhoja perunoita jotka olivat alkaneet käydä, perunanjätteitä ja huuhteluvettä. Jotain mikä oli kiehunut hyvin kauan ja saanut sitten jäähtyä hitaasti, jotain mikä oli unohtunut kannen alle. Maku häiritsi häntä, ilman sitä olisi tuntunut paremmalta, mutta nyt oli niin kuin oli. Pimeys tihentyi vääjäämättä.